Sirpa Kähkönen, kuva Tomi Kontio
”Kirjailijan työ on raskasta työtä, paljon siinä täytyy ponnistaa henkensä voimia, paljon rasittaa aivojaan ja hermojaan. En luule, että rahallinen palkka ylipään siihen verraten on suuri.”
Näin kirjoitti Minna Canth kirjeessä pastori Elis Bergrothille 27.9.1886. Bergroth oli kirjoittanut Canthille ja moittinut Hanna-pienoisromaanin käsikirjoitusta, jonka oli saanut lukeakseen kustantaja Söderströmiltä. Kustantaja oli pyytänyt kahdelta papilta lausunnon Canthin teoksesta ennen julkaisupäätöksen tekemistä.
Elis Bergroth oli merimiespappi ja tunnettu julistaja, jonka palavista saarnoista myös Minna Canth oli vaikuttunut. Siksi Bergrothin arvostelu sattui häneen erityisen kovasti.
Bergroth moitti muun muassa sitä, että Hanna ei kerro äidilleen sydänsurujaan ja että perheen isä on saattanut palvelijattaren raskaaksi. Myös kauhistuttavaa oli se, että tytöt maalla ollessaan hylkäävät ”pukimen, jota paitse herrat eivät voi esiintyä”. Vastauksessaan Canth näyttää, miten teoksen sisäinen logiikka, henkilökuvien psykologia ja 1800-luvun yhteiskunnallinen todellisuus tukevat hänen taiteellisia valintojaan.
”Tuo realistinen kirjoitustapa Teitä inhottaa, pastori Bergroth. Kuinka hyvin Teitä ymmärrän, enkä sittenkään voisi toisin kirjoittaa.” Tähän Canthin lauseeseen kiteytyy nuoren suomalaisen kirjallisuuden kamppailukysymys. Moraaliset ja uskonnolliset mittapuut olivat valideja taiteen arvioinnissa, ja realismin pyrkimys yhteiskunnan valokuvamaiseen kuvaamiseen koettiin vaarallisena yhteiskuntarauhan kannalta. Fennomaanit ja useat kirkolliset vaikuttajat pyrkivät estämään idealistisen estetiikan murenemista aggressiivisestikin. Kaiken taustalla kummitteli vallankumouksen aave.
Tätä samaa kamppailua, jota Canth kävi taiteensa puolesta, kävi aiemmin Aleksis Kivi, murtumiseen saakka. Hieno kuvaus juuri tästä vaiheesta on Juha Hurmeen näytelmässä Making of Lea, jonka alaotsikko on ”Suomalaisuuden puolella – ei ketään vastaan”. Siinä tehdään ensimmäistä suomenkielistä näytelmäproduktiota lähes mahdottomissa oloissa, ja siinä kirjailija ottaa vastaan fennomaanien iskut, kestää ne ja valmistautuu suureen menestykseen, jonka hän uskoo saavuttavansa juuri valmiiksi saamallaan teoksellaan Seitsemän veljestä.
Kiven kansankuvaus suututti. Canth meni vielä pidemmälle, hän vaati: ”Ellei valokuva miellytä, korjattakoon elämä toisenlaiseksi”. Hän oli väkevä heikomman puolustaja, emansipaation tulinen tulkki. Hänen mielestään ihmisellä ei ollut oikeutta kieltää vapautta lähimmäiseltään. Hän perusti tekstinsä empiiriseen yhteiskunnan tutkimiseen, esteettisten teorioiden ja uusimman kirjallisuuden lukemiseen. Sitten hän kirjoitti, niin kuin oikeaksi koki.
”Kirjailija toimii ajassaan, eikä hänellä ole tietoa, miten hänen ajatuksensa muovaavat tulevaisuutta.”
”Kiusauksia tekemään omaatuntoa vastaan on kyllä. Ensiksi maailman vallat (valtio, kirkko ja yhteiskunta), jotka pelottavat ja uhkaavat; toiseksi vaikeus tehdä niiden mieltä vastaan, joita rakastaa ja kunnioittaa. Mutta itsekunkin velvollisuus on katsoa asioita omilla silmillään ja kulkea niitä teitä, joita Jumala juuri häntä kuljettaa, kysymättä mikä lopuksi tulee”, kirjoitti Canth kriitikolleen Bergrothille.
Kirjailija toimii ajassaan, eikä hänellä ole tietoa, miten hänen ajatuksensa muovaavat tulevaisuutta. Canth kirjoitti pastori Bergrothille syksyisestä Kuopiosta 130 vuotta sitten, että lähestymässä oli aika ”jolloin tiede, taide ja uskonto antavat kättä toisilleen, ja silloin työ suurempaa siunausta tuottaa ja iloa, tekijöille ja ihmiskunnalle”. Jokohan tuota aikaa eläisimme?
Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
