Sota on kaunokirjallisuuden vanhimpia aiheita. Merja Mäki ja Pekka Jaatinen kertovat, mikä saa nykykirjailijan kirjoittamaan sodasta.
Merja Mäki. Tomi Kontio.
Merja Mäki aloitti uransa lastenkirjailijana, mutta kaiken aikaa pohjalla poltteli historiallinen romaani.
– Tunsin, että nyt vasta olin ihmisenä ja kirjailijana sellaisessa vaiheessa, että pystyin kirjoittamaan tämän. Tein taustatyötä viiden vuoden ajan päivätyön ohessa, ennen kuin aloin kirjoittaa. Yksi sysäys oli äitiys: kun lapsi otti ensiaskeleitaan, ymmärsin, mitä tarkoitetaan sanonnalla, että lapsi on vanhemmillaan vain lainassa. Tulin ajatelleeksi, mitä luopuminen tarkoitti sota-ajan äideille, kun itse kasvatetut piti antaa rintamalle. Halusin käsitellä luopumisen teemaa.
Romaani Ennen lintuja (Gummerus, 2022) kertoo Allista, joka joutuu lähtemään evakkotielle mukanaan perheen kantava lehmä ja raskaana oleva käly. Määränpäänä on sukulaisten maatila Seinäjoella, aivan erilaisissa maisemissa ja kulttuurissa kuin mihin Alli on Karjalassa tottunut. Seinäjoella Allia odottavat uudet haasteet.
– Suvussani on evakkoja, mutta he eivät juuri puhuneet kokemuksistaan. Monessa suvussa on periytynyt ylisukupolvisena traumana puhumattomuus. Se osoittaa selvästi, että on asioita, joita ei ole käsitelty tarpeeksi. Minulla oli tunne, että minun pitää kertoa asioista, joista aiemmat sukupolvet eivät pystyneet kertomaan.
Mäen romaanista näkee, että taustatyö on tehty huolella.
– Tein taustatutkimusta viiden vuoden ajan, osin kirjoitusprosessin aikana. Taustatutkimus oli minulle yksityistä aikaa, se oli aikaa ihmettelylle, surulle, sille että otan vastaan. Kirjoitusvaiheessa oli aika esittää oma teesi. Oli hyvä asia, että sain käydä läpi surun tunteet itsekseni. Kun nyt kohtaan lukijoita, en ole enää niin vereslihalla aiheen äärellä, vaan pystyn ottamaan vastaan heidän tunteensa ja muistonsa.
Mäki kävi läpi arkistoja, kirjeenvaihtoa ja vieraili museoissa. Hän haastatteli Karjalan evakkoja ja tutkijoita, luki niin tietoteoksia kuin aikalaiskirjallisuutta ja runoja. Hän kuunteli lauluja ja katsoi dokumenttielokuvia. Paikan päälle Laatokan rannoille Mäki ei päässyt, sillä kirjoitusvaiheeseen sattui koronapandemia. Hän ei ole koskaan käynyt luovutetussa Karjalassa, mutta sitä ei romaanista huomaa.
– Olen hyvin visuaalinen ihminen ja valokuvat ovat minulle tärkeitä. Käytin paljon aikaa SA-kuva-arkiston tutkimiseen. Kuvien kautta tunnustelin Laatokan ympäristöä. Alli on hyvin kehollinen hahmo, joten hän kokee maiseman kehollisesti. Katselin valokuvia ja yritin havainnoida maisemia Allin tajunnan kautta.
Naisten tarinoiden äärellä
Romaanin kieli on aistivoimaista ja visuaalisuudessaan elokuvamaista. Moni lukija on kertonut itkeneensä kohdassa, jossa vasikalle käy huonosti. Mäen kaunis, lyyrinen kieli auttaa lukijaa kestämään karuja tapahtumia. Taisteluita romaanissa ei kuvata, pääpaino on evakkojen kokemuksissa.
