Ville Ranta, kuva Tomi Kontio
Tunnustuksellisena aikana minuuden esittämisen tavat ja ammatillisen näkyvyyden vaatimukset askarruttavat yhä useampia. Kirjailija Leena Krohn ja pilapiirroksistaan sekä itsensä näköisen miehen seikkailuista tunnetuksi tullut Ville Ranta pohtivat kirjallisen julkisuuden merkitystä työssään.
Kirjailija Leena Krohnin tuotanto on monialainen ja laaja. Ensimmäisen teoksensa hän julkaisi 70-luvulla ja on julkaissut sen jälkeen kolmekymmentäkuusi teosta sekä nuoremmille lukijoille että aikuisille. Hän on kirjoittaja, josta The New Yorkerin artikkelissa käytetään ilmaisua juhlittu suomalainen kirjailija.
Kysyin Krohnilta, mitä kirjallinen näkyvyys hänelle tarkoittaa.
– Näkyvyydellä tarkoitettaneen jokseenkin samaa kuin julkisuudella tai maineella. Kirjan näkyvyys on eri asia kuin kirjailijan. Salinger oli esimerkki kirjailijasta, joka ei halunnut näkyä, vetäytyi julkisuudesta eikä antanut haastatteluja. Silti hänen kirjojaan rakastettiin ja luettiin. Salanimellä kirjoittavat ovat näkymättömimpiä kirjailijoita.
Krohnin mielestä näkyvyys sellaisenaan ei kuitenkaan voi olla kirjoittamisen lähtökohta. Hän kavahtaa ajatusta henkilökohtaisesta näkyvyydestä kirjoittamisen motiivina.
”Olisi kummallista ryhtyä kirjoittamaan vain saadakseen näkyvyyttä. Se on aina seuraus, ei päämäärä.”
– Olisi kummallista ryhtyä kirjoittamaan vain saadakseen näkyvyyttä. Se on aina seuraus, ei päämäärä. Kirjailijat eivät kirjoita saadakseen henkilökohtaista näkyvyyttä vaan aivan muista syistä, mitä omituisimmista. Niistä, jotka ryhtyvät kirjoittelemaan saadakseen näkyvyyttä, osa ehkä saakin sitä, mutta heistä ei tule kirjailijoita. Näkyvyyttä kirjailija halajaa toki ajatuksilleen, kertomukselleen, kuuluvuutta omalle äänelleen.
Seuraavaksi sitten romaani
Julkinen esiintyminen kirjan julkaisemisen yhteydessä hyödyttää. Kirja löydetään ja syntyy ensimmäisiä keskusteluja, jotka kenties ohjaavat seuraavien luonnetta. Joskus kirjailija kokee näkyvyyden myös ammattiin sisäänrakennettuna vaatimuksena.
– Epäilemättä kaikki julkiset esiintymiset ja kirja-arvostelut, negatiivisetkin, edesauttavat jossain määrin kirjan myyntiä ja siten parantavat kirjailijan taloudellista ja sitä kautta joskus sosiaalistakin asemaa. Siitä maksaa kuitenkin hinnan, joka on yksityisyyden kaventuminen. Luin nuorena ohjeen: ”Elä salassa!” Se vetosi minuun. Jokainen kirjailija arvioi, kuinka korkean immateriaalisen hinnan hän tahtoo näkyvyydestään maksaa.
”Jokainen kirjailija arvioi, kuinka korkean immateriaalisen hinnan hän tahtoo näkyvyydestään maksaa.”
Myös kustantaja odottaa kirjailijalta panostusta. Markkinointiin osallistuminen sovitaan jo kustannussopimuksessa ja sosiaalisen median näkyvyyden vaikutus on tiedostettu ainakin useimmissa kustantamoissa.
