Kirja-alan selvitys ei anna oikeaa kuvaa kaunokirjailijan asemasta

Lähtökohtaisesti tekijät, kuten myös kirjailijat, ovat heikommassa asemassa sopimuskumppaniinsa nähden. Samaan aikaan, kun kirjojen kokonaismyynti on kasvanut vuosina 2021–2025, eivät kirjailijoiden kirjamyynnistä saadut tekijänpalkkiot ole Kirjailijaliiton tutkimusten mukaan nousseet. Kirjamyynnin kasvua selittää ainoastaan sähköisten formaattien myynnin kasvu, mutta kirjailija saa suoratoistosta tekijänpalkkiota 80 % vähemmän kuin painetusta kirjasta.

KuPoSen lähtökohdista selvityksessä olisi pitänyt pohtia, millaisilla mekanismeilla kirjailijoiden asemaa voitaisiin parantaa. Sen sijaan, että puutteellisin perusteluin ja lähdeviittauksin selvityksessä todetaan, että nykyinen järjestelmä tuottaa ”riittävän määrän ammattitaiteilijoiden toimeentuloa”, olisi selvityshenkilön tullut ehdottaa lisäselvityksien laatimista kirjailijoiden ehdottamista toimenpiteistä asemansa parantamiseksi:

1. kirjan hintasääntelyn tuomisesta Suomeen,
2. kollektiivisten sopimusten käyttöönoton mahdollisuuksista kirja-alalla ja
3. suoratoistoveron eli maksuvelvoitteen säätämistä Suomessa toimiville kirja-alan suoratoistopalveluille.

Pyrin seuraavaksi nostamaan selvityksessä olevia kustannussopimuksiin ja tekijänoikeuksiin liittyviä epäkohtia esiin ja tuomaan paremmin kirjailijan ääntä kuuluviin.

Kulttuuripoliittisen päätöksenteon tulee perustua tutkittuun tietoon

Aloitetaan kuitenkin selvityksen merkityksestä. Selvitykset eivät ole tieteellisiä tutkimuksia, mutta viranomaisten, kuten ministeriöiden on noudatettava hallintolain ja hyvän hallinnon periaatteita toiminnassaan. Sääntely ulottuu myös toimeksiannon saaneisiin selvityshenkilöihin. Hallintolaki velvoittaa muun muassa perustelemaan päätökset.

Kirjailijaliitto onkin jo kritisoinut selvitystä asiavirheistä sekä puuttuvista perusteluista ja lähdeviittauksista. Siksi katsomme, että se ei ole soveltuva valtionhallinnon selvitykseksi.

Kirja-ala tarvitsee edelleen tutkittuun tietoon perustuvan selvityksen, jossa ei esitetä mielipiteitä ja näkökulmia faktoina ja tehdä johtopäätöksiä virheellisten tietojen pohjalta.

Selvityksessä tuodaan esiin, että ”arviot tulevista kehityssuunnista perustuvat laajaan tausta-aineistoon ja keskusteluihin alan toimijoiden kanssa, mutta ovat selvityshenkilön omia”. Kulttuuripoliittisen päätöksenteon tulee perustua tutkittuun tietoon. Selvästi omiin havaintoihin pohjautuvat arviot eivät voi toimia pohjana lainsäädäntötyölle, johon selvityksen pitäisi johtaa. Kirja-ala tarvitsee edelleen tutkittuun tietoon perustuvan selvityksen, jossa ei esitetä mielipiteitä ja näkökulmia faktoina ja tehdä johtopäätöksiä virheellisten tietojen pohjalta.

Jää epäselväksi, mikä on tämän tasoisen selvityksen merkitys kirja-alan jatkokeskusteluissa ja kirjallisuuspoliittisen toimenpideohjelman laatimisessa. Jos ja kun keskustelujen pohjana toimii kyseinen selvitys edes osittain, Kirjailijaliitto tulee jatkossakin nostamaan esiin selvityksen puutteet.

Kirja-alan nykytilaa ei voida uskottavasti kuvata ilman tekijänoikeuslain sääntelyn tarkkaa kuvaamista

Riippumatta selvityksen asemasta jatkotyössä, tulee siinä olevia epäkohtia oikoa. Selvityksen tarkoituksena on kirja-alan nykytilan kuvaaminen. Selvityksessä ei kuitenkaan ole sanallakaan mainittu DSM-direktiiviä, eli tekijänoikeusdirektiiviä, jossa EU-lainsäätäjä on tuonut esiin huolen tekijöiden heikosta neuvotteluasemasta sopimuksissa (ks. direktiivin johdanto-osan perustelukappaleet 72 ja 75) ja on sen vuoksi säätänyt uutta tekijän asemaa parantavaa sääntelyä. Tekijänoikeuslaki sentään mainitaan selvityksessä, mutta relevanttia sääntelyä ei avata riittävästi.

