”Jokainen sukupolvi keksii pyörän uudestaan ja uudestaan ad nauseam. Se on jotenkin liikuttavaa. Siksi kirjailijalla on tärkeä työ: muistuttaa ihmiselle kuka hän on, mistä hän tulee ja miksi hän on sellainen kuin on. Etenkin tänä päivänä se tuntuu olevan korvaamattoman tärkeää.”
Ystäväkirjassamme tavattavan Milja Kauniston tuotantoon kuuluu historiallisia romaaneja, näyttämönä mm. 1400-luku sekä Ranskan vallankumous. Mitä suomen kieli ja kirjoittaminen merkitsevät Ranskassa asuvalle kirjailijalle? Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?
Kuinka sinusta tuli kirjailija?
Minulle luettiin kotona vauvaikäisestä saakka. Lukeminen oli niin luonnollinen, jokapäiväinen asia, että opin lukemaan kolme päivää ennen nelivuotissyntymäpäiviäni. Tavasin Pekka Töpöhännän kannesta omituisen sanan. Gum-me-rus. Gummeruksesta tuli sattumalta myös esikoisromaanini kustantaja. Lukeminen on kirjailijan korkeakoulu, sanotaan. Kirjan rakennetta, tyylikeinoja ja draaman kaarta voi opettaa, mutta kirjailijuus syntyy kaikesta lukemastamme, kun kirjojen arvomaailma tulee osaksi omaa elämää. Niistä syntyy vastustamaton halu lisätä muiden tarinoiden joukkoon se oma tarina.
Koska opin lukemaan niin valtavan nuorena, aloin nuoresta valita itse mitä lukea. Tämä tarkoittaa, että olin lukenut vanhempieni suhteellisen laajan kirjahyllyn tyhjäksi jo kymmenvuotiaana. Siinä tuli nielaistua sekä Mauno Koiviston omaelämänkerta, 1920-luvun tuhatsivuinen opus Sukupuolielämämme, että Kalevala. Onneksi siinä vaiheessa asuimme jo niin lähellä Tampereen pääkirjastoa Metsoa, että siitä tuli minulle rakkain paikka koko kaupungissa.
Lukemisen lisäksi kirjailijuuteeni eniten vaikuttanut yksittäinen asia oli itse lapsuus, kulttuurikodissa, suurten tarinoiden keskellä. Luovuus pursusi joka paikasta. Äitini, taidemaalari Kirsti Irmeli Kaunisto, näkee kauneutta kaikessa ja haltioituu näkemästään. Hänellä on tapa ilmaista näkemänsä vaikuttavina kertomuksina. Pienestä metsäsienestä syntyi kertomus keijukaisten juhlista, rusina-appelsiinivälipala nimettiin Auringonlaskun lautaseksi. Isäni, laulaja Pasi Kaunisto, oli suurimman osan lapsuuttani kiertueella, mutta äitini tarkkaili meitä, analysoi näkemäänsä ja rohkaisi luomaan omaa visiota maailmasta. Kodissani tuli ja meni uskaliaita persoonia: taidemaalareita, laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, säveltäjiä. Lapsen silmissä omasta elämästäkin syntyi suuri tarina. Sitä elän edelleen.
”Kirjan rakennetta, tyylikeinoja ja draaman kaarta voi opettaa, mutta kirjailijuus syntyy kaikesta lukemastamme, kun kirjojen arvomaailma tulee osaksi omaa elämää. Niistä syntyy vastustamaton halu lisätä muiden tarinoiden joukkoon se oma tarina.”
Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?
Minun kohdallani hienointa on taustatyön tekeminen. Niiden kaikkien omituisten, hämäräperäisten historiankirjojen lukeminen, informaatiotulvan muokkaaminen sulatettavaan muotoon, romaaniksi. Jos en olisi historiafriikki, en luultavasti olisi kirjailijakaan. Historian syklit osoittavat selvästi sen, miksi aina samat teemat vetävät ihmistä puoleensa. Fil. toht. ja kirjailija Paula Havaste kertoi minulle miksi ihminen ei voi oppia virheistään: evoluutio on liian hidas. Sen vuoksi joka siunatulla sukupolvella on oltava oma vallankumouksensa, sotansa, sortomentaliteettinsa ja rauhansuunnitelmansa. Jokainen sukupolvi keksii pyörän uudestaan ja uudestaan ad nauseam. Se on jotenkin liikuttavaa. Siksi kirjailijalla on tärkeä työ: muistuttaa ihmiselle kuka hän on, mistä hän tulee ja miksi hän on sellainen kuin on. Etenkin tänä päivänä se tuntuu olevan korvaamattoman tärkeää.
