”Kun käden liikkeestä syntyy kirjain, minulle tulee ihan fyysisesti tunne jonkinlaisesta voimasta. Kirjoittamalla luon tien sisäänpäin ja toisaalta ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välille. Kirjain, sana, lause voi olla pelastusrengas, jonka avulla ei katoa. Minä, sinä, muu.”
Ystäväkirjassamme tavattava Satu Taskinen on julkaissut kolme romaania. Mitä kieli ja kirjoittaminen hänelle merkitsevät, ja mitkä teokset ovat hänelle elämän rakkaimpia?
Kuinka sinusta tuli kirjailija?
En tiedä miksi kirjaimet ovat kiehtoneet minua siitä lähtien kuin jaksan muistaa. Olen jotenkin tarttunut ja tarrautunut, takertunutkin niihin. Ehkä on niin, että niiden kautta toisaalta aukenee maailmoja joihin olen halunnut ja voinut paeta tai joista toivon löytäväni vastauksia kysymyksiin ja asioihin, joita en ymmärrä tai halua hyväksyä sellaisinaan. Tai sitten yhtä lailla kirjainten, lauseiden, tekstien kautta koen tulevani sidotuksi mukaan yhteiseen maailmaan, jossa haluan muiden kanssa olla. Koen niin, että tekstin tekemisen kautta pääsen parhaiten osalliseksi säilyttäen samalla itsenäisyyteni. Voin olla reunalla ja mukana samaan aikaan. Voin aistia, luoda ja jättää rauhaan. Ei tarvitse yrittää vakuuttaa ketään tai ylipuhua. Voi vetäytyä ja olla mukana samanaikaisesti. Voi olla piilossa, pysäyttää ajan ja tulla välillä esiin, kun jotain on valmiina tai siltä tuntuu. Tällä tavalla osallistuminen tuntuu olevan minulle luontaista. Ainakin enemmän luontaista kuin jollain muulla tavalla osallistumaan pyrkiminen.
Tekstini löysivät lukijansa. Niin minusta sitten tuli kirjailija.
”Koen niin, että tekstin tekemisen kautta pääsen parhaiten osalliseksi säilyttäen samalla itsenäisyyteni. Voin olla reunalla ja mukana samaan aikaan.”
Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?
Tykkään, että sille mitä osaan on jotain käyttöä. On hieno hetki kun olen yrittänyt pyydystää lauseeseen jotain aavistusta ja ajatusta, jonka uskon sisältävän jotain arvokasta ja sitten se edes jotenkuten joskus tuntuu onnistuvan. Eli kun löytyy jokin sopiva ääni tai muotoilu tai rakenne tms. Kun palat loksahtavat kohdilleen.
Mutta kaikista hienointa ja tärkeintä kirjailijan ammatissa minulle on, että se tarjoaa suojaisan tavan olla keskellä pelkoa.
Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?
Ennen nousemista alan miettiä jotain työhön liittyvää asiaa. Se vetää minut peiton alta. Alan puuhailla aamurutiineja. Panen jonkin lauseen paperille kuin pienen liekin, jotta rutiinien jälkeen on helpompi asettua kunnolla työhön sisään. Sitten teen. Minulla on aina monta erilaista työtä kesken yhtä aikaa. Eri työvaiheissa teen eri asioita. Juuri nyt työn alla on kaavio romaanin rakenteesta. Se on askartelua ja hauskaa. Kaavion tekemisen rinnalla hahmottelen esseetä taiteen tottelemattomuuden aihepiiristä ja esseekritiikkiä Lispectorin Tähden hetki -teoksesta.