– Kustantajat ovat esittäneet minulle hyvin niukalti vaatimuksia. Muistan tosin, että Ville Viksten sanoi WSOY:ssä aikoinaan minulle: ”Seuraavaksi sitten romaani!” Minua, Tšehovin novellien ja Andersenin kertomusten koulimaa, huvitti ajatus, että romaani oli ja yhäkin on niin itsestään selvästi kaunokirjallisuuden korkein ja toivotuin muoto.
Krohn kertoo olevansa itselleen tiukempi kirjallinen tuomari kuin muualta voisi edes löytyä.
– Nuorena väitin, etten koskaan ajattele lukijaa. Miten ylimielistä! Kuitenkin se lukija, jota eniten ajattelen, olen minä itse. Olen paras ja armottomin lukijani. Vaadin enemmän ja muuta kuin kriitikko tai ns. lukeva yleisö osaa milloinkaan vaatia.
”Nuorena väitin, etten koskaan ajattele lukijaa. Miten ylimielistä!”
Kirjallinen julkisuus on henkilövetoista. Kirja ei enää kiinnosta siinä määrin kuin kirjailijan näkökulmasta toivoisi.
– Niin on, mutta huomattavasti vähemmän kuin muu taiteellinen ja poliittinen julkisuus. Ei näyttelijä, muusikko tai ministeri voi mitenkään välttää näkyvyyttä, kirjailija tahtoessaan voi.
Kirjailija kiinnostaa. Kertomus kirjailijasta kiinnostaa.
– Saakin ja pitääkin kiinnostaa. Lukija haluaa ymmärrettävästi tietää, millainen ihminen on kirjoittanut Jumalaisen näytelmän tai Aution maan tai Ulysseksen. Haluaa tietää, millaisessa ympäristössä hän eli, millaiseen perheeseen syntyi, mikä sai hänet kirjoittamaan siten kuin hän kirjoitti, mistä hän sai vaikutteensa, miten hän eli, mitä hän rakasti ja vihasi, jopa senkin, miltä hän näytti.
Usein tarina, jonka kirjailija kertoo haastattelussa teoksen synnystä tai sanat, joita hän lausuu teoksen ympärillä ensimmäisissä haastatteluissa muodostavat lukutavan, jota blogikirjoittajat ja kriitikot jälkeenpäin käyttävät kritiikin ja teoksen tulkitsemisen materiaalina. Syntyy lukutapoja, jotka eivät ole kirjallisia.
Krohn vastaa ajatukseen kysymällä, mikä ero on kirjallisilla ja muilla lukutavoilla.
Vastaan hänelle, että kirjallinen lukutapa on teoksen sisältä nouseva ja siten teoslähtöistä lukemista. Ja muut lukutavat, kuten esimerkiksi kirjailijan itse julkisuudessa asettaman kehyskertomuksen raameissa tai sen lähtökohdista tapahtuva tekijälähtöinen lukeminen, ovat juttu erikseen ja eri kertomus. Ne ovat tarina siitä, miten kirja syntyi tai mistä se kirjailijan mielestä kertoo.
– Vain hän, joka lukee kirjaa tietämättä mitään sen tekijästä, edes nimeä, voi lukea todella teoslähtöisesti. Niin luin itse lapsena: kirjailijan nimi ei kiinnostanut, ainoastaan kirjan, Krohn toteaa.
”Vain hän, joka lukee kirjaa tietämättä mitään sen tekijästä, edes nimeä, voi lukea todella teoslähtöisesti.”
– Kaiketi voi lukea paitsi kirjailijalähtöisesti myös arvostelulähtöisesti tai tuttavalähtöisesti, jos on ennen kirjan avaamista lukenut päivälehdestä tai blogista sen kritiikin tai kuullut tuttavansa arvion teoksesta. Miksei voisi lukea myös ympäristö- tai yhteiskuntalähtöisesti? Tai poliittisista lähtökohdista? Tai vain päästäkseen irti omista ajatuksistaan, unohtaakseen kiusansa ja vaivansa, velvollisuutensa, aikansa ja paikkansa?