Tekijänoikeuslaki on luovien alojen keskiössä ja tekijänoikeudet mahdollistavat sen liiketoiminnan ja -talouden arvoketjujen syntymisen, myös kirja-alalla. Tekijänoikeudet ovat pitkälti sopimusoikeutta, koska tekijänoikeuksien käyttämisestä sovitaan sopimuksilla, kuten kirjojen kustannussopimuksilla.

Tekijänoikeuslaissa on ollut keväästä 2023 lähtien mukana uutta sääntelyä, jonka tarkoituksena on parantaa tekijän asemaa sopimussuhteessa. Lain pakottavan sääntelyn mukaan tekijällä on oikeus asianmukaiseen ja oikeasuhtaiseen korvaukseen teoksen hyödyntämisestä (28 a §) sekä oikeus saada ajantasaiset, merkitykselliset ja kattavat tiedot teoksen hyödyntämisestä (30 a §). Myös tekijänoikeuden luovutusta koskevan kohtuuttoman sopimusehdon sovittelua koskevaa pykälää (29 §) päivitettiin DSM-direktiivin takia.

Miksi selvityksestä on jätetty kokonaan pois OKM:n rahoittama kirja-alaa koskeva hanke?

Jotta laki voisi toteutua pelkän kirjauksen sijaan myös käytännössä, on lainsäätäjä suositellut, että uusi sääntely määritellään kunkin alan sidosryhmien kesken. Tämä työ tehtiin vuonna 2023–2024 Kirjailijaliiton organisoimassa Kirjallisuus digitaalisessa murroksessa -hankkeessa. Kuitenkaan hankkeeseen ja sen loppuraporttiin ei ole selvityksessä viitattu. Hankkeessa kaikki keskeiset kirja-alan sidosryhmät pohtivat yhdessä kustannussopimuksia, uutta tekijänoikeuslakia ja digitaalisen toimintaympäristön nykytilaa. Miksi selvityksestä on jätetty kokonaan pois OKM:n rahoittama kirja-alaa koskeva hanke?

Ennen kaikkea mainitun raportin hyödyntäminen olisi ollut ajan säästöä, sillä siinä on yksityiskohtaisesti avattu tekijänoikeuslain tekijän asemaa parantavan sääntelyn sisältö ja siitä käydyt keskustelut kirja-alan toimijoiden kesken. Koska selvityshenkilö on katsonut, ettei kyseinen raportti ole relevanttia tietoa kirja-alan nykytilasta, olisi hänen pitänyt siinä tapauksessa itse avata selvityksessä keskeinen sääntely ja sen merkitys kustannussopimuksille.

Kirja-alan selvitys on ristiriidassa Kulttuuripoliittisen selonteon kanssa

Kirja-alan selvitys on osa kulttuuripoliittista selontekoa, jonka yhtenä tavoitteena on nostaa ”kulttuurin tekijät avainasemaan”. Tähän tavoitteeseen pääseminen edellyttää KuPoSen mukaan sitä, että ”teosten hyödyntäminen tuo aina korvauksen tekijälleen. Huolehditaan korvaus-, palkkio- ja sosiaaliturvajärjestelmien toimivuudesta sekä vahvistetaan ansaintaa alusta- ja tekijänoikeustaloudessa.” Samassa kohdassa mainitaan, että kirja-alasta laaditaan erillinen selvitys.

On erikoista, että kirja-alan selvitys on nyt ristiriidassa kulttuuripoliittisen selonteon kanssa.

Huolimatta KuPoSe:n kirjauksista kirja-alan selvityksessä ei ole esitetty huolta kirjailijoiden pienistä tekijänpalkkioista yleisesti tai suoratoistoalustojen osalta erityisesti. Alustatalouden negatiivisista vaikutuksista tekijän ansaintaan ei ole muutenkaan kiinnitetty huomiota, vaikka se on yleisesti tunnustettu epäkohta luovan talouden arvoketjussa.

On erikoista, että kirja-alan selvitys on nyt ristiriidassa kulttuuripoliittisen selonteon kanssa. Kirja-alan nykytilaa ei voida kuvata uskottavasti ilman, että kirjailijan asemaa sopimussuhteessa ja tekijänoikeuksien tehokasta toteutumista arvioidaan. Kirjailijat ovat tekijänoikeuden alaisen materiaalin alkutuottajia, ja siten koko arvoketjun tärkein osa.

Kirjailijoiden ääni jää selvityksessä paitsioon, mikä herättää epäilyn objektiivisuudesta

Selvityksessä on lukuisia kohtia, jotka esitetään totuuksina, ilman, että ne olisi perusteltu asianmukaisesti tai että niissä olisi lähteitä mukana. Lisäksi selvityksessä on kohtia, joissa annetaan liian yksipuolinen kuva asioista.

Selvityksessä on mukana useita harhaanjohtavia väitteitä kustannussopimuksista sekä kirjailijoiden tekijänpalkkioista:

Sivulla 34 kerrotaan: ”Keskeinen tekijä suomalaisessa järjestelmässä ovat ennakkomaksut. Isommat kustantajat maksavat pääsääntöisesti kaikille tekijöilleen rojaltiennakkoa, jota ei tarvitse maksaa takaisin, mikäli kirjan myynnistä seuraavat tulot jäävät ennakkoa pienemmiksi.”

