”Poden maanista rönsyilymää. Taudinkuvaan kuuluu pienenkin kirjoituskohteen paisuminen loputtomiin. Maksan siitä hintaa. Karsin ja hion loputtomiin. Mutta samalla kun vanhaa putoaa, uutta liittyy. Välillä tekstin pitää jäähtyä, jotta siihen voi palata tuorein silmin.”
Millainen on kirjailijan tavallinen työpäivä, ja mitä kirjailija tarvitsee kirjoittamisen vastapainoksi? Ystäväkirjassamme tavattavan Jari Tammen tuotantoon kuuluu mm. romaaneja ja lastenrunoutta.
Kuinka sinusta tuli kirjailija?
Forssan Alun B-junnuna tajusin, että minulla on vain yksi elämä. Jouduin tekemään suuren valinnan: haluanko maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi vai maailman parhaaksi kirjailijaksi? Valitsin tietenkin väärin. Katsokaa vaikka pankkisaldoani.
Nobelin palkinnosta en enää niin välitä, mutta jos joutuisin pitämään kiitospuheen, kiittäisin vanhempiani. Nykyminälleni oli lottovoitto syntyä geenipooliini. Mikään ei ollut normaalisti. Oli vain kissoja, koiria ja diversiteettiä. Kai siksi opin suvaitsevuuden, empatian, humanismin. Pelkästään niistä on suuri apu kirjailijan eläytyjän ja keksijän ammattiin.
Isäni ja äitini yhdistivät taiteen ja yrittämisen kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuvataide ja teatteri olivat arkea, kirjahyllyt täysiä. Kaiken lisäksi he vielä tekivät oikeita töitä kotona.
Päätin tulla kirjailijaksi melko pian sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan. Aloitin runoilijana, sillä kirjailijatätini Raisa Lardot lykkäsi keltaisen muistivihon käteeni ja kehotti kirjoittamaan runoja. Ja minähän kirjoitin! Aika pian, kahdeksanvuotiaana, siirryin kuitenkin jo tietokirjoihin ja sitten romaaneihin.
”Kai siksi opin suvaitsevuuden, empatian, humanismin. Pelkästään niistä on suuri apu kirjailijan eläytyjän ja keksijän ammattiin.”
Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?
Vapaus.
Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?
Kirjailijat ovat nykyään tylsiä toimistotyöntekijöitä. Niin pitääkin. Boheemisuus on kaukana, kun ensin pitää viedä lapset päiväkotiin ja sitten ehtiä vielä jossain välissä kuntosalillekin. Ja kirjastoon tietysti. Onnekkailla on varaa työhuoneeseen, muuten työskennellään kotona ja käydään etätöissä kahvilassa. Työpäivää rytmittävät ne pakolliset päikkärit.
Aivoni eivät herää ennen kuin olen kirjoittanut edes rivin. Aamupäivät ja yöt ovat tehokkainta työaikaa. Minulle kirjoittaminen on helppoa: istun alas ja alan naputtaa. Joissakin projekteissa tarvitsen täyden työrauhan, joissakin pystyn etenemään täydessä kaaoksessakin. Suurperhe on Siperia opettaa.
Eniten uskon ideoihin. Kirjakin lähtee hyvästä ideasta. Se on kuin juurihiiva, jonka ansiosta kirja saa mielikuvituksellisen muotonsa. Kaikki tyhjästä.
Poden maanista rönsyilymää. Taudinkuvaan kuuluu pienenkin kirjoituskohteen paisuminen loputtomiin. Maksan siitä hintaa. Karsin ja hion loputtomiin. Mutta samalla kun vanhaa putoaa, uutta liittyy. Välillä tekstin pitää jäähtyä, jotta siihen voi palata tuorein silmin.
Haluaisin tehdä töitä aina. Onneksi olen halunnut paljon lapsia enkä voi. Nuorena kuvittelin, että vain työn kautta saavutan kaikki unelmani. Ne saavutetaan elämällä.
Jotenkin pidän itseäni ensisijaisesti romaanikirjailijana, vaikka viimeisestä romaanistani on aikaa – ellei Ihmiskokeita lasketa sellaiseksi. Kunhan kolmannet ruuhkavuoteni hellittävät, palaan loruiltani ja lekseemeiltäni astialle.
”Eniten uskon ideoihin. Kirjakin lähtee hyvästä ideasta. Se on kuin juurihiiva, jonka ansiosta kirja saa mielikuvituksellisen muotonsa. Kaikki tyhjästä.”
Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?
