Kirjailijat, vaatikaa parempia sopimuksia

Suomesta puuttuvat kulttuuripoliittiset keinot kirjailijoiden toimeentulon turvaamiseksi

Yksilöiden ja yhteisöjen oikeuksia voidaan turvata ennakollisilla ja jälkikäteisillä keinoilla. Mitä ennakollisia keinoja valtio on tehnyt varmistaakseen, että kirja-alan markkinat toimivat Suomessa siten, että kirjailijan toimeentulo olisi turvattu? Ei mitään.

Suomessa ei ole käytössä mitään kirjamarkkinoita säänteleviä instrumentteja, jotka suojelisivat kirjailijaa tai laajemmin kirja-alaa. Eli samaan aikaan kuin kirjakaupat sulkevat oviaan, kirjailijoiden tulot pienenevät ja kirja-alan markkinoita ohjaavat ruotsalaiset suoratoistoyhtiöt.

Miksi tämä on ongelma?

Kirjailijan ansainnan perustana ovat tekijänoikeudet, jotka kuuluvat perustuslaissakin turvatun omaisuuden suojan piiriin. Tekijänoikeuksien yhtenä tarkoituksena on toimia kannustimena luovan työn tekemiseen. Tuoreen kulttuuripoliittisen selonteon mukaan: Ilman luovan työn tekijää ei ole teosta eikä tekijänoikeuteen perustuvaa liiketoimintaa ja ansaintaa, joka syntyy luovan talouden arvoketjuissa.

Koko yhteiskunta hyötyy monella tavalla kirjallisuudesta, joten on yleisen edun mukaista kannustaa kirjailijoita tekemään työtään ja turvata kirjailijoiden toimeentulo. Tekijänoikeudet ovatkin kirja-alan valuuttaa ja tekijänoikeuksien myynnistä saatujen tulojen tulisi siis korvata työpanosta kirjailijoille.

Tekijänoikeus on mitä suuremmassa määrin sopimusoikeutta, sillä tekijänoikeuksien luovutuksesta ja siitä saatavasta korvauksesta sovitaan sopimuksilla. Kirjailijoiden heikko neuvotteluasema sekä markkinoiden sääntelemättömyys ovat johtaneet tilanteeseen, jossa tekijänoikeuksien suoja ei ole kirjailijoiden näkökulmasta toteudu riittävällä tavalla.

Oikeustieteen tohtori Kukka Kuusela kiteyttää ongelman erinomaisessa blogikirjoituksessaan: ”Tekijänoikeuskorvauksien määrän laskujohteinen kehitys vaarantaa kirjailijoiden taloudellisten oikeuksien suojan ja johtaa tilanteeseen, jossa kulttuurin suojelun taso voidaan kyseenalaistaa.”

Suomen pieni kielialue ja pienet kotimaiset kirjamarkkinat tarvitsevat lainsäädäntöä. Kannattaa tutustua Kirjailijaliiton edunvalvonnan tavoitteisiin, jotka toivottavasti ovat osana kulttuuripoliittisen selonteon kirja-alan selvitystä. Kirjailijat, kannustan viemään näitä tavoitteita myös omissa kanavissanne päättäjien tietoisuuteen.

Kirjailijaliitto kannattaa kirjan hintasääntelyn selvittämistä Suomessa, koska tilanne, jossa kirjojen markkinaehtoinen hinnoittelu, on johtanut tekijöiden tulojen romahtamiseen, on korjattava. Kulttuurisen pääoman suojeleminen on nimenomaan valtion tehtävä.  

Jälkikäteisinä keinoina kilpailu- ja kuluttajavirasto voisi tutkia kirja-alan mahdollisia kilpailuoikeudellisia ongelmia, kuten markkinoiden keskittymistä ja heikkoa neuvotteluasemaa. Tuomioistuimessa puolestaan voisi ratkoa kustannussopimuksien kohtuuttomia ehtoja. Jälkikäteiset keinot eivät kuitenkaan missään nimessä ole riittäviä kirjailijoiden toimeentulon ja tekijänoikeuksien tehokkaan toteutumisen turvaamiseksi.

Kustannussopimuksien ehdot eivät vastaa digitaalista toimintaympäristöä eivätkä tekijänoikeuslakia

Äänikirjat eivät ole uusi asia, ja tämä julkaisumuoto on ollut mukana kustannussopimuksissa jo pitkään. Suoratoistopalvelut sen sijaan ovat uusi asia ja ne toimivat täysin erilaisella toimintalogiikalla kuin yksittäismyyntiin perustuva kirjojen jakelu ja myynti.