Väitettä ei ole perusteltu mitenkään, eikä selvityksessä ole kerrottu tyypillisiä ennakon määriä. Ennakosta sovitaan kustannussopimuksessa ja ennakosta sopimista myös suositellaan kirja-alan hyvissä käytännöissä (ks. kohta 8). Tekijänpalkkion ennakko vähennetään kirjailijan mahdollisesti myöhemmin saamista tekijänpalkkioista. Ajatus on se, että myös kirjailija pääsee heti hyötymään sopimuksesta taloudellisesti.

Ennakkojen mediaani Kirjailijaliiton tekijänpalkkiotutkimuksessa 2025 oli 2000 euroa, mutta niissä on suurta vaihtelua. Ennakko maksettiin 64 %:lle vastaajista. Kustantaja siis käytännössä lunastaa ennakolla noin 1–2 vuoden (usein pidemmänkin) kirjoitustyön tuloksena luodun käsikirjoituksen tekijänoikeudet. Ennakko on ehdottomasti tärkeä osa kustannussopimuksia, mutta selvityksessä kohta jää valitettavan irralliseksi, sillä sen asemaa keskeisenä tekijänä järjestelmässä ei avata.

Ennakkoja koskevan tiedon lähteeksi on ilmoitettu European Writers Councilin (EWC) tutkimus kaunokirjailijoiden kustannussopimuksista vuodelta 2024. Tutkimuksen sivulla 8 kerrotaan, että 44,5 % vastaajista ilmoitti saavansa ennakon, eli kyse ei ole vain suomalaisesta erikoisuudesta. Samalla sivulla EWC tuo esiin huolen siitä, että kirjailijat alkutuottajina tienaavat vähinten kirja-alan arvoketjussa: ”Although writers are the source of the 23.9 billion euro turnover of the European book and publishing economy in 29 countries and half million permanent employees and sub-contractors live from the fact that writers work unpaid and for years on a manuscript, they receive the least in the entire value chain. Fiction works are the top of this sales revenues, with approx. 11.92 billion euros.”

Tekijänpalkkioiden taso on siis huolestuttava myös kansainvälisesti. Tämä olisi kuulunut tuoda esiin edellä mainittua tutkimusta siteerattaessa.

Kirja-alan selvityksen sivulla 35 kerrotaan, että ”Kirjailijan ja kuvittajan tulot kustannussopimuksen perusteella määrittyvät siitä, kuinka laajat oikeudet kustantamolla on (esim. kaikki formaatit vai ainoastaan paperikirjat) sekä myynnistä, mikä merkitsee varsin suurta hajontaa kirjailijoiden tuloihin.”

Kirjailija saa tekijänpalkkioita ainoastaan teoksen myynnistä. Väite oikeuksien luovuttamisen laajuuden vaikutuksista kirjailijoiden tuloihin on spekulointia. Kirjailijaliiton kokemus on se, että luovuttamalla laajempia oikeuksia, kirjailija ei esimerkiksi saa suurempaa ennakkoa. Koska Kirjailijaliiton tutkimukset osoittavat, että kirjailija saa suoratoistosta noin 80 % vähemmän tekijänpalkkiota kuin painetusta kirjasta, voidaan argumentoida, että oikeuksien laajuudella ei ole keskeistä merkitystä kirjailijoiden tuloissa.

Väite oikeuksien luovuttamisen laajuuden vaikutuksista kirjailijoiden tuloihin on spekulointia.

Selvityksen sivulla 53 kerrotaan, että: ”Kustantajan järjestämissä tilaisuuksissa esiintyessään kirjailija ei yleensä saa erillisiä palkkioita, vaan nämä katsotaan sisältyviksi kustannussopimuksissa yleisesti olevaan markkinoinnissa mukanaolovelvoitteeseen.”

Selvityshenkilö antaa ymmärtää, että kyse olisi yleisesti hyväksyttävissä oleva asia. On totta, että kirjailija ei yleensä saa markkinoinnista erillistä korvausta, mutta Kirjailijaliiton mukaan kyse on erittäin räikeästä epäkohdasta alalla. Moni kirjailija on lisäksi tyytymätön teoksensa markkinointiin, joka on siis kustantajan pääasiallinen tehtävä. Miksi tekijöiden näkökulmaa ei ole tuotu esiin?

Selvityksen sivulla 32 kerrotaan kirjailijoiden tekijänpalkkioprosenteista seuraavasti: ”Nämä ovat tyypillisesti paperikirjoista 20–25 prosenttia, pokkareista ja äänikirjoista jonkun verran vähemmän ja e-kirjoista sama kuin jompikumpi edellisistä.”