Ettei etäisyys ikävöisi -teoksen (1997) Läsnäolo-nimisessä kertomuksessa Krohn kirjoittaa kirjailijasta, joka suhtautuu saamiinsa lukijakirjeisiin lähinnä kiusaantuneena. Poimin otteen teoksesta, sillä siinä kiteytyy mielestäni hyvin yksityisen, kirjoittavan minän ja julkisen kirjailijahahmon välinen suhde:
Kaikki sellaiset kirjeet olivat tavallaan erehdyksiä, ja siksi Gamma ei yleensä vastannut niihin. Sillä hän tiesi, että lukijat kirjoittivat kuvitellulle henkilölle, jolla tosin oli sama nimi kuin hänellä mutta jonka kykyjä ja luonteenominaisuuksia Gammalla ei suinkaan ollut. Se henkilö oli määrätietoinen, myötätuntoinen ja lähestulkoon kaikkitietävä, kuten hänen kirjojensa kertojat, kun taas Gamman epävarmuus ja yleinen epäluulo ihmisiä kohtaan tekivät hänet jäykäksi ja varovaiseksi naurettavuuteen saakka.
Samasta kertomuksesta löytyy ote, joka saa ajattelemaan nähdyksi tulemista ja näkyvyyttä täysin toisesta näkökulmasta:
Olen joutunut hyvästelemään ystävieni kasvot ja oman peilikuvani. Miten vaikeaa olikaan alkuun luopua peilikuvastaan. En ollut tiennyt, miten tärkeää minulle oli se, miltä toisten silmissä näytin. Ei se enää ole. Alan oppia pois siitä. Nyt minä toisinaan jo unohdan, että muut näkevät minut, vaikka minä en näe heitä. Että kun minä kuljen peilien ohi, ne yhä heijastavat minun hahmoni, joka vähä vähältä harmaantuu ja kalpenee ja rumenee.
Kaikki mediat ovat valemedioita
Uusimmassa teoksessaan Mitä en koskaan oppinut (2021) Krohn kirjoittaa, että media poimii meille tietyn todellisuuden ja hypnotisoi meidät uskomaan siihen.
– Media luo ja muovaa sosiaalista todellisuutta, maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja havaitsemistapaa. Se vaikuttaa niihinkin, jotka eivät sitä seuraa – kuten lukutaidottomiin ja pieniin lapsiin – toisten kautta, jotka seuraavat. Media valitsee, mitä tapahtumia ja ilmiöitä se uutisoi ja etenkin, mitä se ei näe, unohtaa tai tieten tahtoen jättää huomiotta. Kaikki mediat ovat valemedioita.
Krohn kirjoittaa myös, että Meidän on käytettävä sekä järkeämme että intuitiotamme (sense and sensibility), kun valitsemme, mihin uskomme.
– Haluaisin lisätä: voimmeko edes valita? Mutta on elettävä ikään kuin voisimme. Kukaan ei tee valintoja täysin rationaalisesti paitsi kenties tekoäly. Inhimillinen äly ei ole koskaan vain rationaalinen, se käyttää intuitiota, se tarvitsee mielikuvitusta, ja siinä suhteessa se on ylivertainen. Se, mitä ja miten valitsemme, on koko minuutemme, biologiamme, elinympäristömme ja perintömme seurausta.
Tuot intuition tämän kysymyksen äärelle. Mitä intuitio sinulle merkitsee?
– Tietoa, jota ei ole opittu, joka on omaa, joka ei selity eikä selitä. Intuitio ei yksin riitä mihinkään, mutta sitä ilman ei voi kirjoittaa.
Töölöläinen oululainen
Ville Ranta katselee työhuoneensa ikkunasta laskevaa ilta-aurinkoa samalla, kun pohtii pyynnöstäni sitä, miksi häntä yhä pidetään oululaisena tuoreessa kritiikissä, vaikka hän asuu Helsingissä.
