Suomen Kirjailijaliitto kutsui kevätkokouksessaan 27.4. kunniajäsenekseen Satu Gröndahlin.
Uppsalassa asuva Gröndahl on edistänyt ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden asemaa niin ruotsinsuomalaisen kirjoittajayhdistyksen puheenjohtajana kuin sen Liekki-lehden päätoimittajana.
Gröndahl on työskennellyt Uppsalan yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten apulaisprofessorina ja Norjan Ruijassa Kautokeinon saamelaisessa yliopistossa. Hän on paneutunut etenkin siirtolais- ja diasporakulttuurin kysymyksiin.
Kirjailijaliiton kunniajäseneksi kutsutaan liiton tarkoitusperiä ja suomalaista kirjallisuutta ansiokkaasti edistäneitä henkilöitä.
Lue Satu Gröndahlin haastattelu Kirjailija-lehdestä!
Satu Gröndahlin puhe
Arvoisa puheenjohtaja Ville Hytönen, Suomen Kirjailijaliiton jäsenet, hyvä juhlayleisö
Esitän Suomen Kirjailijaliitolle lämpimät kiitokset kunniajäseneksi kutsumisesta. Erityisesti tämä rohkaisee siksi, että ehdotukseen on vaikuttanut toimintani ruotsinsuomalaisen ja muiden vähemmistö- tai migraatiokirjallisuuksien parissa.
Ruotsissa perustettiin vuonna 1975 etujärjestö, jonka tarkoituksena oli valvoa ruotsinsuomalaisten kirjoittajien etuja. Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistys laati tuolloin sääntönsä Suomen Kirjailijaliiton sääntöjä mukaillen. Ensimmäinen pykälä on vielä tänä päivänä sangen samanmuotoinen kuin Kirjailijaliiton:
”Yhdistyksen nimi on Ruotsinsuomalaisten kirjoittajien yhdistys, ruotsiksi Föreningen för sverigefinska skribenter. Sen kotipaikka on Tukholma ja toiminta-alue Ruotsi.”
Kielen paikantuminen on kuitenkin se keskeinen tekijä, joka erottaa vähemmistö- ja migraatiokirjallisuuden valtakielellä kirjoitetusta kirjallisuudesta. Ruotsinsuomalaista kirjallisuutta kirjoitetaan monella kielellä, mutta etupäässä suomeksi ja ruotsiksi.
Ylirajaisuutta ja migraatiota on pidetty aikamme keskeisinä tunnusmerkkeinä ja modernin artikulaationa. Søren Frank on maininnut, että vuoden 1999 jälkeen useat Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneista kirjailijoista ovat eläneet ja kirjoittaneet vähintään kahden kielen, kulttuurin ja kansakunnan välissä. Frank mainitsee muunmuassa kirjailijat Günter Grass, V.S. Naipaul, Imre Kértesz, Elfriede Jelinek, Orhan Pamuk, Doris Lessing, Herta Müller ja Mario Vargas Llosa.
Käsityksemme kielestä on myös muuttunut. Olemuksellistava, staattinen kielikäsitys on laajentunut tilannesidonnaisuutta korostavaksi. Ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden yhtenä piirteenä voisi nykyään pitää kieleilyä (trans/languaging, språkande), jolla tarkoitetaan kaikkien kielellisten resurssien käyttöä kommunikaatiossa; prosessuaalista ja dynaamista kielikäsitystä.
Jo Martta Matinlompolon varhaisen Ken tietäis huomisen (1976) – romaanin siirtolaisnuoret kieleilevät, tässä jäätelöä ostaessaan: ”Hei venttaa vähän, kööpataan yhet klassit.” Tuija Nieminen Kristoferssonin runoudessa suomi ja ruotsi risteävät ja täydentävät toisiaan: ”Pyhäjärvi, Peipsijärv, Onega, Ladoga, järvi, järvi, djärva vatten i en språkkarta…”
Myös Asko Sahlbergin tuotantoa saattaa lähestyä kieleily-käsitteen kautta. Irinan kuolemat (2015) kertoo Ruotsiin tulleesta sotalapsesta, insestistä, sodan painajaisesta ja pimeydestä, jossa ihmiset hapuilevat toisiaan. Suomalaisessa kirjallisuudessa trauman kielellistyminen lienee jokseenkin uusi ilmiö. Kun sanoja todellisuudelle ei ole, ei-kielellinen viestintä astuu sijalle. Kommunikaatio metaforisoituu ja kokemukset ruumiillistuvat.
Ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden alkutaivalta määritti suomen kieltä korostava, snellmanilainen käsitys kirjallisuuden tehtävästä. Kirjallisuus nähtiin yhteiskuntaa selittävänä ja kumouksellisenakin kulttuurin muotona, mikä puolestaan antoi sille J.V. Snellmanin sanoin ”sisäisemmän merkityksen.”
Vaikka ruotsinsuomalainen kirjallisuus uusiutuu ja laajenee, uskon, että juuri sen yhteisöllinen merkitys kestää, ja kantaa sitä hyvinkin kauas tulevaisuuteen.
Kiitän teitä puheenvuorosta. Toivotan juhlayleisölle hyvää illan jatkoa!
Lähteet:
Søren Frank 2013: “Is There or Is There Not a Literature of Migration in Denmark?” Literature, Language, and Multiculturalism in Scandinavia and the Low Countries. Eds Wofgang Behschnitt, Sarah De Mul & Liesbeth Minnaard. Amsterdam & New York. Rodopi.
Pertti Karkama 1989: J.V Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. SKS. Helsinki.
Martta Matinlompolo 1976: Ken tietäis huomisen? Finn-kirja. Tukholma.
Tuija Nieminen Kristofersson 1995: Björnboken. Studiekamratens förlag. Tollarp.
Asko Sahlberg 2015: Irinan kuolemat. Like Kustannus Oy. Helsinki.
