Onko kirjallisuudella sukupuolta?

Miten kirjailijan sukupuoli vaikuttaa tekstin vastaanottoon? Miksi on niin tärkeä tietää, kumpaa sukupuolta tarinan päähenkilö edustaa? Saavatko muunsukupuoliset ääntään kuuluville kirjallisuudessa? Anja Kauranen-Snellman, Tapani Viljanen ja Meri Kuusisto vastaavat.

  

Kirjailija Anja Snellman on julkaissut pitkän uransa aikana jo 25 romaania ja kolme runokokoelmaa. Naisen seksuaalisuutta ja sukupuolta käsitellyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä sai ilmestyessään 1980-luvun alussa aikaan sellaisen myrskyn ja palauteryöpyn, että Snellmanin piti muuttaa osoitteensa ja puhelinnumeronsa salaiseksi. 

– Kritiikit olivat villejä. Minua pidettiin milloin telaketjufeministinä, milloin bimbona, joka tapauksessa yhden kirjan tähtenä. Monelle tuli yllätyksenä, että minulla oli ihan oikea akateeminen tausta ja että opiskelin tuohon aikaan yliopistolla psykologiaa. Ihmiset tulivat Kallion kassajonoissa iholle, äijät virnuilivat ja huorittelivat minua. Pohjoisesta lähetettiin esirukoustarjouksia, Snellman muistelee. 

Anja Snellman, kuva: Tomi Kontio

 

Sonja O. jäi yhtä kaikki elämään ja tänä vuonna se saa vielä yhden uuden elämän, kun romaani ilmestyy englanniksi Yhdysvaltain Seattlessa. 

Sonja O:ssa on kaikki tämän päivän sukupuoli- ja valtakeskustelun ja meetoo-kampanjan elementit. Siksi se kiinnostaa koululaisia ja kaikenikäistäkin yleisöä yhä edelleen, Snellman sanoo.  

Snellman kertoo halunneensa vältellä aina kaikkia ulkoapäin tulevia määrittelyjä. Sukupuoli on ollut niistä yksi. 

– Sukupuolta ajatellessani ensimmäinen lause, joka tulee mieleeni, on, että en juurikaan ajattele sitä. Edith Södergranin runossa identiteettini on sanottu: ”En minä ole nainen. Olen neutri. / Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, / olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa…”

Anja Snellman, tuolloin Kauranen, kasvoi Kallion asvalttipihoilla sekajengeissä, joissa kaikki puhuivat samanlaista rouheaa slangia. Hän oivalsi vasta koulussa, että tytöiltä odotettiin tiettyä siistimpää puhetapaa ja erilaista pukeutumiskoodia. Nuorena hän ihaili Isadora Duncania, joka pukeutui välillä mieheksi miehien joukossa. Myös miesten puvussa glamouria säteilevä Marlene Dietrich teki nuoreen Anjaan vaikutuksen. Niin ikään L. Onervan tiedetään pukeutuneen mieheksi, jotta pääsi sisään ravintolaan. 

Yksi naisen elämän eniten sukupuoleen pakottava kokemus on usein lapsen syntymä. Se oli sitä Snellmanillekin. 

– Käpylän neuvolan kätilö ei kuitenkaan koskaan saanut minua tuntemaan itseäni pelkäksi maidontekokoneeksi. Osaltaan se johtui varmaan siitä, että olin ensimmäisen lapseni syntyessä jo yli 30-vuotias ja tunnettu kirjailijana, joten minulle ei tultu hevin sanomaan, että äläs nyt tuore äiti kiroile siinä kuin kasakka.
 

 

Sukupuolittunut vastaanotto 

Kirjallisuuden sukupuolittuneisuus tulee näkyväksi joka vuosi isänpäivän aikaan, kun miehille mainostetaan pelkkien mieskirjailijoiden kirjoja. Naiset sen sijaan lukevat sekä mainonnassa että tosielämässä sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. 

