Kirjailijaliiton jäsenet kokoontuivat lauantaina 21.5. kohottamaan maljan 125-vuotiaan liiton kunniaksi. Liiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen piti tilaisuudessa oheisen juhlapuheen.
Hyvät juhlavieraat,
Juhlat ovat taiteilijaelämän näkyvin ilmenemismuoto. Näyttelynavajaiset, julkistamistilaisuudet, epäviralliset illanistujaiset työhuoneilla ja ateljeissa – näistä on säilynyt piirroksia, maalauksia ja valokuvia, joita myös käytetään kuvituksena tutkimuksissa, artikkeleissa ja elämäkerroissa.
Itse taiteellinen työ jää useimmiten hämäriin; suuren yleisön näkyville nousee riemu ja vapautuminen juhlissa. On toki olemassa kuvia taiteilijoista työnsä ääressä, mutta luomistyön ydintä eivät nekään tavoita. Kaikkien taiteiden keskeinen lähde sijaitsee sanattoman alueella, siellä, missä on jotain kätkettyä, kätkeytyvää, painettua, vaiettuakin.
Pienessä hienossa tutkielmassaan Vasara ja hiljaisuus kuvataiteilija-tutkija-muusikko Jyrki Siukonen kuvaa käsin tekemiseen, käsityöläisyyteen, liittyvää sanallistamisen vaikeutta. Kehollinen tieto väistää puhetta, se syntyy toiminnan, toiston ja mallista oppimisen kautta. Perinteisesti tämä hiljainen tieto on liitetty konkreettista materiaalia käsitteleviin taiteenaloihin ja esittäviin taiteisiin. Mutta myös moni kirjailija tunnistaa kehollisten resonanssien merkityksen työssään: intuitiivisesti oikeilta tuntuvat ratkaisut luomistyössä tuntuvat fyysisinä impulsseina jo ennen kuin oivallus purkautuu sanoiksi käsikirjoitukseen.
”Koska taiteilijan työn keskiössä on hiljaisuutta, juhla korostuu sen vastapuolena.”
Koska taiteilijan työn keskiössä on hiljaisuutta, juhla korostuu sen vastapuolena. Yhteen tuleminen, musiikki, tanssi, puhuminen, nauru, laulu, juopumuskin, ovat kaikki kehollisia keinoja avata ja purkaa työn jännitteitä. Kun korona-aika sulki yhteiskunnat, kävi selväksi, mitä merkitsee vaihtoehdottomuus, se, ettei voi valita, pidättäytyykö yksinäisyydessä vai hakeeko kontakteja.
Juhlat tarjoavat mahdollisuuksia luoda yhteyksiä, vaihtaa ajatuksia – ja saada helpotusta huoliin. Maailmantilanne on vaikea. Kun pandemia alkoi väistyä, Euroopassa syttyi sota. Tämä saattaa herättää kysymyksiä juhlimisen oikeutuksesta. Miksi me iloitsisimme, kun toiset joutuvat syyttöminä kärsimään ja menettämään kaikkensa?
Toisen maailmansodan aikaan Suomessa vallitsi tanssikielto. Siitä huolimatta tanssittiin, salaa. Nurkkatanssien järjestäjiä ja osanottajia rangaistiin sakoilla. Jälkeenpäin tällainen menettely tuntuu ilosta rankaisemiselta. Hetken keveyden hakemisen katsottiin loukkaavan ajan vakavuutta ja niitä, jotka joutuivat kärsimään sodasta. Tänään meille soittavan Dallapé-orkesterin juuret ovat 1920-luvun tanssimusiikissa. Myös Dallapé joutui lakkauttamaan kiertuetoimintansa toisen maailmansodan sytyttyä ja muusikoiden jouduttua rintamalle.
”Luovaa työtä ei yleensä pidetä hävittävänä vaan rakentavana tekijänä yhteiskunnassa. Mutta on oltava valppaana: sanoilla voidaan myös kiihottaa vihaan ja sotaan.”
Sota on aina suunnaton inhimillinen tragedia. Luovaa työtä ei yleensä pidetä hävittävänä vaan rakentavana tekijänä yhteiskunnassa. Mutta on oltava valppaana: sanoilla voidaan myös kiihottaa vihaan ja sotaan. Meillä on suuri perintö vaalittavanamme myös siinä katsannossa: toisen maailmansodan jälkeen modernistit ryhtyivät Suomessa tietoisesti vaalimaan niukkaa, kirkasta kieltä. Kuten Kirsi Kunnas sanoi kuulemassani keskustelussa Pentinkulman päivillä vuonna 2007, modernistien tietoisena tavoitteena oli puhdistaa kieli propagandasta ja paatoksesta. Oli nähty, mihin myös kielen keinoin päästään, kun viha ja vaino ovat vallanneet maailman.