Kirjailijaliitto tarkastaa vuosittain lähes 200 kustannussopimusta (sekä jäsenten että esikoiskirjailijoiden osalta) ja tekee lisäksi säännöllisesti jäsenilleen tekijänpalkkiokyselyitä, jossa kysytään myös rojaltiprosentteja. Pokkarin tekijänpalkkioprosentti on vakiintuneesti reilut 10 % (vuoden 2025 tekijänpalkkiotutkimuksessa 12 %). Selvitys antaa siten vähintään harhaanjohtavaa tietoa siitä, että pokkarin palkkio on ”jonkun verran vähemmän” kuin paperikirjan. Tässäkään kohdassa ei tiedolle ole annettu asianmukaisia tutkimuslähteitä.

Lisäksi selvityksessä on suoratoistopalveluita koskevia lukuisia väitteitä, joista voi päätellä, että selvityshenkilö suhtautuu niihin hyvin positiivisesti.

Sivulla 43 kerrotaan: ”Lukuaikapalvelut ovat selkeästi pidentäneet kirjan elinkaarta, kun ne ovat tuoneet tarjolle myös muita kuin uutuuksia. Termiä backlist käytetään yli vuoden vanhoista kirjoista ja näiden kuuntelun osuus muodostaa noin 70 prosenttia lukuaikapalvelujen käytöstä.”

Kauppapaikka eli esimerkiksi suoratoistopalvelu ei itsessään pidennä kirjan elinkaarta vaan digitaaliset formaatit pidentävät. Kun digitaalinen teos on julkaistu, sitä on helppo pitää saatavilla. Lisäksi on syytä huomata, että kirjojen suoratoistopalvelussa uutuuskirjalle ei ole erillistä hinnoittelua. Suoratoistopalvelun logiikka käytännössä poistaa kirjan arvon nimenomaan uutuutena.

Tässä yhteydessä on myös tärkeää tuoda esiin, että elinkaariargumentti on usein kuultu suoratoistopalveluiden edustajien suusta, kuten käy ilmi KDM-hankkeen raportin sivulta 17: ”Suoratoistopalveluiden edustajat kommentoivat kirjailijoiden peräänkuuluttamaa yhteiskuntavastuuta huomauttamalla, että heidän edustamansa palvelut pidentävät kirjan elinkaarta ja pitävät backlistiä saatavilla.”

Samassa KDM-raportissa on tuotu esiin, että kirjailijoiden edustajien mukaan kauppapaikka ei ole merkityksellinen elinkaaren suhteen ja että kirjastot osaltaan huolehtivat vanhemman kirjallisuuden saavutettavuudesta (ks. sivu 15). Jostain syystä kirja-alan selvitykseen valittiin kuitenkin vain alustatalouden edustajien näkökulma.

Selvityksen sivulla 57 kerrotaan: ”Tämä on myös keskeinen syy siihen, miksi minuuttiperustaiset rojaltikorvaukset kirjaa kohti ovat keskimäärin merkittävästi pienemmät kuin paperikirjasta: lukuaikapalvelussa on mahdollista ostaa vain kirjaa pienempi osa, mutta kaikesta ”maistelusta” toisaalta maksetaan, kirjakaupassa selaillusta mutta ostamatta jäävästä kappaleesta taas ei mitään.”

Ainoa syy sille, miksi rojaltikorvaukset ovat pienemmät suoratoistossa kuin yksittäismyynnissä on hinnoittelu. Suoratoistopalvelussa kuluttaja ei osta kirjan kappaleita, vaan kuunteluaikaa, joten kuluttaja ei voi suoratoistopalvelussa ostaa osaa kirjasta.

Sivulla 55 selvityshenkilö vertailee paperikirjoista ja äänikirjoista saatuja rojalteja: ”Julkisuudessa esiintyneet tiedot äänikirjojen ja paperikirjojen korvaustasojen erosta kirjailijoille eivät perustu vertailukelpoiseen dataan, koska äänikirjan käytöstä merkittävä osa ei ole kokonaisten kirjojen lukemista siinä missä paperikirjat puolestaan joko ostetaan tai ei.”

Kirjailijan näkökulmasta tärkeintä on se, mitä mistäkin myynnistä tilitetään ja miten se raportoidaan. Kirjailija saa vuosittain tilitysraportin kustantajalta, jossa selvitetään edellisen vuoden kirjamyyntiä ja kirjailijan tekijänpalkkion osuutta. Tilitysraportissa kustantaja ilmoittaa kuinka monta teosta on myyty esim. painettuna kirjana ja äänikirjana. Kaikki myynti, myös suoratoistopalveluissa myydyt äänikirjat ilmoitetaan kokonaisina myytyinä kappaleina. Siten kirjailija voi laskea tilityslaskelmastaan, kuinka paljon on tienannut painetusta kirjasta ja kuinka paljon äänikirjasta per myyty kappale. Kirjailija sen sijaan ei tiedä, kuinka monta minuutta teosta on kuunneltu ja mikä on minuutin hinta suoratoistopalvelussa. Kirjailijaliiton tekijänpalkkiotutkimuksien 2025 ja 2022 mukaan samasta äänikirjasta per myyty kappale suoratoistossa kirjailija saa jopa 80 % vähemmän kuin samasta painetusta kirjasta. Kirjailijaliiton tutkimuksien tulokset pohjautuvat kirjailijoiden tilitysraporteista saamiin tietoihin.