Miten kustannussopimuksissa on otettu tämä iso muutos huomioon? Ei mitenkään. Kirjailijan saamasta tekijänpalkkiosta ja tilitystiedoista sovitaan aivan samalla tavalla, kuin ennenkin. Tämä on ongelma.

Tekijänoikeuslakiin on tullut tekijän asemaa parantavaa (tai siihen pyrkivää) sääntelyä keväällä 2023. Kirjailijaliiton järjestämässä hankkeessa pyrittiin lainsäätäjän toiveesta määrittelemään yhdessä kirja-alan kesken, mitä uusi sääntely käytännössä tarkoittaa. Emme päässet mihinkään lopputulokseen.

Tekijänoikeuslain muutoksilla pyritään parantamaan tekijän asemaa sopimussuhteessa. Lainsäädännöllisiä toimia tarvitaan, koska tekijä on lähtökohtaisesti heikommassa neuvotteluasemassa sopijakumppaniinsa nähden. Huoli on EU:n yhteinen ja sääntely peräisin DSM-direktiivistä. Tekijänoikeuslain mukaan tekijällä on oikeus asianmukaiseen ja oikeasuhtaiseen korvaukseen sekä oikeus saada ajantasaiset, kattavat ja merkitykselliset tiedot teoksen hyödyntämisestä. Uusi sääntely tuo velvollisuuksia kirjailijan sopijakumppanille eli kustantajalle. Sääntely on pakottavaa lainsäädäntöä eli se täytyy ottaa sopimuksissa huomioon. Sääntely siten kaventaa kustannussopimuksien sopimusvapautta, jotta vallitseva epätasapaino saataisiin korjattua.

Säännöksiä tulee tulkita kokonaisuutena: ilman riittäviä tietoja kirjailija ei voi arvioida saamansa korvauksen asianmukaisuutta ja oikeasuhtaisuutta. Sääntelyn tarkoitus on vaikuttaa etenkin sopimusneuvottelutilanteeseen. Neuvotteluissa tulisi varmistaa, että sovittu palkkio on asianmukainen. Neuvotteluissa tulisi saada tietoa siitä, millä ehdoilla ja hinnoilla kustantaja lisensoi teosta eteenpäin. Vaikka nämä tiedot ovat liikesalaisuuksia, ne voi kirjailijalle luovuttaa. Kirjailija ei saa niitä tietenkään oikeudettomasti hyödyntää, kuten vuotaa julkisuuteen.

Sääntely on teknologianeutraalia. Kirjailija tekee kirjansa eteen saman työ riippumatta siitä, missä julkaisumuodossa tai missä jakelukanavassa teosta jaetaan. Painetusta kirjasta, yksittäismyydystä äänikirjasta tai striimatusta äänikirjasta saadun korvauksen tulisi olla siten lähellä toisiaan. Tilanne, jossa kirjailija saa samasta uutuuskirjasta 80 % vähemmän koska se on striimattu, eikä myyty printtinä, on täysin kestämätön. 50 senttiä kulttuurihyödykkeestä ei ole asianmukainen eikä oikeasuhtainen korvaus kirjailijalle teoksen kaupallisesta hyödyntämisestä.

Tapa, jolla kirjailija saa kerran vuodessa paperikirjeenä tiedot siitä, kuinka monta kappaletta kirjaa on eri julkaisumuodoissa myyty, on kivikautinen. Suoratoistetuista kirjoista kirjailijan tulisi tietysti tietää, kuinka monta minuuttia teosta on kuunneltu ja mikä on minuutin hinta. Digimyynnistä kirjailijan tulisi muutenkin saada reaaliaikaista tietoa kaikki jakelukanavat eritellen, esimerkiksi sähköisen portaalin kautta.

Kustantajat usein sanovat, että emmehän me raportoi sitäkään, missä Citymarketeissa painettu kirjaa myydään. Ette niin, mutta kysymys kuuluu, pitäisikö? Jos tarkat tiedot siitä, missä ja miten kirjaa myydään ovat kirjailijalle merkityksellistä ja ajantasaista tietoa, niin kyllä, ne pitäisi silloin kirjailijalle jakaa.

Kustantajien tulisi saattaa kustannussopimukset vastaamaan ympäröivää todellisuutta sekä pakottavaa lainsäädäntöä. Kustantajilla on valta ja vastuu päivittää sopimuksia, ei yksittäisellä kirjailijalla. Kirjailijaliitto on tässä työssä mieluusti avuksi.

Kustantajat eivät ole aidosti huolissaan kirjailijoiden toimeentulosta – kustantajan etu ei ole aina kirjailijan etu

Myönnetään, että puheen tasolla kustantajatkin vihdoin tunnustavat ja jakavat kirjailijoiden huolen heidän toimeentulostaan. Väitän kuitenkin, että huoli ei ole aitoa, koska mitään toimenpiteitä ei tehdä.

