Kuva: Tomi Kontio
Otsikko on sitaatti Hanna Nikkasen tähän lehteen kirjoittamasta Vieraskynä-artikkelista. Nikkanen arvelee, että tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset aletaan nähdä tarkemmin, taide pystyy näyttämään paitsi kriisin, myös siitä versovat mahdollisuudet.
Nikkanen hahmottaa nykyhetken suomalaiset ilmastonmuutoksen kuvaukset melankolisiksi ja individualistisiksi perhesaagoiksi, joissa korostuu keskiluokan menetyksenpelko, voimattomuus ja surullisuus. Tämä on yksi näkökulma; ja voi olla, että joihinkin Nikkasen mainitsemiin teemoihin löytyy historiallisia taustoja. Me 1960–1970-luvuilla syntyneet kasvoimme voimistuvan ympäristötietoisuuden maailmassa. ”Kalan kuolevan mä nään, maa sortuu veteen vihreään”, lauloi Kirka 1970-luvun alussa, yhtenäiskulttuurissa, jossa melkein kaikki kuulivat samat laulut ja näkivät samat television uutiskatsaukset, joissa ei kauheuksia kaihdeltu.
Itselleni varhainen maailman ongelmien tiedostaminen on tuottanut paljonkin voimattomuutta. Tuomiopäivän kello on ollut minuuttia vaille kaksitoista melkein koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Maailmanparannushaaveet jäivät 1970-luvulle. Käteen siitä vuosikymmenestä minulle jäi vain kirja, jonka sain kahdeksanvuotiaana joululahjaksi: S.O.S. – Hätähuuto Maan puolesta. Se on lapsille tarkoitettu tietokirja, jossa on avattavia läppiä niin kuin Puppe-kirjoissa. Niiden alta vain ei paljastu iloisia koiranpentuja vaan kuvia myrkkyjä vaahtoavista joista ja nokea ilmaan tupruttavista tehtaista. Itse Urho Kekkonen on allekirjoittanut suomenkielisen laitoksen esipuheen.
Kun esittelin kirjaa tyttärelleni, joka on pian 21-vuotias sosiologian opiskelija, hän selasi esiin postikortit, jotka olisi voinut irrottaa kirjasta ja lähettää poliitikoille. En ollut tehnyt sitä. Tytär kysyi miksi. En osannut vastata muuta kuin että en kahdeksan vanhana keksinyt, mistä saisin kansanedustajien osoitteita.
Tiedostamisen ja asioille mahtamisen välillä on melankolian railo. Tuntuu että se on tshehovilainen positio: seuraan tässä miten vanha maailma painuu mailleen.
Mutta tämä on vain yksi viipale taiteen tekemisestä ja ihmisen asennemaailmasta. Kuten tässä lehdessä vaikkapa Anni Kuu Nupposen tai Emma Puikkosen haastattelut osoittavat, kirjallisuus myös puskeutuu ahdistuksen läpi mahdollisiin maailmoihin ja avaa näkökulmia ennalta arvaamattomaan. Meillä on taiteilijoina lupa spekuloida, hahmotella jotain mitä ei ole. Toteutumattomuuksien alueella voi olla jonkin uuden versoja, lupauksiakin siitä, että kaikki ei ole pelkkää tuhoa. On hienoa lukea, kuinka kirjailijat pohtivat, voiko tarina päättyä toivoon vaikkei sitä nyt juuri näyttäisi olevankaan. Silloin ollaan tarinankerronnan ytimessä: miksi ja kenelle kerron?
”Meillä on taiteilijoina lupa spekuloida, hahmotella jotain mitä ei ole.”
Kellään ei ole hallussaan lopullista totuutta. Siksi myöskään taiteen ei tarvitse ryhtyä totuuden julistajaksi, kuten Laura Honkasalo toteaa teemajutussaan ”Hetki sitten olimme kaikki metsää”. Silti kantaaottavuus ja yhteiskunnallisuus näyttävät olevan selkeässä nousussa kirjallisuuteemme, ja nimenomaan luonnon ja ihmisyhteisöjen vaikutussuhteiden ja elinehtojen tutkimuksena.
”Kivikirveillä ei saatu kummoisia muutoksia aikaan”, toteaa Seppo Saraspää Honkasalon haastattelussa. Se on väistämätön tosiseikka ja hyvä kiteytys ihmisen kasvaneesta vastuusta luonnon suhteen. Metsä tuntuu olevan suurelle joukolle suomalaisia yhä tärkeä osa minuutta ja maisemaa. Olemme teknologian kehittyessä yhä lähempänä sitä aikaa, jolloin pelkällä välinpitämättömyydellä aiheutamme kokonaisten elonyhteisöjen tuhon. Kirjailija joutuu miettimään metsäsuhdettaan aivan konkreettisestikin, niin kauan kun kirjat painetaan paperille.
Kun Finlands svenska författareförening vietti satavuotisjuhlaansa toukokuussa 2019, Suomen Kirjailijaliitto muisti sisarjärjestöään ostamalla palan Luonnonperintösäätiön ikimetsää Porvoon Tomteskogista. Se metsätontti olkoon ystävyyden osoitus ja lupaus jatkossakin vaalia niin kirjailijoiden suhteita toisiinsa kuin myös ihmisen suhdetta metsään ja kaikkeen luontoon.
Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