Tekijänoikeuslain 28 a §:n mukaan tekijällä on oikeus asianmukaiseen ja oikeasuhtaiseen korvaukseen teoksensa hyödyntämisestä, eikä Kirjailijaliiton näkemyksen mukaan teoksen pituus ole mittari tekijänoikeuksien arvolle.

Sivulla 55 kerrotaan: ”Joissakin genreissä kuten lastenkirjoissa samoja teoksia kuunnellaan uudelleen ja uudelleen (esim. lapselle iltasatuna), mikä merkitsee sitä, että tuotot kumuloituvat kuuntelukertojen mukaan tavalla, joka ei olisi mahdollista paperikirjasta.”

Selvityksessä ei mainita sitä, että minuuttiperusteisuuden logiikalla, mitä lyhyempi kirja, sitä pienemmät tekijänpalkkiot kirjailija saa suoratoistosta. Lyhyemmistä teoksista, kuten lastenkirjoista ja runoteoksista kirjailijan saamat korvaukset voivat Kirjailijaliiton tietojen mukaan jäädä jopa alle kymmeneen senttiin per kuunneltu teos. Tekijänoikeuslain 28 a §:n mukaan tekijällä on oikeus asianmukaiseen ja oikeasuhtaiseen korvaukseen teoksensa hyödyntämisestä, eikä Kirjailijaliiton näkemyksen mukaan teoksen pituus ole mittari tekijänoikeuksien arvolle.

Viimeistään toimenpide-ehdotukset paljastavat substanssiosaamisen puutteen

Koska selvityksen johtopäätös on se, että kirja-alan ja siten myös kirjailijoiden tilanne on toimiva, ovat toimenpide-ehdotuksetkin sillä silmällä kirjoitettu.

Sivulla 46 tyrmätään kirjan hintasääntely yhtenä ratkaisuna alan tilanteeseen, eikä selvityksessä edes ehdoteta sääntelyinstrumentin vaikutuksien selvittämistä:

”Norjassa paperi-, e- ja äänikirjan hinnat on kirjalailla lukittu vuodeksi niiden ilmestymisestä, mistä seuraa se, että ne eivät tulevat lukuaikapalveluihin osaksi tilauspaketteja vaan yksittäiskappaleina samaan aikaan kun paperikirjat ilmestyvät. Tämän vuoksi kuluttajien on vaikea löytää e- ja äänikirjoja eikä maksuhalukkuutta ole tilauspakettien ulkopuolisille teoksille. Vuotta myöhemmin, kun ne olisivat tarjolla paketeissa, ei enää tule julkistuksen, kirjallisuuskritiikin ym. markkinoinnin ja viestinnän tukea äänikirjan julkaisemiselle. Äänikirjojen viivästäminen ei ole myöskään lisännyt paperikirjan myyntiä, mutta sen lasku 2018–2024 (yleinen kirjallisuus) on ollut 13 prosenttia eli kuitenkin vähemmän kuin Ruotsissa ja Suomessa, joissa e- ja äänikirjauutuudet tulevat useimmiten tilauspaketteihin samaan aikaan paperikirjan julkaisun kanssa. Paperikirjojen myynnin lasku samalla aikavälillä oli Ruotsissa noin 20 prosenttia ja Suomessa 22 prosenttia.”

Myös tältä väitteeltä puuttuvat lähteet ja perustelut. Kirjailijaliiton Norjan Kirjailijaliitosta saamien tietojen mukaan niin kirjailijat kuin kustantajat Norjassa kannattavat hintasääntelyä. Hintasääntelyä ei koeta ongelmaksi suoratoistopalveluiden suhteen, ja hintasääntelyä on perustelu pienen kielialueen markkinan suojelemisena. Norjassa englanninkielisen kirjallisuuden kuunteleminen suoratoistopalveluista on suosittua, kuten monessa muussakin maassa.

Kirjailijaliiton Norjan Kirjailijaliitosta saamien tietojen mukaan niin kirjailijat kuin kustantajat Norjassa kannattavat hintasääntelyä.

Sivulla 52 selvityshenkilö myöntää, että: ”Lisäksi kirjamyynnin eri ansaintalogiikat heijastuvat kirjailijan tulonmuodostukseen.” Tässä kohtaa selvityshenkilöllä olisi ollut oiva tilaisuus avata lukijalle, miten eri ansaintalogiikat vaikuttavat kirjailijan tulonmuodostukseen. Kyse on kuitenkin merkittävästä seikasta, sillä jakelukanavien toimintalogiikalla on suora vaikutus kirjailijan palkkioon. Myös alan yhteisissä hyvissä käytännöissä kohdassa 6 suositellaan, että kirjailija ja kustantaja keskustelevat asian läpi: Kustantaja ja kirjailija neuvottelevat palkkiosta ja käyvät läpi eri jakelukanavien (esim. suoratoistopalvelut) ja julkaisumuotojen ansaintalogiikkaa.