Kalevan solki. Rakensin ja kirjoitin sitä kuusi vuotta Snowdonian juurella Pohjois-Walesissä. Ensimmäinen vuosi meni lukiessa kaikki mahdollinen kalevalarunoudesta, itämerenmytologiasta ja folkloristiikasta. Prosessoin läpi seitsemäntoista versiota. Syntyi tiiliskivi, rekonstruktio Väinämöisen elämästä. Saadakseni raskasmyyttisen tekstin vetämään luin samaan aikaan paljon Clive Cusslereita.
Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?
Olen kielitieteilijä Janne Saarikiven linjoilla siinä, että on vaarallista aliarvioida äidinkieltä ja kuvitella englannin korvaavan sen. Ajattelu ja kulttuuri perustuvat kieleen. Meidän pitää uskoa omaamme.
Kirjailijalla on paljon ajatusvaltaa. Somessa huutaminen on usein turhauttavaa, mutta kirjoilla avataan tärkeitä yhteiskunnallisia keskusteluja. Kirjat ovat tutkimusretkiä. Kirjat ovat maailmoja.
Minulle itselleni kieli on henki ja kirjoittaminen hengittämistä. Kirjoitin nuorena suomen puhki, kunnes opin sanan ja muodon, enkä pelkää kirjoittajana enää mitään. Rakastan kielessä kaikkea, myös kiro- ja ällösanoja.
”On vaarallista aliarvioida äidinkieltä ja kuvitella englannin korvaavan sen. Ajattelu ja kulttuuri perustuvat kieleen. Meidän pitää uskoa omaamme.”
Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?
Lopeta haaveilu ja kirjoita kirja. Se on toiseksi parasta elämässä. Tee työtä, työtä ja työtä. Minä kirjoitin alaikäisenä tuhansia sivuja, joskus montakin romaania vuodessa. Se oli tietenkin vasta teknistä harjoittelua. Tarvitaan aikuisuutta sanottavaan ja näkemykseen. Se tulee kirjoittamisen ulkopuolelta, kasvusta. Ja sitten pitäisi olla vielä erilainen kuin muut. Siihen on vain yksi neuvo: ole oma itsesi. Mutta kirjoita maailmasta.
Kirjailijuus ei ole vain kirjoittamista vaan myös julkaisemista. Ja nyt ollaan ison äärellä. Selvitä mahdollisuutesi äläkä anna periksi. Nykyään on vaihtoehtoja kustantajista osuuskuntiin ja sähköisiin alustoihin. Jotta tulisit toimeen kirjailijana, tarvitset jatkuvuutta ja leveyttä. Toimeentulo on kikkapussi rojalteja, apurahoja, korvauksia, esiintymispalkkioita, myyntiä. Rakenna oma profiilisi. Minä valitsin kaksilinjaisen mallin: lastenrunot ja sanakirjat, joita täydentävät suomennokset, oppikirjat ja kolumnit.
En tiedä, kannattaako minun neuvojani nyt niin kuunnella: olen tietoinen anarkisti ja ärsyttävä oman polun kulkija. Kirjailijana haluan rikkoa rajoja ja tapoja, kokeilla ja leikkiä, vietellä kieltä. Sillä ampuu vain omaan jalkaan. Mutta yksin en jää: kirjailijat ovat pieni mutta tiivis yhteisö, jossa pidetään toisista huolta.
”Mutta yksin en jää: kirjailijat ovat pieni mutta tiivis yhteisö, jossa pidetään toisista huolta.”
Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?
Henkinen työ, fyysiset huvit. Ennen se oli jalkapallo, nyt 400 metriä. Olen kohta viisitoista vuotta harrastanut pikajuoksua, ja veteraanitason SM-mitaleita on kertynyt paperipussillinen (tarkalleen 1714 grammaa).
Liikunta on ihan välttämätön vastapaino tappavalle istumatyölle. Se pitää ruumiin ja mielen kunnossa. Mielestäni henki ja ruumis ovat yhtä.
Kirjailijan päässä pyörii koko ajan työhön liittyviä keloja. Urheilu toimii tärkeänä henkireikänä, siinä unohtuu täydellisesti kaikki muu. Kun mondo-radoilla joku kyselee kirjoistani, olen että kuka mitä häh?
Kirjoittaminen on terapiaa, mutta juokseminen meditaatiota.
Kolme rakasta – elämän tärkeimpiä teoksia
- Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli. Maaginen realismi yhdistettynä dialogileikkeihin hurmaa lukukerrasta toiseen. Päädyin tähän irlantilaiseen, vaikka hän pudotti listalta Calvinon, Bulgakovin, Ellisin ja suuren Nabokovin.
- Stanislaw Lem: Kyberias. On ihanaa, kun joku toinenkin kirjailija luottaa mielikuvituksen ehtymättömyyteen ja huumorin kaikkivoipaisuuteen. Ai niin, olen myös scifi-hullu.
- José Saramago: Oikukas kuolema. Tämän sielukkaan, satiirisen nobelistin lause lumoaa.
