On tavallinen työpäivä. Aion kirjoittaa romaania, mutta ensin vastaan sähköposteihin. Sovin kouluvierailun Varsinais-Suomeen. Olen onnekas. Olen kirjoittanut kirjoja, joita lapset lukevat, ja minut kutsutaan koululle tekemään lukemisenedistämistyötä. Saan vähintään 250 euron palkkion per kouluvierailu, kiitos vierailuja organisoivan Lukukeskuksen. Piirrän rastin kalenteriin. Toukokuussa on nyt tuloja.
Kieltäydyn erään yrityksen järjestämästä paneelikeskustelusta. Saisin palkaksi näkyvyyttä ja runsaan iltapalan muiden osallistujien kanssa mutta en rahaa. Kieltäydyn kohteliaasti mutta suorasanaisesti. Saan haukut paluupostissa: olen ahne, sillä ei muillekaan makseta erillistä korvausta. Vastaan, että heillä on kuukausipalkka työstään, minulla ei. En saa enää vastausta. Mutta vaikka epäonnistuin asiani viestinnässä, olen onnekas. Kirjailijan itsetuntoni riittää kieltäytymään ajattelemattomuudesta johtuvasta hyväksikäytöstä.
”Saisin palkaksi näkyvyyttä ja runsaan iltapalan muiden osallistujien kanssa mutta en rahaa.”
Puhelin soi. Se on kollega. Olen onnekas, sillä vaikka minulla ei ole työyhteisöä, työterveydenhuoltoa, liikuntaetua, lähijohtajaa, kukaan ei ole kiinnostunut työergonomiastani eikä jaksamisestani, minulla on kollegoja, jotka ovat samassa tilanteessa. Vastaan.
Kollega on murtumaisillaan. Apurahapäätökset ovat tulleet, hän ei saanut mitään. Yritän tukea. Kerron, että hänen taiteellaan on merkitys. Hän ei usko. Hän kokee itsensä ja työnsä näkymättömiksi, ja työn perinteisen määritelmän mukaisesti merkitys mitataan rahassa. Mitä tärkeämpi työ, sitä korkeampi palkka. Ei rahaa, ei arvoa. Puhelun aikana menen katsomaan oman päätökseni. Hain 15 000 euroa. Sillä turvaisin itselleni muulta työltä 8 kuukautta kirjoitusaikaa, noin 1500 euroa kuussa eläkemaksun jälkeen. Olen käsittämättömän onnekas. Minulle on myönnetty 3500 euroa.
Kollega kertoo myös, että kustantamo ei julkaise hänen kolme vuotta työstämäänsä runokokoelmaa, koska myyntipotentiaalia ei ole. Puhelu päättyy, en pystynyt kertomaan, että sain apurahan.
Apurahauutisen jälkeen kirjoitan kokonaista kolme tuntia. Työ luistaa. Rakastan kirjoittamista. Jos voisin, en tekisi mitään muuta. Tunnen tulevani siinä koko ajan paremmaksi, ja se ajatus liikuttaa minua.
Lähden Kirjallisuusyhdistys ry:n hallituksen kokoukseen. Kuten muutkin kirjailijat, työskentelen itse valitsemissani yhdistyksissä palkattomissa asiantuntijatehtävissä. Olen onnekas, kun olen löytänyt vapaaehtoistyölleni kiinnostavia foorumeita. Tunnen että vaikutan maailmaan myös yhdistysten kautta.
Illaksi menen opettamaan luovaa kirjoittamista. Olen onnekas, sillä kurssini toteutuvat, niille riittää opiskelijoita. Työ on vaativaa ja antoisaa. Opetan 250 tuntia lukuvuodessa. Lähiopetuksen lisäksi olen viime kesänä ja tänä lukuvuonna lukenut yli 3000 liuskaa opiskelijoiden käsikirjoituksia. Rakastan työtäni. Joskus se tuntuu raskaalta, sillä opetus ajoittuu arki-iltoihin ja viikonloppuihin. Teen lukukaudet seitsemänpäiväistä työviikkoa. Olen onnekas, kun terveyteni kestää tämän. Ostan opettamalla aikaa kirjoittaa. Rahoitan kirjoittamistani tekemällä toista työtä.
”Ostan opettamalla aikaa kirjoittaa. Rahoitan kirjoittamistani tekemällä toista työtä.”