– Olen miettinyt, missä kohtaa poika muka ei ole enää kiinnostunut tytön ajatuksista ja pääsee sitten kolmikymppisenä sanomaan, että nainen on mysteeri, Snellman hymähtää. 

Snellman kertoo, että hänen lukijoistaan noin puolet on kuitenkin miehiä. Kirjailija arvelee sen johtuvan teosten yhteiskunnallisista teemoista, ja toisaalta myös naisen seksuaalisuus teemana saattaa kiinnostaa mieslukijoita. 

Entä jos kirjailija olisi tehnyt uransa nimellä Antti Kauranen-Snellman? Miten se olisi vaikuttanut vastaanottoon? 

Snellman miettii hetken ja puhkeaa sitten nauruun.
– No ainakin olisin varmaan saanut jo jotain kirjallisuuspalkintoja!  

Snellman kokee, että sukupuoli, feministinen asenne ja sitä myöten ennakko-odotukset ovat vaikuttaneet myös hänen kirjojensa vastaanottoon. Eräskin kriitikko luki Snellmanin Arabian Lauri -romaanin heterorakkaustarinana ellei peräti omakohtaisena tilityksenä, vaikka se todellisuudessa kertoo kahden miehen rakkaudesta. 

 


”Arabian Laurin jälkeen mietin, että olisi kiva kirjoittaa niin, etten itsekään päättäisi kumpaa sukupuolta päähenkilö edustaa.”


 

Arabian Laurin jälkeen mietin, että olisi kiva kirjoittaa niin, etten itsekään päättäisi kumpaa sukupuolta päähenkilö edustaa. Runoksia-runokokoelman olen tehnytkin siten, että on mahdotonta tietää, kumman tai minkä sukupuolen edustaja niissä puhuu. 

The Guardian teki muutama vuosi sitten laskelmia siitä, kuinka suuri osuus lehden kirjallisuusjutuista käsitteli naisia ja kuinka suuri osa kriitikoista oli naisia. Tulokset olivat hätkähdyttäviä: naisten osuus kirjallisuusjulkisuudesta oli huomattavasti pienempi kuin miesten. Juttua siteerattiin laajalti, ja Suomessa Helsingin Sanomat ja Yle innostuivat tekemään samanlaisia laskelmia, saman suuntaisin tuloksin. Mitä mieltä Snellman on, päästäänkö sukupuolijakaumaa tarkkailemalla aitoon tasa-arvoon? 

Snellman pudistelee päätään.  

– Osalla naispuolisista kriitikoista on tehdasasetuksena maskuliinisuutta palvova lähestymistapa. He näkevät herkästi miehen tekstin universaalina ja naisen yksityisenä ja ovat nostamassa miehiä neroiksi. Miehistä tehtiin ainakin vielä 1980-luvulla helposti heti ensimmäisen teoksen jälkeen staroja. Tässä kirjallisuuskuplassa olen nähnyt senkin, mitä se tekee vaikkapa kahden kirjailijan parisuhteelle. Vain hyvin harvoin nainen on stara suhteessa. Toisaalta naiskriitikot voivat kaventaa naiskirjailijan teoksia ”samaistumalla” niihin liikaa, jolloin rivien väliin saattaa punoutua ajatus ”terapiakirjallisuudesta”. 

 

 

Vaarallinen rakkaus  

Osalle uudesta sukupolvesta on itsestäänselvää, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi ja että muunsukupuolisuus on luonnollinen identiteetti muiden joukossa. Toisaalta konservatiiviset arvot näyttävät olevan nousussa samaa tahtia työelämän kurjistumisen ja epävarmuuden lisääntymisen kanssa. 

