Kuva: Jyri Pitkänen
Katselin kaihoten vanhaa vihreää itäsaksalaista Erikaani eräänä päivänä vintillä. Olin kirjoittanut sillä 00-luvun alussa joitain runoja, ehkä pääasiassa romanttinen kaipuu mielessäni.
DDR:n ylpeys, pikakirjoituskone Erika on kuitenkin toista päivää ja digitaalinen murros kenties epäseksikkäin aihe, mitä päätoimittaja voi itselleen pääkirjoitusaiheeksi antaa. Aiheesta löytyy viitteitä jo varsin pitkältä aikaväliltä. Runoilija Arto Kytöhonka oli tunnetusti ensimmäisiä kirjailijoita, jotka vaihtoivat kirjoituskoneensa tietokoneeseen. Kytöhonka auttoi myös ystävällisesti kollegoitaan siirtymässä.
Suomen Kirjailijaliitto on ollut omassa digiloikassaan varsin hidas. Monet toimistotyöt ovat hoituneet viime päiviin saakka käsipelillä ilman automatisointia. Jäsenluettelo on edelleen vanhanaikaista puhelinluettelomallia, joka ei vastaa nykyisiä tietoturvakäytäntöjä. Jäsenkortti on vieläkin vanhanaikainen luontoa saastuttava ja paljon työtä ja rahaa vaativa muovikortti. Kirjailija-lehti on hienosta sisällöstään huolimatta vain harvojen saatavilla painettuna paperilehtenä.
On muutoksen aika. Kaikki luettelemani asiat päivitetään nykyaikaisiksi. Tiedän, että moni jää kaipaamaan painettua Kirjailija-lehteä, mutta sisältöjen nettiin siirtäminen tarkoittaa myös merkittäviä säästöjä, jotka voidaan rahamääräisesti kohdistaa jatkossa lehden sisältöön. Tavoitteena on luoda Suomen johtava kirjallisuuslehti merkittävine arkistoineen. Kukapa ei haluaisi lukea tai katsoa Leena Krohnin tai Kaari Utrion haastatteluja vuosikymmenten takaa?
Ensi vuonna aloittava uusi Kirjailija-lehti tulee olemaan jotain ennennäkemätöntä. Se julkaisee jäsentensä esseitä, kannanottoja ja näkemyksiä runsaammin kuin koskaan aiemmin. Strategiamme mukaisesti kirjailijan ammatti tulee näkymään entistä laajemmin.
Eikä uudistus jää vain siihen. Jatkossa jäsenkortti tulee toimimaan digitaalisena kännykän ruudulta. Jäsenluettelo siirtyy nettiin ja jäsenten itse päivittämäksi. Tämä tarkoittaa ajankohtaisia yhteystietoja, mikäli jäsen itse niin haluaa. Monet toimistotyöt automatisoidaan niin, että ahkerat työntekijämme voivat käyttää aikansa rakentavimpiin töihin tekstien kopioinnin sijasta.
Kai Häggmanin kirjoittamassa Kirjailijaliiton hienossa historiikissa runoilija Hannu Kankaanpää muistelee 1990-luvun kirjastojen digiloikkaa. Aiemmin kirjaostoihin käytettyjä resursseja alettiin suunnata tietokoneiden hankintoihin. Tämä vaikutti Kankaanpään mukaan myös kustantamoihin: ”Kustantamisessa alkoi näkyä entistä selvemmin ja armottomammin jako markkinoitaviin menestysteoksiin ja kirjallisesti ehkä painavampaan mutta kaupallisesti toivottomaan rupuun”, Kankaanpää polemisoi Häggmanin teoksessa.
Vaikka Kirjailijaliiton digiloikka on pahasti myöhässä, se tulee olemaan merkittävä ja kyse on demokratisoivasta muutoksesta. Yhdessä yhteistyökumppaneidemme rakennamme samaan aikaan Kirjailijalehden kanssa uudet jäsensivut ja uudistamme koko digitaalisen rakenteemme. Pitkällä tähtäimellä tämä säästää sekä työvoimassa että suorissa kustannuksissa.
Jos Arto Kytöhonka oli ensimmäisiä kirjoituskoneen hylänneitä kirjailijoita liitossamme, armas kunniajäsenemme ja entinen puheenjohtajamme Antti Tuuri on viimeisiä. Antti Majanderin Hesarin haastattelussa hän kertoo kirjoittavansa kirjansa edelleen saksalaisellla Bijoulla (HS 29.4.2023).
Kirjailija-lehden murroksessa on tärkeää muistaa estetiikka. Vaikka en pidä Tuurin tavoin enää vanhoja kirjoitustuskoneita kovinkaan käyttökelpoisina, arvostan hänen rakkauttaan vanhaa kirjoituskoneestetiikkaa kohtaan. Tämä on hyvä pitää mielessä myös lehden uudistuksessa.
Olemme vanha ja arvokas liitto. Historiaamme kuuluu monenlaista kolinaa ja kalinaa, kun kirjailijat ovat käyneet toisiaan vastaan ja onneksi suurimmaksi osaksi toistensa puolesta. Se täytyy myös näkyä ulkomuodossamme ja ilmiasussamme.
Se voisi olla enemmän tulenkantajatyyliä kuin ammattiliiton apeutta. Julkisivun pitää kuvastaa sitä, mitä me todella olemme: sanankäytön ja sivistyksen esitaistelijoita. Vanha kirjoituskone sopii sen visuaaliseksi kuvastimeksi.