Verotuksessa minulla on vuosittain 5-18 eri työnantajaa tai palkkionmaksajaa. Määrä riippuu apurahatilanteesta. Jos saan apurahan, voin ohjata työmahdollisuuksia kollegoille, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Pienin maksettu vuosipalkkio yhdeltä työnantajalta on 30 euroa kolumnista, suurin on 13 000 euroa opetustyöstä. Tulot ovat pieniä. Vain muutaman vuosipalkkion osuus ylittää 500 euroa.
En ole yrittäjä enkä työsuhteessa, olen omituinen verokortilla toimiva itseni työllistäjä ja pärjännyt siinä yllättävän hyvin. Mutta en uskalla hetkeäkään ajatella, mitä tapahtuu, kun elämä heittää kierresyötön, saan rintasyövän tai uuvun patologiseen työtahtiini.
”En uskalla hetkeäkään ajatella, mitä tapahtuu, kun elämä heittää kierresyötön, saan rintasyövän tai uuvun patologiseen työtahtiini.”
Ilman apurahoja olisin joutunut nostamaan muun työn osuuden paljon korkeammaksi, enkä olisi julkaissut 13 kirjaa. Olen todella onnekas: 10 vuoden aikana työtäni on tuettu apurahoina joka vuosi. Minulla on ollut kaksi vuosiapurahaa ja kahtena kuivimpanakin vuonnani olen molempina saanut 4000 euroa. Apurahoistani 70 % on ollut Taiteen edistämiskeskukselta, tärkeimpinä kirjastoapurahat, ja kolme yksityisiltä säätiöiltä. Lisäksi työtäni ovat vuosien mittaan tukeneet isäni ja puolisoni. Olen onnekas, olenhan akateemisesti koulutettu feministi, jonka työtä ja taidetta ovat mesenoineet paitsi siihen erikoistuneet tahot, myös elämäni miehet.
Jaksan omituista kilpailuasetelmaa kollegoiden kanssa, saan itseni kokoon apurahapettymysten jälkeen, itsetuntoni ei täysin murene julkisesta kritiikistä, olen työteliäs, lähes työnarkomaani, minun vuoroni saada pitkiä apurahoja varmasti koittaa vielä, sillä kaikkien mielestä ansaitsisin apurahan mutta niukkuutta jaetaan ja tähän asti joku toinen on ansainnut paremmin, olen terve, olen selvinnyt parisuhteessa ja päämesenaattini haluaa edelleen olla naimisissa kanssani. Eläkettä en vielä ajattele, kunhan makselen hajatuloistani TYEL:iä, YEL:iä ja MYEL:iä. Eläke-ennusteeni ei luultavasti ylitä kansaneläkkeen maksurajaa. Mutta olenhan vasta nuori, vain juuri ja juuri 50-vuotias. Eeva Kilpi julkaisee merkittävää kirjallisuutta 91-vuotiaana, ehkä minäkin. Tai ainahan voin opettaa kahdeksankymppisenäkin, jos joku haluaa vielä kuunnella.
Olen onnekas, sillä olen selvinnyt ainakin kymmenen ensimmäistä vuotta kirjailijanurallani. Antaisin itselleni selviämisestä hyvän arvosanan, seiskapuolen.
Puheenvuorossani ovat toistuneet kaksi sanaa. Ajattelen aidosti olevani onnekas, kun saan kirjoittaa, tehdä taidetta, rakentaa maailmaa, antaa lukijoille luettavaa ja tuottaa alkutuottajan työni kautta sekä sisältöä ja elämyksiä lukijoille että konkreettisesti elantoa kirjallisuusalalla työskenteleville kustantamoissa, liitoissa, tekijänoikeusjärjestöissä, sanomalehdissä, kirjapainoalalla, kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Olen työteliäs ja yritteliäs. Mutta kuka kertoisi, pitääkö taiteilijan selviytymisen oikeasti olla 7-päiväisestä työviikosta ja näin monessa kohdin onnesta ja onnekkuuden tunteesta kiinni?
Johanna Hulkko
Kirjoittaja on työskennellyt 10 vuotta kirjailijana ja julkaissut yhteensä 13 kirjaa lapsille, nuorille ja aikuisille.
_______
Puhe on esitetty Kirjailijaliiton ja Suomen Taiteilijaseuran Ammattina taiteilija -eduskuntavaalipaneelissa Tampereella, Pääkirjasto Metsossa 26.3.2019.