Koska selvityksen mukaan kirjailijoiden ansainta on hyvällä tasolla, ei yksikään toimenpide-ehdotuksista liity tekijänpalkkioiden tason nostamiseen. Sen sijaan selvitys vannoo apurahojen nimeen.

Sivulla 56 selvityshenkilö kannustaa kaikkia kirjailijoita kirjoittamaan hyviä kirjoja myyvien kirjojen sijaan: ”Taloudellisen tulonsa maksimoimaan pyrkivän kirjailijan kannattaa pyrkiä ennemmin kirjoittamaan mahdollisimman hyvä kirja kuin mahdollisimman myyvä kirja, koska todennäköisyys vähintään tyydyttävään ansaintaan on huomattavasti suurempi saamalla apurahoja (hyvä kirja) kuin yltämällä euro määräisesti vastaavaan myyntiin (myyvä kirja).”

Väite on pöyristyttävä. Mitä tarkoitetaan hyvällä ja myyvällä ja sulkevatko nämä määritelmät toisensa pois? Tässä alan suurin epäkohta piilee kirjailijan näkökulmasta. Suurin osa kirjailijoista ei tule toimeen omalla työllään eivätkä tekijänoikeudet toteudu tehokkaasti. Suurin osa kirjailijoista kirjoittaa teoksiaan vuosia ja ansaitsee tästä työstä muutaman tuhannen euron verran. En malta olla mainitsematta, että selvityshenkilö kuitenkin ehdottaa, että myös kirjailijan ammattiin olisi suotavaa kouluttautua korkeakoulututkinnolla, mutta samaan aikaan on sitä mieltä, että kirjailijan ammattimaisella työllä ei tarvitse tulla toimeen.

Ainoa toimenpide-ehdotus, joka pureutuu kirjailijan aseman parantamiseen sopimussuhteessa, on ehdotus 16:

”Lukuaikapalveluista saatujen tekijäoikeustulojen informaation läpinäkyvyyden parantaminen, jossa esitetään: Tekijänoikeuslain 404/1961 28a § määräyksen mukaan tekijällä on ”oikeus saada hyödyntämisestä asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus”. Erityisesti lukuaikapalvelujen korvauksien ei ole koettu täyttävän lain henkeä ja kirjainta. Kuten edellä on selostettu, tekijöiden ei ole helppo muodostaa käsitystä, kuinka paljon kustakin kirjasta kukin lukija on kuunnellut, jonka jälkeen olisi mahdollista arvioida saatujen korvauksien asianmukaisuutta ja oikeasuhtaisuutta. Suomen Kustannusyhdistys, Suomen tietokirjailijat ja Kirjailijaliitto ovat neuvotelleet alan hyvistä käytännöistä 2026 alussa. Voi olla, että epäkohdat ovat ratkeamassa näiden neuvottelujen seurauksena, mutta aika näyttää, kuinka käy. Hyvien käytäntöjen toteutumista tulisi seurata osapuolten yhteisillä seurantavälineillä ja vaikka kyseessä on sopimusvapauden piiriin kuuluvien asioiden tarkastelu, valtiovallankin olisi syytä olla tarvittaessa viimekätisesti myötävaikuttamassa hyvien käytäntöjen suuntaisten tavoitteiden toteutumiseen, perustuen taide- ja kulttuurivirastolain (511/2025) 2:1 §:än, jonka mukaan ”viraston tehtävänä on luoda edellytyksiä taiteen tekemiselle ja taiteilijoiden työskentelylle”. Ehdotuksella ei ole valtiontaloudellisia vaikutuksia.”

Sinänsä on erittäin tärkeää, että selvityshenkilö katsoo, että kirjailijoiden tulisi saada läpinäkyvämpää tietoa suoratoistopalveluista tilityslaskelmissaan. Ehdotus on kuitenkin erikoinen eikä sellaisenaan toteuttamiskelpoinen. Tästä huolimatta selvityshenkilö on itse kirjoittanut sosiaalisessa mediassa, kuinka kohta ”KÄSITTELEE SUORAAN MITÄ PITÄISI TEHDÄ ja menee mielestäni pitemmälle konkretiaan kuin avoin kirje”.

Kuten edellä on todettu, olisi ollut toivottavaa, että selvityksessä olisi avattu tekijänoikeuslakia siltä osin, kuin se on kustannussopimuksien kannalta relevanttia. Selvityshenkilö ehdottaa lisää avoimuutta tilitysraportteihin, mutta jostain käsittämättömästä syystä ei tässä kohdassa viittaa lainkaan asiaa koskevaan tekijänoikeuslain pykälään (30 a § Selvitys teoksen hyödyntämisestä). Tosin 28 a § liittyy kiinteästi 30 a §:ään, sillä ne muodostavat kokonaisuuden ja niitä olisi hyvä tulkita kokonaisuutena (ks. esim. Viivi Rankka, Tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden suoja sopimussuhteissa – Sopimussuhteiden sääntely uudistuneessa tekijänoikeuslaissa, s. 84). Selvityshenkilö ei myöskään kerro lukijalle mitään alan hyvistä käytännöistä ja niiden merkityksestä kustannussopimuksiin. Aiheesta kiinnostunut voi lukea tästä lisää KDM-hankkeen loppuraportista (s. 9).