Hetkinä kun luova työ ei tunnu tuottavan tulosta ja on kitkaa, alan usein lukea. Tai askarrella jotain. Jos taas olen luomisen flowssa ja jo menossa kohti euforiaa, koitan vähän jarrutella, jottei kaivo tyhjene kokonaan, vaan jää vähän vettä seuraavallekin päivälle. Teen niitä asioita, joita alempana neuvon kirjailijan ammatista haaveilevalle. Ja joka päivä voimistelen, todella paljon, monta kertaa, aina uusin tekniikoin. Jossain vaiheessa menen puistoon.
”Jos taas olen luomisen flowssa ja jo menossa kohti euforiaa, koitan vähän jarrutella, jottei kaivo tyhjene kokonaan, vaan jää vähän vettä seuraavallekin päivälle.”
Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?
Lapset. Kyllä ne muutkin ovat minulle merkittäviä.
Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?
Olen vähän surumielinen ja yksinäisyyden tunteeseen taipuvainen ihminen, ja varmasti siksi löydän ympäristöstäni sellaisten tarinoiden aihioita ja teemoja, joiden keskiössä jollain tavalla on jaksaminen ja eteenpäin pyrkiminen vaikeissa olosuhteissa. Kun sitten jokin tarina-aihio eli kysymys tai teema tulee mieleen, tartun kynään. Kun käden liikkeestä syntyy kirjain, minulle tulee ihan fyysisesti tunne jonkinlaisesta voimasta. Kirjoittamalla luon tien sisäänpäin ja toisaalta ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välille. Kirjain, sana, lause voi olla pelastusrengas, jonka avulla ei katoa. Minä, sinä, muu. Kirjain on siten siima minän ja itsen ulkopuolelle. Olemassaolo jatkuu. Kun piirrän kirjaimen, en itsekään putoa maailman reunalta. Kirjain on maa, jonka päällä seison. Se on painovoima. Eniten pidän muistiinpanojen tekemisestä lyijykynällä. Muistiinpanoista ja kirjaimista tulee kuvien kaltaisia merkityssommitelmia.
”Kirjoittamalla luon tien sisäänpäin ja toisaalta ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välille. Kirjain, sana, lause voi olla pelastusrengas, jonka avulla ei katoa. Minä, sinä, muu.”
Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?
Ala tehdä haaveesta totta. Ole tekemisessäsi samaan aikaan huolellinen ja rohkea.
Lähesty kirjailijan ammattia samaan tapaan kuin mitä muuta tahansa ammattia: selvitä itsellesi omaa motivaatiotasi, tutustu ammatin toimenkuvaan monipuolisesti, hakeudu niiden asioiden äärelle, jotka ammatin harjoittamiseen liittyvät ja mene niihin ympäristöihin, joissa ammattia harjoitetaan. Kysy hyviä kysymyksiä ammatista niiltä, jotka sitä jo harjoittavat ja/tai niiltä, jotka siitä haaveilevat samaan tapaan kuin sinä itse. Kuuntele. Opiskele. Harjoittele. Tee. Etsi itsellesi sopivaa tukea.
Teitä ryhtyä kirjailijaksi ja tapoja sekä paikkoja harjoittaa kirjailijan ammattia on monia. Etsi ja löydä itsellesi sopiva. Pelko kuuluu asiaan. Turhautuminenkin. Mene kohti pelkoa, mutta yhtä lailla myös sitä, minkä äärellä haaveesi saa ravintoa ja ravitsee sinua. Varo, ettet pala loppuun, ja anna kaikkesi.
Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?
Laitan ruokaa. Jne. Teen kaikenlaisia muita askareita liittyen perustarpeisiin ja kodinhoitoon. Jos menen ulos, pidän huolen siitä, että aina on mukana paperia ja kynä tai puhelin sanelua varten. On nimittäin niin, että kun irtaudun kirjoittamisesta, aivot ja alitajunta porskuttavat eteenpäin ja pukkaavat välillä ratkaisuja pulmiin. Voin rentoutua, jos tiedän, että käsillä on välineet, joiden avulla käyttökelpoiselta tuntuvan ajatuksen voi saada heti talteen.