Jos modernistien sukupolvi käänsi selkänsä paatokselle ja pyrki kohti jälleenrakennusta eleettömin kielellisin keinoin, 1980-luvun sukupolvi reagoi vahvasti ydinsodan uhkaan. Jyrki Siukonen kirjoitti laulun Jäähyväiset aseille, joka sanoittaa paitsi sodanvastaisia tuntoja myös optimistisia maailman avautumisen tunnelmia.
Kuten lintu on luotu lentämään
On ihminen luotu onneen
Kun ei pelkää itseään
Ei pelkää myöskään elää elämää
Maailma on salaisuuksia täynnä
Joka hetkessä asuu ikuisuus
Joka kadulla asuu ihminen
Sisällään sanoja tuntemattomia
Optimismi on koetteella näinä aikoina. Mutta edelleen maailma on salaisuuksia täynnä, ja me olemme jokainen täynnä sanoja, joita voimme etsiä ja löytää. Suomi on viidettä kertaa perätysten todettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Meidän onnellisuuteemme taitaa kuulua vakavuus ja varovaisuus. Mutta kyllä meidät on myös luotu onneen, iloon ja juhlaan, toistemme tukemiseen ja rakastamiseen.
”Meidän onnellisuuteemme taitaa kuulua vakavuus ja varovaisuus. Mutta kyllä meidät on myös luotu onneen, iloon ja juhlaan, toistemme tukemiseen ja rakastamiseen.”
Tanssikiellosta ja sodan ajan vakavuusretoriikasta on juhlakulttuuriimme jäänyt tumma syyllisyyden sävähdys. Mutta juhlalla on muukin kuin yksityinen huvinhalun ulottuvuus. Kokoontumalla yhteen Suomen Kirjailijaliiton 125-vuotisjuhlaan kunnioitamme liiton perustajien ajatusta siitä, että yhdessä voimme edistää kirjailijoiden ja ylipäätään vapaiden intellektuellien oikeutta elää ja toimia yhteiskunnassa.
Kai Häggmanin kirjoittaman historiateoksemme nimi kuuluu: Kivelle perustettu. Juuri Aleksis Kiven kokema kohtalo 1800-luvun Suomessa, raju luomistyön leimahdus, köyhyys, masennus ja varhainen kuolema, synnytti tarpeen liittyä yhteen ja ryhtyä luomaan edellytyksiä kirjailijan ammatin harjoittamiselle maassa, jossa kirjakielen luominen oli yhä aluillaan.
Luen otteen Aleksis Kiven runosta Kesä-Yö. Se puhutellee myös nuoria polviamme, jotka ovat avanneet silmämme kaiken luonnon viisaudelle. Runossa koivu kertoo tietonsa näkyjen näkijälle, joka lopussa havahtuu kirkkaaseen kesäaamuun, niin kuin mekin huomenna heräämme toukokuiseen päivänpaisteeseen.
Tyyni oli yö ja pilvetön
ja kuuton yöseen taivas.
Ulos läksin minä käymään;
arveskelin, mihin tieni tarkoittaisin,
itään, länteen tahi vaaleahan pohjaan,
jonka vuoril kohta syleilemään käyvät
toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.
Asetinpa askeleeni vienoon viitaan,
jonka helmas niittu kastehinen kiiltää,
viherjäinen, keltakukitettu niittu.
Armas vainio päin luotehetta kaatuu,
tuonne, jossa kohoo taivaan partahalta
ahot korkeet ylös, huhdat laiholliset
rintehellä sinihaamottavan mäen.
Kohden ilmaa sitä niittu lempee kaatuu
laakea ja sileä kuin järvi tyven.
Toki; yksi hänen poveansa varjoo,
koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;
siihen kerran nousnehena,
siihen kerran heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.
Korkealle koivu tutkaimensa nostaa,
kaikkialle oksans levittää hän ympär,
mutta ranka, kuni valtahinen pylväs,
mahtavana alas syvyytehen tunkee.
Rauhan armas kuva rauhan tanterella!
Oma kielemme on kuin tuo suuri koivu, joka ”korkealle tutkaimensa nostaa” ja ”mahtavana alas syvyytehen tunkee”. Oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin on noussut jälleen Euroopassa keskeiseksi kysymykseksi Ukrainan sodan myötä. Oikeus rakentaa kulttuuria immateriaalisesta aineksesta, hiljaisuudesta joka kehrää sisällämme tuntemattomia sanoja. Oikeus elää turvassa, uhkaa kokematta, omaansa ja toisten kulttuuria kunnioittaen.
Juuri tätä oikeutta sanoihin, luovaan työhön ja siitä saatavaan toimeentuloon, kunnioitamme tänään, kun olemme kokoontuneet yhteen liiton 125-vuotista taivalta juhlistamaan.
Sirpa Kähkönen
puheenjohtaja