– Tarkoitukseni ei ole kuvata sotaa kauheuksien kuvaamisen vuoksi. Tutkin ihmisyyttä. Sota paljastaa, millaisia meistä tulee äärimmäisissä oloissa ja toisaalta millaisina säilymme äärioloista huolimatta. Toivo säilyy pitkään, mikä ilmeni viime sotiemme aikaan esimerkiksi nuorten arkisista haaveista. Sodan oloissa ihmisestä nousee pintaan myös ikäviä piirteitä, koska selviytymisvietti herää. Aikojen kuluessa ihmisyyden syvimmät kerrokset eivät ole muuttuneet, vaikka kulttuurit ovat kehittyneet. Sen takia sotaa pitää käsitellä kaunokirjallisuudessa. Kun muistamme sotamme, voimme ehkä ehkäistä uusia sotia.
Mitä sotahistoriaan tulee, suomalaiset lukijat ovat aivan erityisen tarkkoja. Kustannustoimittaja Minna Pelkonen keskusteli Mäen kanssa siitä, että osa lukijoista voi tietää jopa säätilan, joka vallitsi tiettynä päivänä sota-aikaan. Mäki pyysikin asiantuntijoita tarkistamaan omaan alaansa liittyviä faktoja käsikirjoituksesta: apuna olivat kasvitieteilijä Sinikka Piippo, kulttuurintutkimuksen professori Pekka Suutari, professori emerita Maire Honkanen ja terveydenhoitoneuvos Saaras Ijäs.
Sota-ajan naisten tarinat ovat nousseet tutkimuksen ja kaunokirjallisuuden aiheiksi vasta vähän aikaa sitten. Mistä mahtaa johtua, ettei naisten kokemuksia ole käsitelty jo aiemmin?
– Sodan jälkeen propaganda vaikutti voimakkaasti ja kirjoitettiin sankaritarinoita. Kaunokirjallisuus osallistui samaan tehtävään kuin muukin yhteiskunta, särkyneiden ihmisten tukemiseen. Samalla marginaaliset kohtalot jäivät sivuun. Haavat olivat niin kipeitä, että niistä oli helpointa vaieta. Myös sotilaiden äideille oli varattu tietty valmis rooli: kaatuneen sotilaan äidin piti surussaan lohduttautua sillä, että oli antanut kalliin uhrin. Äideillä ei ollut varaa sortua, koska silloin olisi sortunut koko kotirintama ja lopulta rintamalinjakin. Kipein suru oli mykkää ja ilmeetöntä, opittiin, että vaikeimmista tunteista pitää vaieta.
Mäen mielestä tämä on vaikuttanut Mäen mielestä tämä on vaikuttanut ylisukupolvisesti, sukupolvesta toiseen. Nyt sodasta on kuitenkin kulunut niin paljon aikaa, että sotakuvaukset ovat laajenneet käsittelemään marginaaliin jääneitä tarinoita ja naisten kokemuksia. Esimerkiksi Katja Kettu ja Tommi Kinnunen ovat käsitelleet marginaali-ihmisten kohtaloita sodan pyörteissä.
Taustatutkimusaineistoa kertyi niin paljon, että Mäki on tehnyt sopimuksen vielä kahdesta historiallisesta romaanista. Tutkimusta tarvitaan silti lisää, ja Mäki on jättäytynyt opettajan työstä pitkälle virkavapaalle, sillä tutkimuksen tekeminen ja kirjoittaminen on vaativaa päivätyön ohessa.
Uuden sodan kuvat
Miltä Ukrainan sota tuntui, kun olit juuri julkaissut sota-aiheisen romaanin?
– Se oli yllätys ja ei ollut. Jostain syytä heräsin jo ennen viittä sinä aamuna, jona Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, vaikka en yleensä heräile ilman syytä niin aikaisin. Menin keittiöön, keitin kahvin ja luin uutisen digi-Hesarista. Yhtäkkiä media oli täynnä kuvia sodasta. Ennen lintuja oli ilmestynyt vain kuukautta aiemmin ja mietin, tuliko aiheesta liian tuskallinen. Sitten romaanin käännösoikeudet myytiin ensimmäisenä Ukrainaan. Toivon, että romaani antaa ukrainalaisille lukijoille lohtua ja toivoa sitten, kun on heidän aikansa käsitellä kansallista sotatraumaansa.