Suomen Kustannusyhdistys, Suomen tietokirjailijat ry ja Suomen Kirjailijaliitto saivat tammikuussa 2026 päivitettyä hyvät käytännöt. Neuvotteluihin kului aikaa yli vuosi. Käytäntöjen liitteenä olevan tilitysraportteja koskevan mallin päivittäminen on edelleen kuitenkin kesken. Hyvissä käytännöissä on tällä hetkellä mukana kirjaukset uudesta lainsäädännöstä, vaikka osapuolet eivät ole sitä määritelleet. Toisin sanottuna emme päässeet sellaiseen kompromissiin, että olisimme saaneet sääntelyä konkretisoitua. Edelleen on esimerkiksi auki, mitä tarkoittaa asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus.

Hyvillä käytännöillä ei ole oikeudellista sitovuutta, vaan ne ovat suosituksia. Silti selvityshenkilö ehdottaa, että nykyisen sääntelyn puitteissa taide- ja kulttuurivirasto voisi jotenkin myötävaikuttaa kirja-alan hyvien käytäntöjen toteutumiseen sopimussuhteissa. Jää epäselväksi, mitä myötävaikuttamisella tässä tarkoitetaan.

Perustuslaista tulevan laillisuusperiaatteen mukaan kaiken viranomaistoiminnan tulee perustua lakiin. Jos myötävaikuttaminen tarkoittaisi esimerkiksi jonkinlaista valvontaa, on todettava, että taide- ja kulttuurivirastolaissa virastolla ei tällä hetkellä ole toimivaltaa valvoa kirja-alan hyviä käytäntöjä. Lisäksi, jos viranomaisella on valvontatehtävä, tulisi sillä olla mahdollisuus puuttua rikkeisiin esim. sanktioilla.

Huomionarvoista on myös se, että ministeri Talvitie on vastauksessa kirjalliseen kysymykseen (KKV 459/2025) suoratoistopalveluihin ja kirjailijoiden tekijänpalkkioihin liittyen todennut, että: ”Äänikirjojen jakelu ja yleisölle tarjottavat äänikirjapalvelut ovat kaupallista liiketoimintaa. Se perustuu alan toimijoiden, kuten kirjailijoiden, kääntäjien, äänikirjojen lukijoiden, kustantajien, välittäjien ja äänikirjapalveluiden keskinäisiin sopimuksiin. Siinä mahdollisesti esiintyviin epäkohtiin ei valtiovallalla ole toistaiseksi mahdollisuutta puuttua”.

Mikäli selvityshenkilön ehdotus tarkoittaa viranomaisvalvontaa, se edellyttäisi merkittävää muutosta nykyiseen lakiin ja riittävää resursointia viranomaiselle. Ehdotuksella olisi siten mitä ilmeisemmin vaikutuksia valtion talouteen. Ehdotus on selvityshenkilön oma, eikä hän keskustellut siitä hyvien käytäntöjen osapuolten saatikka kyseessä olevan viraston kanssa.

Ehdotus on lisäksi erikoinen tekijänoikeusalalla, jossa yleensä tekijänoikeusjärjestöjen rooli tekijöiden etujen valvojina on keskeinen. Selvityksessä olisi voitu esimerkiksi tarkastella kirjallisuuden tekijöiden tekijänoikeusjärjestö Sanaston asemaa ja pohtia, voisiko sillä olla suurempi rooli kirjailijoiden tekijänoikeuksien edistämisessä.

Selvityshenkilö olisi niin ikään voinut tuoda esiin suositusluonteisten hyvien käytäntöjen riittämättömyyden kirja-alalla ja esittää vaihtoehdoksi oikeudellisesti sitovaa kollektiivista sopimista. Kollektiivinen sopiminen mainitaan esimerkiksi DSM-direktiivissä keinona tekijän asemaa parantavan sääntelyn tehokkaaksi toteutumiseksi (ks. johdanto-osan perustelukappale 73). Kollektiivinen sopiminen eli eri järjestöjen välinen neuvottelutoiminta on varsin tyypillistä myös luovilla aloilla (vrt. Journalistiliitto ja Muusikkojen liitto). Tästä selvityshenkilö ei kuitenkaan kerro mitään, vaan ehdottaa tekijänoikeusalalla nykykäytännöistä täysin poikkeavaa ratkaisua.