– Toivon, että sukupuolen moninaisuus ja moniäänisyys saa tulevaisuudessa enemmän tilaa myös kirjallisuudessa. Kustantamojen supistaessa julkaisulistojaan ja myyntilukujen laskiessa se saattaa kuitenkin olla entistäkin vaikeampaa. Nykyään kirjakauteen mahtuu vain kymmenen myyvimmän kärki. Käykö niin, että niistä valtaosa on paljon myyviä mieskirjailijoita? 

 


”Toivon, että sukupuolen moninaisuus ja moniäänisyys saa tulevaisuudessa enemmän tilaa myös kirjallisuudessa.”


 

– Kirjailijoina meidän pitää ulkoisista uhista ja paineista huolimatta kirjoittaa rohkeasti ja tukea toisiamme. Vielä 1980-luvulla oli tunne, että kun kirjoitti kirjoja, ne noteerattiin ja ne saivat osakseen paneutunutta huomiota. Nykyään painavakin sanottava hukkuu helposti kaikenkarvaisen somevyörytyksen sekaan. 

Lukuintoa ei Snellmanin mielestä nostateta pelkällä kulttuuriterveysvalistuksella eikä varsinkaan valituksella. 

– Kun itse olin nuori, ei kaikkia kirjoja edes saanut Kallion kirjastosta, sillä jännimmät, puhutuimmat ja kielletyimmät oli sieltä varastettu. Mielestäni olisi tärkeä levittää viestiä, että yksi kirja voi muuttaa koko elämäsi, siinä missä rakkauskin. Kirja voi olla vaarallinen rakkaus. 

 

 

Kaikki alkoi kynsilakasta  

Taneli Viljasen Canth Magazinessa julkaistu sukupuolta käsittelevä essee alkaa näennäisen vähäpätöisestä asiasta: kynsilakasta. Kuitenkin juuri kynsilakka nousee tärkeään osaan, kun siitä tulee pysyvä osa minäkertojan sukupuoliperformanssia. 

”Suuri (epäilemättä tärkein) osa siitä, mitä ajattelemme sukupuolena, on näkymätöntä, sisäistä kokemusta. Osa siitä on näkyvää ja sellaista, mihin emme voi vaikuttaa. Jotkut asiat voimme valita. Toinen tapa ilmaista (ehkä, melkein) sama asia: sukupuoli on performanssia, asioiden tekemistä. Vain harvat teot voimme yksiselitteisesti ja tietoisesti valita. Se ei tarkoita, että valittavat osat esityksestä olisivat tärkeimpiä, mutta saattaa kyllä antaa tietyille niistä aivan erityisen merkityksen, jota ulkopuolisen voi olla vaikea, ehkä mahdotonta, hahmottaa.” Viljanen kirjoittaa.  

– Ajattelin pitkään, että sukupuoli on merkityksetön asia ja se, että olen miespuolinen, oli minulle epäkiinnostava asia. Viimeisen 4–5 vuoden aikana olen kuitenkin alkanut ajatella sukupuolta kokonaan eri tavalla. Alkoi tuntua ahdistavalta ja vastenmieliseltä, että minut nähdään miehenä. Nykyään koen itseni muunsukupuoliseksi ja se on minulle hyvin tärkeää. Koen monissa tilanteissa, vaikkapa nyt naisten ja miesten wc:n ovien edessä seistessäni, ettei minua ole olemassakaan maailmassa, jossa sukupuolia on vain kaksi. Pystyn valitsemaan miesten vessan, mutta noissa tilanteissa mietin, olenko aina ollut muunsukupuolinen ja tiedostanut sen vasta viime vuosina vai onko minussa tapahtunut muutos, Viljanen sanoo. 

– Olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi ja yksi selitys sille voisi olla se, että en ole vain aiemmin tajunnut muunsukupuolisuuttani ja olen siksi ollut hukassa.  

Taneli Viljanen, kuva: Tomi Kontio

 

 

Muunsukupuolinen teksti  

Muunsukupuolisuuden myötä Viljasen tapa kirjoittaa on muuttunut. Hän on huomannut asettuvansa yhä luontevammin genrejen ja kategorioiden väliin myös kirjoittajana. 

