Kirjailijaliitto on kutsunut syyskokouksessaan kunniajäsenekseen kirjailija Hannu Niklanderin. Kirjailijaliiton kunniajäseneksi voidaan kutsua liiton tarkoitusperiä ja suomalaista kirjallisuutta ansiokkaasti edistäneitä suomalaisia ja ulkomaalaisia henkilöitä. Lämpimät onnittelut!
Hannu Niklander piti tilaisuudessa oheisen puheen.
Hyvät kirjailijat, hyvä toimistoväki
Suomen Kirjailijaliiton kunniajäsenyys on jotain, joka vaikuttaa minuun vahvasti – niin tunteen kuin ajatuksenkin tasolla. Tunteiden kannalta sikäli, että se on omilta saatu kiitos, siltä ryhmältä, jonka olen jo kauan kokenut läheiseksi, paikakseni maailmassa. Se on myös, kuten sanakin sanoo, suuri kunnia. Aateluus velvoittaa, niin myös kunniajäsenyys, ainakin voimien mukaan yhä antamaan jotakin liitolle, tarvittaessa olemaan käytettävissä.
Huomionosoitus panee myös miettimään, mitä liittomme jäsenyys ylipäätänsä on. Pääsin Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi vuonna 1986, reippaasti heti toisella yrittämällä. Jäsenyys on sitoutumalla tapahtuvaa vapautumista monista työssään yksinäistä kirjailijaa vaivaavista ongelmista. Jäsenyys on kirjailijan emansipoitumista itseään vahvemmista vaikuttajista. Kirjailijaliitossa päätöksiä tekevät kirjailijat, eivät esimerkiksi kriitikot, ei lehdistö saati kustantajat eivätkä – Herra paratkoon – etenkään kirjakauppiaat ja kirjakauppaketjut.
Moni kirjailija toimii muillakin elämänaloilla, se ei mikään haitta ole. Olennaista kirjailijan työlle kumminkin on kirjoittaminen, kielen käyttö. Kielen vaaliminen, tutkiminen, preparoiminen, kehittäminen, levittäminen. Kieli on työkalumme, ja missä tahansa ammatissa on tekijälle melkoinen etu, jos työkalut ovat ensinnäkin tallessa ja toiseksi vielä hyvässä kunnossa.
Mutta ei siinä kaikki, että me olemme kielellisesti eteviä. Myös lukijan tulee tajuta sanottavamme, ei yksin sen sisältöä, vaan myös vivahteet. Tarvitsemme lukijoita, joilla on hyvä kielen taju ja lukemisen kokemusta. Tämänkin takia meidän on vaalittava kieltämme, ylläpidettävä sitä kriittistä massaa, joka kykenee viisauksiamme lukemaan ja ymmärtämään. Suomen tasavallan tapauksessa kyse on kansallisista kielistämme suomesta, ruotsista ja saamesta.
Niinpä hämmästyttääkin, kuinka yhä enemmän näkee siirtymistä englannin käyttöön silloin, kun ei olla puhuttelemassa ketään englanninkielistä henkilöä. Kyllähän jo lapsuudestani muistan joitain firmoja, polkupyöräkorjaamoja, kampaamoja, kahviloita ja nyrkkipajoja, jotka ottivat englanninkielisen nimen, vaikka mitään anglosaksivyöryä ei asiakaskuntaan ollutkaan odotettavissa. Tuolloin ilmiötä pidettiin naurettavana. Viime vuosina tapa on vain kiihtynyt. Englanti syrjäyttää paljon muuta omaksuttavaa kielitaitoa ja kulttuuriantia, anglosaksiset silmälaput toimivat anglosaksisen maailman pehmeänä valtana. En tahdo väheksyä Emily Brontën ja Jack Londonin kieltä enkä sen kirjallisia saavutuksia, mutta kyllähän englantilaistaminen yliannoksina estää näkemästä maailmalta muuta. Se ei ole kansainvälisyyttä vaan ylikansallisuutta. Se ei ole yhteistyösuhde vaan alistussuhde. Se ei ole avartumista vaan rajoittumista.
Ennen kaikkea ihmetyttää se into ja vapaaehtoisuus, jolla osa suomalaisista lähtee mukaan englantilaistamiseen. Vieraskielistäminen on niin tehokasta, että siitä olisi Nikolai Bobrikov ollut kateellinen. Nähdäkseni meidän on syytä vaalia omaa kieltämme, jota ei meidän puolestamme kukaan muu varjele. Se on myös pitkälti hyvä globaalinen teko, avautua maailmalle, sen lukuisille kielille ja kulttuureille, tarjota sille kotimaisuutemme parasta antia. Eli Suomen Kirjailijaliiton perustajajäsenen J.H. Erkon sanoin ”Saisi kuulla maailma kummakseen, miten täälläkin taistellaan. Pyhän, kauniin, oikean voitollen ilojuhlina riemuitaan”.
Hannu Niklander