Toimenpide-ehdotuksessa 16 selvityshenkilö viittaa tekijänoikeuslain 28 a §:ään ja toteaa, että suoratoistopalveluista saatujen korvauksien ei ole koettu noudattavan lain henkeä. Selvityksessä ei muutoin tätä pykälää avata, mutta selvityshenkilö harmittelee sosiaalisessa mediassa, ettei kukaan taho, kuten Kirjailijaliitto ole esittänyt omaa näkemystään tekijänoikeuslain 28 a §:n asianmukaisesta ja oikeasuhtaisesta korvauksesta. Hän heittää ehdotuksia ”sata euroa per työviikko? vai vähintään tonni per kirja?” ja kertoo, että ”paha on tyhjästä nyhtäistä”, ”eikä hän sentään kuvittele olevansa ihmeidentekijä”.

Liiton selvitykset on kautta linjan tuomittu luotettavuudeltaan heikoiksi, mutta tässä asiassa selvityshenkilö katsoo, että Kirjailijaliiton näkemyksellä olisikin merkitystä. Katsotaan vielä hetki selvityshenkilön ehdotuksia ja käydään samalla kertauksena läpi Kirjailijaliiton näkemys asianmukaisesta ja oikeasuhtaisesta:

Tekijänoikeuslain 28 a §:n mukaan: ”jos tekijä luovuttaa yksinoikeuden tai myöntää yksinomaisen käyttöluvan teoksen hyödyntämiseen, hänellä on oikeus saada hyödyntämisestä asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus.”

Korvauksen tulee siis olla asianmukainen ja oikeasuhtainen suhteessa hyödyntämiseen. Selvityshenkilön somessa tehdyt erikoiset ehdotukset poikkeavat melkoisesti nykyisistä käytännöistä kustannussopimuksissa. Kirjailijoille ei makseta kiinteitä kertakorvauksia vaan rojalteihin pohjautuvaa tekijänpalkkiota. Eli 100 euroa per työviikko ei ole siinä mielessä linjassa pykälän sääntelyn kanssa, että korvausta tulee nimenomaan peilata suhteessa teoksen hyödyntämiseen. Ehdotukseen tonni per kirja, voi todeta, että vaikka kertakorvaus voisi olla asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus, se ei saa olla uuden sääntelyn mukaan pääsääntö (ks. DSM-direktiivin johdantokappale 73).

Esimerkiksi Kirjailijaliiton tekijänpalkkiotutkimuksien tuloksia voidaan havainnollistaa siten, että tienatakseen 100 euroa tekijänpalkkiota kirjaa tulee myydä painettuna kirjaa 32 kappaletta tai suoratoistossa äänikirjana 176 kappaletta. Kirjailija tekee saman työn teoksensa eteen, eikä formaatin ja jakelukanavan tulisi vaikuttaa korvauksen määrän, vaan se tulisi sitoa teoksen hyödyntämiseen.

KDM-hankkeen loppuraportissa sivulla 14 kerrotaan: ”Eri julkaisumuodoista tuleva eri suuruinen tulo on ongelmallista, koska kirjailija tekee aina saman työmäärän riippumatta siitä, missä julkaisumuodossa teosta myydään. Äänikirjojen kuuntelu suoratoistopalveluissa ei ole nostanut kirjailijoiden tuloja, ja siksi kirjailijoiden mielestä summien pitäisi olla eri julkaisumuodoissa lähempänä toisiaan.” KDM-raportista käy selkeästi ilmi, että kirjailijoiden näkökulmasta suoratoistosta saatavan korvauksen tulisi olla lähempänä painetusta kirjasta saatua korvausta.

KDM-raportista käy selkeästi ilmi, että kirjailijoiden näkökulmasta suoratoistosta saatavan korvauksen tulisi olla lähempänä painetusta kirjasta saatua korvausta.

Jos selvityshenkilö olisi avannut kustannussopimuksien tilannetta uuden tekijänoikeuslain valossa ja kertonut KDM-hankkeesta, hän olisi voinut todeta, että uutta lainsäädäntöä ei ole alalla vielä määritelty, mikä itsessään on ongelma. Viime kädessä kaikkea lainsäädäntöä tulkitaan tuomioistuimessa. Selvityshenkilön tehtävänä ei missään nimessä ole sellaisen lainsäädännön määrittely, josta ei ole oikeuskäytäntöä. Tämä kuuluu viime kädessä tuomioistuimen tuomarille. Siksi myöskään Kirjailijaliitto ei voi yksin määritellä uuden sääntelyn sisältöä, mutta se voi omasta näkökulmastaan pyrkiä hahmottelemaan reunaehtoja, niin kuin se on tehnyt.

Yhteenvetona todettakoon, että selvitys ei ole luotettava nykytilankuvaus eikä se anna oikeaa kuvaa kaunokirjailijan asemasta. Kaikesta huolimatta myös Kirjailijaliitossa keskitytään seuraavaksi tulevaan. Tavoitteenamme on tuoda luotettavaa tietoa kaunokirjailijan asemasta kirja-alaa koskevaan kirjallisuuspolitiikkaan. Toivomme valtion osallistuvan kanssamme luotettavan tiedon tuottamiseen.