– Gender ja genre ovat sanoinakin lähellä toisiaan. 

– Olen tiedostanut muunsukupuolisuuteni kirjoittaessani ennen kuin tajusin sen arkielämässä. Toisto-romaanissani päähenkilö vaihtaa sukupuoltaan ja sukupuolen muunneltavuus ja kehosta vieraantuneisuus on yksi keskeisistä teemoista. Kirjoitan tällä hetkellä myös esseekokoelmaa, jonka aiheena on muunsukupuolisuus. Teoksen tyylilaji on hybridi, yhdistelmä runoutta ja proosaa. Toivon, että saan teoksen kautta käsiteltyä teemaa niin, että voin sen jälkeen kirjoittaa muustakin. 

Myös Viljasen kirjalliset esikuvat ovat muuttuneet viimeisen viiden vuoden aikana. 

– Nuorena luin enemmän mieskirjailijoita, kuten Franz Kafkaa, Samuel Beckettiä ja Thomas Pynchonia. Nyt kirjallisiin esikuviini lukeutuvat muun muassa Kathy Acker, José Lezama Lima ja Anne Boyer. Voi sanoa, että sisäinen kaanonini on muuttunut. 

Viljanen on varautunut siihen, että muunsukupuolisuudesta kirjoittaminen ja puhuminen voi saada aikaan tulikivenkatkuisen palauteryöpyn. Toistaiseksi hän on saanut olla vihapuheelta rauhassa.  

Sukupuoleen liittyvät kategoriat määrittävät yhä usein niin lukemista kuin kirjoittamista. Kun asiaa pysähtyy pohtimaan, tuntuu oudolta, että lukiessa on niin tärkeää tietää, onko päähenkilö mies vai nainen tai kumpaan sukupuoleen tekstin kirjoittaja itsensä lukee. 

 


”Voisi olla tärkeää, että kirjallisuus toimisi binaarisia sukupuoliodotuksia vastaan.”


 

– Me olemme oppineet, että sukupuoli on tärkeä maailmaa jäsentävä kategoria, koska se näkyy kaikkialla. Binaarista jakoa puolustellaan ja perustellaan biologialla ja luonnollisuudella, mutta samaan aikaan sitä pitää ikään kuin jatkuvasti puolustaa. Esimerkiksi poikien kasvissyönti koetaan asiaksi, joka voi yhtäkkiä romahduttaa tämän biologialle rakentuvan, luonnollisen erottelun, Viljanen naurahtaa.  

Ihmisen sosiaalinen sukupuoli on rakennelma, joka kätkee sisälleen myös ulkoapäin tulevan vallan ulottuvuuden. 

–  Voisi olla tärkeää, että kirjallisuus toimisi binaarisia sukupuoliodotuksia vastaan. Muunsukupuolisuus kirjallisuudessa tulee laajentamaan kirjallisuuden kuvaa ja liudentamaan genrerajoja. Lopulta muunsukupuolisuus väljentää kaikkien sukupuolten tapaa olla maailmassa ja antaa jokaiselle vapauden olla mitä vaan, kenelle tahansa. 

 

 

Kolmas sukupuoli  

Mitä Taneli Viljanen sanoo hänelle, joka väittää kivenkovaan, että sukupuolia on biologisesti ottaen vain kaksi? 

– Ensinnäkin nykybiologian valossa sukupuoli on pikemminkin spektri kuin binaarinen asia. Toisekseen se, miten sukupuoli kohdataan elämässä, ei liity biologiaan. Et voi tietää vastaantulevan nais- tai miesoletetun kromosomeja sillä hän tuskin tietää niitä itsekään. Monissa muissa kulttuureissa on kolmas sukupuolikategoria. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaaneilla on käsite Two spirit people ihmisille, jotka eivät asetu mieheksi eivätkä naiseksi. Samoin Intiassa on oma luokkansa ihmisille, jotka lasketaan kuuluvaksi kolmanteen sukupuoleen. Postkolonialistisessa tutkimuksessa onkin esitetty, että binaarinen sukupuolikäsite on länsimainen idea, joka vietiin väkisin muualle. 