Meidän maailmassamme ei nimittäin ole mitään pysyvää. On kuin eläisimme pilvipalvelimessa. Työura muuttuu ainakin kolmesti, ihmissuhteita ei uskalla lähestulkoon enää solmiakaan koska ne eivät kuitenkaan kestä, kiinteään omaisuuteen ei kannata sijoittaa epävarmoina aikoina. Pariisin motto on: fluctuat nec mergitus, huojuu muttei uppoa. Me olemme nyt sellaisessa huojumisen vaiheessa, että en ihmettelisi vaikka uppoaisimmekin. Sellaisina aikoina tarinat, minulle etenkin historialliset tarinat, ovat ankkurimme. Minä ainakin saan lohtua siitä, että tämä ikuinen itsensä etsiminen on historiallisesti ollut osa ihmisyyttä jo sen alkumetreillä. Ei ihme, että mottoni ”ihminen, tunne itsesi”, oli hakattu delfoilaiseen seinään jo sellaiset 3000 vuotta sitten.
”Jokainen sukupolvi keksii pyörän uudestaan ja uudestaan ad nauseam. Se on jotenkin liikuttavaa. Siksi kirjailijalla on tärkeä työ: muistuttaa ihmiselle kuka hän on, mistä hän tulee ja miksi hän on sellainen kuin on.”
Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?
Minulle sopii hyvin olla oman itseni pomo. Aamu menee lasten kouluhöösäämiseen; Lydia, 11, ja Alfhild, 8, käyvät pientä kyläkoulua, joten saan heidät ulos ovesta siinä puoli yhdeksän aikaan. Sen jälkeen lähden päästämään kanat niitylle, meillä on kolme kanaa. Seuraava etappi on yksittäisesti tärkein asia työjaksamiselleni: 6 km sauvakävely ylös vuorenrinnettä esikoisromaanistani Synnintekijästä tutun Servièresin linnan raunioille. Aivoni eivät kerta kaikkiaan pysty mihinkään ilman kunnon hikilenkkiä. Lenkki on yhtä olennainen osa työpäivää kuin iltapäivän istahdus työpöydän ääreen ja kulloisenkin käsikirjoituksen muokkaus tai kirjoittaminen. Lenkillä syntyvät ja jäsentyvät ideat. Iltapäivisin kirjoitan ne ylös.
Teen töitä jotakuinkin kello kuuteen asti. Sen jälkeen rauhoitun perheen parissa, teen ruokaa, lämmitän kohmeisia jalkoja takan ääressä.
Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?
Kiusaus on sanoa että esikoisromaanini, koska siitähän kaikki alkoi. Mutta ei sittenkään. Eniten pidän kakkosromaanistani Kalmantanssista. Silloin vasta opin käyttämään lähdeteoksia ja kaivautumaan syvälle historian kerroksiin. Silloin vasta tajusin, että historiaa todella ymmärtääkseen on sitä luettava sen ajan ”filtterien” läpi, sen ajan silmin.
Kalmantanssissa kerrotaan sivujuonena Jeanne d’Arcin tarina. Koin ahaa-elämyksen kun tajusin, että historiankirjat kertovat aina voittajan tarinan. Historia on aina pakotettu ja väkisin muokattu ajan arvoihin sopivaksi. Siksi Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnissä painopiste oli mieheksipukeutumisella ja tottelemattomuudella vanhempiin nähden. Jeanne d’Arc oli sotapäällikkö, mutta häntä ei kohdeltu eikä tuomittu sellaisena, vaan tottelemattomana tytönhupakkona — se sopi ajan rajusti naisvihamielisiin arvoihin. Siispä ilmiö, jota tänä päivänä kutsutaan cancel-kulttuuriksi, ei ole mitään uutta. Sekään.
”Vaikka alkaisin nyt lukea ranskaksi, en ehtisi päästä syvälle kielen vivahteisiin, sanojen syntyhistorian kautta tulevaan kulttuuriin, salaisiin viittauksiin jotka tuntevat vain natiivit.”
Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?
Olen ulkosuomalainen. Olen asunut vuodesta 1989 alkaen poissa Suomesta, ensin jaksoja, sitten kokonaan. Olen täysin kolmikielinen. Voisi kuvitella, että romaanit syntyisivät yhtä helposti sekä englanniksi että ranskaksi kuin suomeksikin. Näin ei kuitenkaan ole. Suomen kieli on minulle tärkeämpi kuin yksikään toinen, sillä se on avain kulttuuriini, menneisyyteeni ja sieluuni. Se on ajatusteni kieli. Vaikka alkaisin nyt lukea ranskaksi, en ehtisi päästä syvälle kielen vivahteisiin, sanojen syntyhistorian kautta tulevaan kulttuuriin, salaisiin viittauksiin jotka tuntevat vain natiivit. Englanniksi kykenen kirjoittamaan, kenties koska aloin puhua sitä aikaisin, asuin Yhdysvalloissa verrattaen nuorena, ja olen aina lukenut yhtä paljon englanniksi kuin suomeksikin. Silti jotain puuttuu, jokin syvällinen sointi, jonka yhteyteen pääsen solahtamaan automaattisesti suomen kielen kanssa. Otetaan nyt vaikka tuo sana, solahtaa. Mielikuva, jonka sana antaa aivoilleni, on anoppilani Kangasalan kesäinen, raikas järvi, jonne sukeltaa kepeästi, huoletta. Mieleen ei juuri nyt tule yhtäkään englannin tai ranskan sanaa joka olisi minulle yhtä visuaalinen, yhtä merkityksellinen, yhtä vaivattomasti.