Kolme rakasta – elämän tärkeimpiä teoksia
Näen, että kirjallisuuden anti on avata teeman ja konfliktin kuvaamisessa ovia uusiin mahdollisuuksiin, ilmaista pysäyttävää, silmiä avaavaa ja/tai rakentavaa haastetta. Esimerkiksi näiden kolmen kirjailijan tuotannossa löydän sellaisia ovia:
- Lispector. Lispectorin luottamus intuitioon on niin vahva, että kun asetun hänen tekstiinsä, on kuin matkustaisin, kuin tanssisin peesissä. Saan luvan ja rohkeuden elää sellaisena kuin olen. Osaan iloita. Lispectorin tuotanto on itsetuhoamisen vastakohta. Vastalääke. Hän on elämän hengen kirjailija. Valtavan tärkeä. Tuotanto on meditatiivista mysteerin tekstiä, mutta toisin kuin vaikkapa zen-mestarien koanit, Lispectorin lause ei ole arvoitus. Se on selkeä ja kirkas. Ja tavalla, joka kuitenkin jättää kuvaamansa asian eloon ja auki. Lispectorilla on taito vangita jokin sisältö lauseeseen niin, että se samaan aikaan jää vapaaksi. Lause on näin ollen paikka tai olomuoto, jonka avulla ihmiselle/lukijalle avautuu keino tavoittaa jotain jostakin kolmannesta ulottuvuudesta, minän ja toisen välisen suhteen lisäksi. Sellainen lause luo yhteyden siihen, joka on meidän ulkopuolellamme mutta johon me samaan aikaan kuulumme. Lispector ei siten tavallaan lisää maailmaan mitään. Maailmassa on jo kaikki, ja hänen lauseessaan tuo kaikkeus pala palalta näkyy kirkkaammin. Minusta usein tuntuu, että ihmisen käden jäljen kautta maailma on liiankin täynnä. Siksi pidän kirjallisuudesta, joka vastapainoksi raivaa jo olemassa olevalle tilaa olla ja hengittää.
- Handke. Handke kirjoittaa/luo sanojen avulla maailmaa uudelleen. Hän kääntää kiviä, purkaa väittämiä ja uskomuksia. Hän kääntää maata, kuokkii ja kasvattaa ja puutarhuroi. Avaa ja tekee omaa versiotaan, jota haastaa sitäkin. Sellaisen tekstin lukeminen avaa ajattelua ja tuo rauhaa. Näyttää arjen ja tavallisuuden arvon ja vapauttaa monenlaisesta pakosta. Vaikutus on tervehdyttävä. Usein nimittäin huomaan, että yritän sopeuttaa itseäni johonkin, mikä ei tunnu oikealta. Handken teksti auttaa huomaamaan pakottamisen ja lopettamaan sen. Väkivaltainen pakottaminen ei ole hyväksi.
- Jelinek. Jelinekin kohtuuttomuus ja syystä syttynyt raivo yhdistettynä esteettisesti nerokkaaseen, assosiaatioita juhlivaan ja musikaaliseen muotoon antaa minulle vapautta sanoa ”ei” silloin kun on tarvis. En ole hyvä sanomaan ”ei”. Mutta rajoja ja merkitystä ”ei” tarvitaan. Jelinekiä lukemalla ei:n sanominen on helpompaa ja hauskempaa, ja sen tarpeen takana oleva, maailmassa tuotettu ja koettu kipu ja kärsimys tulevat esille tavalla, jolla niiden pitää saada tulla esille. Niitä ei saa vähätellä tai haudata sokerikuorrutteen alle. Eikä niitä saa myöskään käyttää manipulatiivisena keinona alistaa. Niitä täytyy kuulla ja kuunnella. Ne pitää ottaa tosissaan. Jelinekillä tämä asia on niin selvää, ettei sitä kerta kaikkiaan voi estää tulematta kovaäänisesti esiin.