Usein tasa-arvoa yritetään edistää nais- ja mieskiintiöillä ja määrällisesti esimerkiksi laskemalla nais- ja mieskirjailijoiden mediassa saamia palstamillimetrejä. Mitä Viljanen muunsukupuolisena tästä ajattelee? 

– Periaatteessa on hyvä ja tarpeen edelleen tehdä epätasa-arvo sukupuolten välillä näkyväksi määrällisesti. Toivoisin, että välillä muistettaisiin ottaa huomioon sekin, että kaikille sukupuoli ei ole binaarinen.  

 

 

Tymäkkää miesnäkökulmaa  

Kirjailija Meri Kuusistoa on tituleerattu tymäkän miesnäkökulman kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Amerikkalainen kertoi naisesta, joka ryhtyi äidiksi amerikkalaiselle jalkapallolle. Samalla teos teki näkyväksi äitiyteen liitettyjä odotuksia. 

– Naisen oletetaan edelleen haluavan äidiksi. Jos näin ei ole, on esitettävä päteviä perusteita. Halusin teoksellani sanoa, että naisen ei tarvitse olla äiti elääkseen täyttä elämää. Myös muunlaiset valinnat ovat yhtä arvokkaita, Kuusisto sanoo. 

Meri Kuusisto, kuva: Tomi Kontio

 

Kirjoittaminen on Kuusistolle totutun ajattelun kyseenalaistamista ja tutkimista, ja niinpä hän on käsitellyt sukupuoliroolien liukumia myös kahdessa seuraavassa romaanissaan. 

Toivo Pesän muistelmat pöyhi raikkaan riettaasti sukupuolistereotypioita ja parodioi Saab-miehiä ja miesten rehvakkaita naisjuttuja. ”Tymäkkä miesnäkökulma ei yllätä Meri Kuusiston (s. 1985) toisen romaanin kärkenä, mutta tekotapa hämmästyttää. Toivo Pesän muistelmien alkuosa iskee kuin Arto Salmisen kerronta: herkästi kuultua törkyturpaisten äijien kielellistä kilvoittelua”, luonnehti Mervi Kantokorpi teosta HS:n kritiikissä (28.8.2016). 

–  Toivo Pesän hahmo ja romaanissa käytetty kieli pyrkivät liioittelun kautta tuomaan esiin sukupuolen performatiivisuuden. Kirjoittamalla naisena Toivo Pesän hahmon halusin toisaalta korostaa sitä, kuinka sukupuoli on opittua mutta myös sitä, kuinka tottuneita olemme seksismiin. 

– Naisena on helppo saada kiitosta siitä, että osaa leikitellä maskuliinisuudella ja tuntee sen koodiston. Ikään kuin feminiinisyys ja sen kuvaaminen ei olisi yhtä arvostettavaa, Kuusisto pohtii. 

Uusimmassa romaanissaan Vuosi tavaratalossa kirjailija halusi puolestaan kuvata sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta ja joustavuutta. 

– Samalla halusin tutkia sitä, miten ne istuvat yhteiskunnassa vallalla olevaan tehokkuus- ja menestyskulttuuriin, jossa on paljon kovia maskuliinisia arvoja. Useimmiten tuskaa tuntuvatkin aiheuttavan enemmän ulkoapäin tulevat yksinkertaistavat määritelmät kuin yksilön kokemus omasta itsestä sellaisenaan. 

–  Sukupuoli merkitsee minulle erilaisten piirteiden ja normien kohtaamispaikkaa. Kirjoittamalla yritän kyseenalaistaa myös sen, mitä ajattelemme sukupuolesta sekä tuoda esiin, millaiset diskurssit sukupuolesta ovat vallalla. Jokaisella tulisi olla oikeus toteuttaa sukupuoltaan haluamallaan tavalla, Kuusisto summaa. 