Ukrainan sota muistuttaa, ettemme saisi tuudittautua siihen uskoon, että ihmiskunta on niin kehittynyt, ettei sota voi enää syttyä. Sotia on ollut aina.
– Polarisaatio on pelottavaa. Yksi tateen tärkeimmistä tehtävistä on herättää empatiaa. Toisten mustamaalaaminen ja epäinhimillistäminen on aina ollut siemen uusille sodille. Olisi tärkeää, että vaikka emme pystyisi hyväksymään jonkin ihmisryhmän toimintaa, pystyisimme hetkeksi asettumaan heidän asemaansa. Tässä taiteella on tärkeä tehtävä.
Mäki muistuttaa, että sota on paljon muutakin kuin taistelemista. Ihmiset kasvavat aikuisiksi sodan jaloissa, sota vaikuttaa arjessa. Jokainen sodan kokenut kantaa sotaa mukanaan omalla tavallaan.– Romaanitaiteen voima on siinä, että kun lukija lukee henkilöhahmojen tarinan, hänessä herää omia muistoja. Parhaimmillaan romaani voi koota ihmisiä yhteisen kokemuksen äärelle. Lukuelämys voi lohduttaa. Romaanin lohduttavan voiman huomaa lukijatapaamisissa. Usein lukijat haluavat kertoa Mäelle sotaan liittyviä tarinoita, joita eivät ole kertoneet kenellekään sitä ennen.
– Se on suuri luottamuksen osoitus. Kirjailija ei tietenkään voi olla terapeutti lukijoille, mutta kirjailija voi olla ihminen ihmiselle. Usein myös toivotaan, että joku kirjoittaisi tietystä aiheesta, jota ei ole vielä käsitelty.
Ennen lintuja voitti Tulenkantaja-palkinnon ja marraskuussa nähdään näytelmäsovitus Seinäjoen kaupunginteatterissa. Näytelmä on otettu mukaan Suomen Kulttuurirahaston Taidetestaajat-hankkeeseen, eli kahdeksannen luokan oppilaat viedään katsomaan näytelmää. Seuraava polvi saa eläytyä esivanhempiensa sotakokemuksiin.
Sota on ehtymätön aihe
Pekka Jaatinen. Kuva Tomi Kontio.
Raahelainen Pekka Jaatinen aloitti kirjailijauransa omakohtaisilla romaaneilla, mutta kiinnostui sitten sodan kuvaamisesta. Sota-aiheisia romaaneja on pian ilmestynyt 15.
– Setä, kaksi enoa ja tädin mies olivat sotaveteraaneja. Isäni oli jatkosodan päättyessä sotilaspoikaiässä ja esimerkiksi opasti Lapin sodassa joukkoja, koska paikkakuntalaisena tunsi seudun. Olen kuunnellut koko lapsuuden salaa vanhojen miesten juttuja. Isä antoi katsoa televisiosta Tuntemattoman sotilaan kun olin seitsemänvuotias ja varmasti ihan liian pieni. Se teki suuren vaikutuksen. Pari kuukautta kulmakunnan pojat leikkivät sotaa, sitten alkoi muodostua ymmärrys, että omat sukulaiset olivat oikeasti olleet siellä.
Jaatisen isä oli vain 16-vuotias Lapin sodan alkaessa. Hän asui Torniossa ja osasi kertoa Tornion taistelusta 1944. Moskovan välirauhaehtojen mukaisesti suomalaisten piti karkottaa saksalaiset Lapista. Neuvostoliiton painostuksesta toteutettiin maihinnousu Röyttään Torniossa. Isän muistot saivat Jaatisen kiinnostumaan aiheesta ja hän ryhtyi tutkimaan sotahistoriaa. Syntyi ajatus Lapin sotaa käsittelevästä teossarjasta, josta tuli lopulta viisiosainen.