– Olen aivan tarpeeksi paljon astellut sen kaupungin katuja ollakseni oululainen ja sisimmässäni olen oululainen myös! Olen tällainen töölöläinen oululainen.
Tuotannossaan Ranta useimmiten kuvaa taiteen tekemisen ongelmia ja arkea. Tuoreimmassa teoksessa hän kuvaa itsensä näköistä miestä, joka on valmis tekemään melkein mitä tahansa uransa eteen.
– Olen improvisoinut kaikki kirjat aiemmin, tämä viimeisin oli ihan erilainen tapaus. En saa improvisaatiotekniikasta enää irti yllätyksellisyyttä kuten ennen. Olen käyttänyt sitä, jotta pystyisin kertomaan asioita, joita en voisi itse keksiä, ja päästä alitajunnan aallonharjalle ratsastamaan. Se on sarjakuvassa vielä vaikeampaa, siinä yleensä välitön ilmaisu jää kauas pinnan alle.
”Aika monella taiteilijalla menestyshaaveet kytkeytyvät taiteen tekemiseen haitallisella tavalla.”
Tarina taiteilijavillestä on samastuttava. Siinä taiteilija on hilkulla menettää oman tarinansa aina, kun palkintona häämöttää menestys.
– Tää mun Ville-hahmohan tekee kaikkensa saadakseen menestystä. Todellisuudessa en ollut ehkä ihan niin kyyninen, muttei se kaukana ollut. Sanoisin että aika monella taiteilijalla menestyshaaveet kytkeytyvät taiteen tekemiseen haitallisella tavalla. Joillakin ihan täysin ja joillakin sitten vähemmän. Harvoille taiteilijoille on yhdentekevää, luetaanko heidän kirjojaan vai ei. Useimmiten taiteen tekemisellä tavoittelee menestystä eikä esimerkiksi sitä omaa tarinaa, jota ilmaisua käytät, pidän siitä. Me voidaan käyttää sitä.
Menestys on vähän kuin raha
Kysyn mitä Ville Ranta ajattelee oman työnsä näkyvyydestä.
– Voisiko sanoa menestys mieluummin? Näkyvyyskin on totta kai hyvä sana, mutta se kuulostaa niin pieneltä verrattuna menestykseen. Olen lapsesta asti ajatellut, että minusta tulee suuri ja menestynyt taiteilija. En tiedä minkä vuoksi, varmaan siksi, että se toisi uskottavuuden taiteen tekemiselle, jota on vaikea perustella muuten. On vaikea mennä toisille perustelemaan, että miksi sitä tekee. Niin kuin minun tai sinun, mutta ei esimerkiksi Sofi Oksasen.
– Menestys tuo mukanaan myös toisten ihmisten päähän sen, että tekemäni taide on hienoa, vaikka se olisi paskaa. Sellainen haave minulla on ollut 20–30-vuotiaana, että kun minusta tulee suuri taiteilija, minusta tulee koskematon. Ja siinä vaiheessa kaikki uskovat, puoliso uskoo ja lapset.
Ville Ranta huomasi jo nuorena, ettei oma tekeminen ole suuren yleisön mieleen. Silti mielessä ei ole käynyt vaihtaa lajia.
– Jos itsellä on ylipäänsä jonkinlainen taiteellinen ideaali ja tunne siitä, mitä haluaa tehdä, niin luultavasti jo aika varhaisessa vaiheessa moni alkaa miettiä, pitäisikö tehdä jotain toisin, että voisi olla menestystaiteilija. Mullahan tämä on mennyt tosi pitkälle sekä fiktiossa että todellisuudessa.
”Olen suhtautunut todella pakkomielteisesti menestykseen, mutta minulla on ollut myös selkeä visio omasta työstäni.”
Kysyn, mitä hän tarkoittaa sillä.