 


 ”Miksi päähenkilöllä pitäisi edes olla sukupuolta?”


 

– Olemme niin tottuneita lukemaan teoksia realismin linssin läpi, että vaadimme tekstiltä uskottavuutta suhteessa todellisuuteen. En itse ajattele, että olisi olemassa autenttinen naiseus tai mieheys, jota kirjailijan on pystyttävä samaistuttavasti kuvaamaan. Pyrin kuvaamaan ihmisyyttä maskuliinisine ja feminiinisine puolineen, joita meillä kaikilla on, ja pyrin olemaan arvottamatta näitä piirteitä keskenään.  

– Uudelleen määrittelyn mahdollisuus on ainoa keino pitää yhteiskunta ja taide elävänä. Miksi päähenkilöllä pitäisi edes olla sukupuolta? Kuusisto pohtii.  

 

 

Missä ovat naisnerot?  

Heidi Kiili tutki Kirjallisuuskritiikkien sukupuolidiskurssit -pro gradussaan (2011) suomalaisissa lehdissä vuonna 2008 julkaistuja kaunokirjallisuuskritiikkejä. Analysoitavana oli kaikkiaan 880 arviota. Kiilin tulokset osoittavat, että kaunokirjallisuuskritiikit sekä ylläpitävät että tuottavat stereotyyppisiä sukupuolieroja. Tämä näkyi myös siinä, miten eri tavoin mies- ja naiskriitikot suhtautuivat mies- ja naiskirjailijoihin. Mieskriitikot kuvasivat mieskirjailijoita teknisesti taitaviksi mestareiksi, kun taas naiskirjailijat henkilöityivät perhearvojen kautta. Naista ei liioin kutsuttu neroksi tai mestariksi. 

–  Kuulostaa tutulta. Miehellä tuntuu useammin olevan synnynnäinen lahja, nainen sen sijaan availee teoksellaan ääntään. Tämä perustunee pölyttyneeseen taitelijamyyttiin, jota halutaan edelleen pitää yllä. Siksi pyysin kustannustoimittajaani tietoisesti käyttämään naiskirjailijoiden teosten kansiliepeissä ilmauksia, jotka on varattu mieskirjailijoille. Täytyy kuitenkin muistaa, että taitelijamyytti rajoittaa myös sitä, mitä mieskirjailijoilta odotetaan.  

Kuusisto arvelee, että jos hän kirjoittaisi vastakkaisen sukupuolen edustajana mitä kirjoittaa, häntä kutsuttaisiin useammin ainakin lahjakkaaksi. 

Tasa-arvon tulevaisuus näyttää kirjailijasta kokonaisuudessaan hyvältä, kunhan se ei kavennu tarkoittamaan vain valkoisten keskiluokkaisten naisten työurafeminismiä. 

– Tarkoitan tällä sitä, että niillä, joilla on jo yhteiskunnan rakenteet puolellaan, pitäisi muistaa katsoa sinne, missä ennakkoluulot edelleen estävät eri sukupuolia ja vähemmistöjä olemasta yhteiskunnallisesti tasa-arvoisessa asemassa. 

–  Jokainen voi muuttaa vain itsensä. Kannustankin omien käsityksien kyseenalaistamiseen, kirjoittamaan rohkeasti totutusta poikkeavalla tavalla ja lukemaan teoksia sukupuolisensitiivisesti. Romaaneissa on niin paljon muutakin kuin juoni ja uskottava kerronta. Jonkun täytyy vain antaa muille elementeille romaanitaiteessa painoarvoa. Ehkä arvostus voisi tulla kirjailijoilta itseltään? 

 

 

———————– 

Teksti: Venla Hiidensalo, kuvat Tomi Kontio

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 1/2019