Jaatisen romaanien lukija huomaa nopeasti, että tarkkaa taustatutkimusta on tehty.
– Olen haastatellut yli sataa veteraania. Ennen kuin aloin kirjoittaa Lapin sota -sarjaa, laitoin lehtiin ilmoituksia, että haluan haastatella veteraaneja, jotka ovat kokeneet Lapin sodan. Laitoin ilmoituksia suomalaisiin lehtiin sekä kaikkiin mahdollisiin saksalaisiin lehtiin – niitä tuli lopulta 300. Sain Saksasta kolmisenkymmentä kirjettä, ja kymmenen oli sellaisia, jotka johtivat lähempään kirjeenvaihtoon.
Eikö sodan kokeneiden haastatteleminen ole ollut henkisesti raskasta?
– Olen ollut hämmästynyt siitä, että veteraanit ovat kokeneet kauheita asioita, mutta ovat silti olleet hyvin elämäniloisia ja positiivisia. Tietysti ne, joiden mielenterveyden sota mursi, ovat ehkä kuolleet nuorempina, varsinkin jos heille kehittyi alkoholi- tai huumeriippuvuus.
Huumeriippuvuutta Jaatinen kuvaa raadollisesti teoksessaan Kalpeat sotilaat (Johnny Kniga, 2011). Romaanin päähenkilöt Lenne ja Asser palaavat sodasta tyhjän päälle, heroiiniriippuvuus on saanut alkunsa jo rintamalla. Isänmaa porskuttaa kovaa eteenpäin, mutta jotkut jäävät jälkeen.
Jaatinen on haastatellut myös veteraanien puolisoita ja lottia. Hän pyrkii tuomaan romaaneissaan esiin siviilien kokemukset ja käyttää sen vuoksi monen näkökulman tekniikkaa.
Mikä sodassa kiehtoo niin paljon, että se on pysynyt aiheena jo viidentoista romaanin verran?
– Ihmisten hulluus kiinnostaa. Sota on ääriolosuhde, se saa esiin ihmisten alhaisimmat ja ylhäisimmät ominaisuudet. Ihmiskunta on tämän maapallon ihottuma, se tuhoaa itse itsensä ja myös kotiplaneettansa. Uskon, että jos kyllin moni lukisi kaunokirjallisuutta, väkivaltainen kehityksemme voisi hidastua. Ihmisen moraali ei ole kypsynyt teknisen kehityksen kanssa samaan tahtiin. Maapallosta on tullut kylä, jossa heimopäälliköt mellastavat edelleen ja koettavat tuhota toiset pysyäkseen vallassa. Teoksillani haluan herättää lukijan empatiakyvyn, haluan että ihmiset tajuaisivat, miten tärkeää on ymmärrys lähimmäisiä ja erilaisia ihmisiä kohtaan.
Sotahistoria on ehtymätön aihe. Talvi- ja jatkosotaa on tutkittu todella paljon, ja taustatutkimusta tehdessä tulee jatkuvasti vastaan uusia aiheita. Jaatisella on aina valmiina useita kirjaideoita, joita hän sitten hauduttelee ja miettii, mikä niistä kantaisi kiinnostavaksi romaaniksi.
Järjestelmällistä työtä
Veteraanihaastattelujen lisäksi Jaatinen on jututtanut tutkijoita, entisiä ja nykyisiä ammattisotilaita, kiertänyt autenttisilla tapahtumapaikoilla ja lukenut tutkimusta. Ennen kuin lähettää käsikirjoituksen kustantajalle hän pyrkii vielä luetuttamaan sen parhaalla mahdollisella asiantuntijalla, jottei virheitä jäisi.