– Olen suhtautunut todella pakkomielteisesti menestykseen, mutta minulla on ollut myös selkeä visio omasta työstäni. Kun löysin oman tekotapani ja tyylini joskus vuonna 2004, niin se on ollut minulle selkeä ja voimakas suunta, josta en ole voinut luopua. Olen huomannut, että menestys on kuin raha. Kun sitä saa paljon, niin tulee semmoinen tunne, että sitä on silti vähän, eikä se tyydytä.
Ahneuden, kateuden ja raivon krooninen tulehdus
Blogimerkinnässä viime vuoden lokakuulta taiteilija Rannan näköinen mies piipahtaa kirjamessuilla. Esiinnyimme kolmelle ihmiselle, joista yksi oli isäni ja toinen WSOY:n kirjailija, jonka kanssa olin jutellut baarissa edellisenä iltana. Ei kai siinä… paitsi että hävetti ihan saatanasti.
Kerron ihailleeni tapaa, jolla Ranta uskalsi kuvata jokaiselle taiteilijalle tutun nöyryytyksen hetkiä. Ensin Ranta naurahtaa, sitten vakavoituu.
– Olen keski-ikäinen taiteilija, joka on tehnyt tätä 20 vuotta. Ymmärrän kyllä, ettei minusta tule maailman kuuluisinta sarjakuvataiteilijaa koskaan ja että se ajatus on todella naurettava, suorastaan häpeällinen. Eivät taiteellinen substanssi ja menestyminen ole sama asia ollenkaan. Niiden välinen suhde on aivan satunnainen. Ei Murakamikaan ole hyvä kirjailija sen vuoksi että hänen kirjansa ovat myyneet niin paljon. Olen ajanut itseäni epärealististen kuvitelmien takia suureen ahdistukseen. Tein Kuinka valloitin Ranskan (2021) osana omaa taisteluani menestymisen pakkoa vastaan, joka on vähän kuin myrkytystila, sellainen ahneuden ja kateuden ja raivon krooninen tulehdus. Se ei ole nykyään edes kovin harvinainen tauti.
”Tein Kuinka valloitin Ranskan (2021) osana omaa taisteluani menestymisen pakkoa vastaan, joka on vähän kuin myrkytystila.”
Hän hiljentyy hetkeksi.
– Olin hetken tolaltani, kun uusi albumi ei tuonut palkintoehdokkuutta Ranskassa, aivan samoin kuin olin myös siitä pienestä sattumuksesta Turussa, kun menin esiintymään kirjamessuille, eikä siellä ollut kuin muutama kuulija. En ymmärrä, miksi tällaiset asiat voivat vaivata, vaikka minulle on käynyt niin monta kertaa aikaisemminkin.
Ranta kertoo, ettei yritä eikä halua kertoa ihmisille oman elämänsä tarinaa, vaikka kaikki piirretyt hahmot hänen kertomuksissaan ovat suoraan hänen omasta elämästään ja sellaisina tunnistettavia.
– Haluan pohtia kysymystä siitä, miksi kaikki on tällaista kuin on. Se on eri asia kuin että haluaisin tehdä suuren raportin siitä, millaista on olla minä.
Hänen mielestään seuraavan sukupolven kirjailijoista kukaan ei edes kuvittele, että on mahdollista olla taiteilija ja piiloutua.
– Taiteilijuudesta on tullut julkinen ammatti. Olen introvertti, joka suorastaan panikoi sellaisissa paikoissa kuin lasten vanhempainillat, joihin muuten en enää edes mene. Tai syntymäpäivät ja sosiaaliset tilanteet, joissa en saa esiintyä taiteilijavillenä. Mutta taiteilijana minusta on mukavaa olla esillä. Se on paljon hauskempaa kuin salassa eläminen. Ja kun menen vaikka juhliin, haluan, että kaikki ryntäävät luokse onnittelemaan uudesta, nerokkaasta teoksesta.
—————–
Teksti: Essi Kummu
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 1/2022