Lisäksi fun fact: rakastan etymologiaa. Olen opiskellut kreikkaa ja latinaa ihan vain perehtyäkseni eurooppalaisten kieliryhmien juuriin. Ihmiselle, joka rakastaa etymologista keskustelua, olen parasta juhlaseuraa. Voin puhua vaikka sanan ”etymologia” etymologiasta koko illan. (Se muuten tulee muinaiskreikan sanoista étumon, merkitys, ja logon, oppi.)
Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?
Kirjailijaksi ei ole hyvä lähteä a) rahaa b) menestystä hakemaan. Julkisuus on ammatin varjopuoli, toisin kuin voi kuvitella. Kasvoin itse julkisuuden keskellä, siksi osasin varoa sen ansoja. Isäni oli tappaa itsensä alkoholilla. Suuri osa hänen bändistään kuoli viinaan. Myös oman menestykseni ja mieheni (muusikko Petteri Parviainen, ”Pit”,) kautta tunnen riskit jotka vaanivat menestyksen takana parrasvalojen sokaistessa. Päihteet vievät mukanaan sen, joka ei osaa kuunnella itseään. Se tapahtuu niin helposti. Nuorempana ihailin boheemia elämäntapaa ja halusin välttämättä kärsimään kylmää ja köyhyyttä pariisilaiseen ullakkokoppiin. Muutaman vuoden sitä jaksoi. Nykyisinkään elämäni ei ole järjestelmällistä virkamiehen eloa, mutta puutetta ja emotionaalista vuoristorataa en enää helvetti soikoon jaksa. Se nimittäin tappaa luovuuden, tiedoksi nuorille taiteilijoille. On suojeltava henkeään ja ruumistaan, sillä kukaan muukaan niitä ei taiteilijan puolesta suojele.
”Pidämme yhdessä täyskahjot jamit joka keskiviikko. Tunnelma on railakas, päästän kaikki demonit valloilleen, ja niitä kirjoittaessa todellakin kertyy.”
Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?
Ennen kirjailijaksi ryhtymistäni olin täyspäiväinen muusikko. Kylässämme on erityisen vahva muusikkopitoisuus, sellaiset 10 % väestöstä. Pidämme yhdessä täyskahjot jamit joka keskiviikko. Tunnelma on railakas, päästän kaikki demonit valloilleen, ja niitä kirjoittaessa todellakin kertyy. Epäuskoa omaa osaamista kohtaan syntyy aina välillä pakostikin, aina ei voi olla nerofiilis. Soittaminen, laulaminen ja säveltäminen on minulle henkireikä. Siihen reikään katoaa kaikki uskonpuute, stressi, ylisuoritus, ja itsensä liian vakavasti ottaminen. Niin kuin vessan vetäisi.
Kolme rakasta – elämän tärkeimpiä teoksia
- Umberto Eco: Ruusun nimi. Semiootikko ja linguisti Econ järkyttävän laaja kielen ja historian tuntemus löi kasvoille kuin tiskirätti. Luin kirjan varhaisteininä. Luen sen aina uudelleen, ja joka kerta vastaan tulee jokin uusi tiedonmuru, oivallus tai historiallinen outous. Eco leikittelee sanoilla ja historian kerrostumilla kuin legopalikoilla.
- Patrick Süskind: Parfyymi. Yksinkertaisesti: herätyskellon pirinä, jonka ansiosta ryhdyin vihdoin kirjoittamaan itse. Süskindin kieli oli juuri sellaista jota halusin itse kirjoittaa. Lukiessani sitä nauroin ääneen ja tajusin: minun huumorini on juuri tällaista, minun tapani tarkastella historiaa on tämä, aistien kautta. Kun sitten aloin kirjoittaa, mielessä pyöri Parfyymin kunnioittava esimerkki. Shokeeraa, mutta hienovaraisesti. Kauhistuta, mutta kauniisti. Ihminen on lihaa ja verta, näytä se.
- Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Luin kirjan vasta viime vuoden maaliskuussa, koronakaranteenissa. Sain sähköiskun, koska sen myötä tajusin, että historiaa ollaan luomassa juuri nyt. Ei huomenna, NYT. Juuri nyt olemme murroskohdassa, jota tulevaisuuden historiallisten romaanien kirjoittavat katselevat kärpäsperspektiivistä. Pidämmekö kiinni omien aivojemme ajatteluvoimasta, herkkyydestä, luovuudesta, joustavuudesta, vai luovutammeko sen koneille? Kenelle luovutamme yksinoikeuden totuuteen? Tämän kirjan, ja myös huimaavan älykkään Hannu Rajaniemen monisäikeisen Kvanttivaras-romaanin ansiosta sain samanlaisen jatkumonäkymän tulevaisuuteen kuin joka minulla jo on menneisyyteen. Me olemme pieniä puroja, joista tulevaisuuden meri koostuu. On meidän tehtävämme vartioida ihmisen ainoata perintöä: henkistä pääomaa. Jos joku on elämäntehtäväni kirjailijana, niin se.