– Isona ideana minulla on, että fiktiiviset henkilöt toimivat kehyksissä, jotka vastaavat todellisuutta.
Jaatinen on ahkera tekijä. Kunkin romaanin työstämisprosessista puolet on taustatietojen hankintaa ja puolet kirjoittamista. Jaatinen kirjoittaa arkipäivät, viidestä kahdeksaan tuntia päivässä niin että tekstiä syntyy päivässä noin kolme liuskaa.
– Teen ensin faktisen tausta-aineiston aikajanan, välillä kellonaikoja myöten: siinä on kaikki, mitä oikeasti tapahtui. Sitten istutan siihen fiktiivisten henkilöhahmojeni tarinan. Todellinen historia aukeaa lukijalle henkilöhahmojeni kautta kuin sisältäpäin koettuna.
Kokonaisuuden hahmottamisessa auttaa tarkka värikoodaus.
– Taustatieto on tiedostossa ruskealla, raakaversio vihreällä ja lopullinen käsikirjoitus on sitten mustaa valkoisella. Ruskea symboloi multaa, josta nousee vihreä kasvusto eli tarina. Kun yhdistän ne, tulee mustaa. Sotakirjallisuudessa mutta ikä ja kokemus ovat tuoneet Jaatiselle rohkeutta vapauksien ottamiseen.
– Faktat toimivat aurauskeppeinä, joiden välissä tarinan on kuljettava. Suurimpia vapauksia olen ottanut viime elokuussa ilmestyneessä romaanissa Salla 1944 (Johnny Kniga, 2022). Tapahtumissa ei ollut todellisuudessa mukana suomalaisia muuten kuin evakkoon lähtevinä siviileinä, mutta halusin tehdä tarinasta paremmin samastuttavan suomalaislukijoille.
Luonnossa oleminen auttaa pitämään pään kasassa rankkojen aiheiden parissa työskennellessä. Jaatinen tapaa kävellä päivittäin Raahen edustan saarilla, joilla on luontopolkuja. Saaret, metsä ja meri virkistävät.
Tappamisen vaikeus
Jaatinen on kirjoittanut sodasta viimeiset 20 vuotta. Miltä Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuntui sotakirjailijasta?
– Se tuntui todella pahalta ja pelottavalta, aivan epätodelliselta. Se on saanut ajattelemaan taas kerran, että jokaisessa maassa pitäisi olla aito demokratia ja vapaa media niin että johtajat vaihtuvat määräajoin. Silloin ei kävisi kuten Venäjällä, että johtaja aloittaa sodan, jotta kansalle saadaan yhteinen vihollinen ja johtaja pysyy vallassa.
Vapaaseen mediaan kuuluu sotahistorian tutkiminen ja sodasta kirjoittaminen.
– Toivon, että kirjani luettuaan lukija tuntisi, että sotaa pitää välttää viimeiseen asti, sillä se on suurin onnettomuus, mitä voi tapahtua. Sodasta seuraa sekä välittömiä että pitkäaikaisia tuhoja. Rauhantahtoinen enemmistö ei saisi tuudittautua siihen ajatukseen, että rauha kyllä jatkuu. Jos varautuu puolustamaan itseään, saa olla rauhassa.
Elokuussa ilmestyvä romaani Kiestinki – Motti 1941 (Johnny Kniga, 2023) kuvaa sitäkin, miten vaikeaa tappaminen on yksittäiselle sotilaalle. Jaatinen kertoo S.L.A. Marshallin tutkimuksesta Men Against Fire: The Problem of Battle Command (1947), jonka mukaan vain 25 prosenttia sotilaista pystyy laukaisemaan aseensa vihollista kohti. Myöhemmät tutkimukset ovat tukeneet Marshallin havaintoa.
– Jos mies käyttää yksin asetta, tähtääminen ja ampuminen on todella vaikeaa. Ajatellaan hieman taikauskoisesti, että jos jätän nyt ampumatta tai ammun ohi, saatan itse pelastua vastaavassa tilanteessa.