Ja mikä vielä irvokkaampaa, kustantajat hokevat, että kirjailijat ovat heidän kanssaan samassa veneessä. Eivät ole.

Kirjailija luovuttaa kustantajalle yksinoikeuden kirjan tekijänoikeuksien hyödyntämiseen, eli muun muassa kirjan markkinointia ja myyntiä varten. Kirjailija tietysti luottaa siihen, että kustantaja neuvottelee parhaat mahdolliset diilit jälleenmyyjien ja jakelijoiden kanssa.

Kirjailijat ja Kirjailijaliitto ovat ihmeissään siitä, miten voi olla mahdollista, että kustantaja lisensoi uutuusäänikirjan suoratoistopalveluun siihen hintaan, että kirjailijalle jää käteen vain senttejä yhdestä kuuntelusta? Varsinkin kun kustantajat samaan aikaan kertovat, että äänikirjan tekeminen on hyvin kallista ja aikaa vievää ja, että hekin itse asiassa kärsivät tästä, koska he saavat myös suoratoistosta paljon pienempiä korvauksia kuin yksittäismyynnistä.

Kirjailijaliiton juristina en ole saanut vielä tähän päivään mennessä vastausta siihen, miksi näin tehdään ja miten tämä voi olla kenenkään näkökulmasta kannattavaa liiketoimintaa. Koska vastauksia ei saada, niin se herättää epäilyjä, joista kerron kaksi huolestuttavaa:

1) Kustantamoilla ei ole riittävää neuvotteluvaltaa suoratoistopalveluihin nähden, eivätkä he siksi saa neuvoteltua itselleen eivätkä kirjailijoille parempia sopimuksia. Tämä olisi kilpailuoikeudellinen ongelma. Jos tämä on totta, miksi kustantajat eivät ole liittoutuneet kirjailijoiden kanssa yhdessä vastustamaan suoratoistopalveluita?

2) Kustantajat hyötyvät suoratoistopalveluiden kanssa tehdyistä sopimuksista tavalla, josta kirjailija ei tiedä. On mahdollista, että sovitaan esimerkiksi katalogimaksuista tai muista järjestelyistä. Eli vaikka kustantaja tosiaan saisi suoratoistetuista teoksista vähemmän, niin se saa lisäksi muuta taloudellista hyötyä. Tämä olisi suorastaan skandaali, sillä kyse on edelleen vain ja ainoastaan kirjailijoiden kirjojen ja tekijänoikeuksien arvosta ja niiden kaupallisesta hyödyntämisestä.

Suoratoistopalveluiden arvo perustuu tekijöiden tekemään sisältöön. Olisi siis suotavaa, että kirjailija pääsisi tästä hyötymään, jos ei kuunneltujen minuuttien perusteella, niin jotenkin muuten. Vähintäänkin kirjailijan tulisi uuden tekijänoikeuslain mukaan tietää kaikki tavat ja tulot, joita teoksen hyödyntämisellä on saatu.  

Kirjailijat ovat tuoneet huolensa julkisesti esiin nyt niin monella eri tavalla, että kustantamot eivät voi väittää, etteikö asia olisi tiedossa. Silti kustantamot edelleen väittävät, että kaikki ratkaisut, joita he tekevät ovat myös kirjailijoiden edun ja intressien mukaista. Nyt täytyy vain hyväksyä se tosiasia, että näin ei aina ole.

Kustantaja, jolla on kymmeniä tuhansia teosnimikkeitä repertuaarissaan, voi hyötyä striimauksen ja minuuttiperustaisuuden logiikasta. Kirjailijalla on ehkä maksimissaan 50 teosnimikkeen repertuaari, joten ero on merkittävä. Kirjailijat eivät ole ainoastaan huolissaan toimeentulosta, vaan muista suoratoistopalveluihin liittyvistä seikoista, kuten siitä, miten se ohjaa kirjoittamista vaikkapa sarjallisuuteen, pidempään muotoon tai kuulijalle helpommin ymmärrettävään kerrontaan.

Jos kirjailija ei koe suoratoistoa eettisesti kestäväksi, ei ole kirjailijan intressin mukaista lisensoida äänikirjan oikeuksia striimipalveluihin.

Isoilla kustantamoilla olisi mahdollista haastaa suoratoistopalveluita ja vaatia muutoksia muun muassa uutuuskirjan hinnoitteluun. Mutta onko tähän aitoa kannustinta, kun usein kustantamo on samaa konsernia kuin jakelija?

Kustantajat ovat ymmärrettävästi jo kyllästyneitä tähän toimeentulokeskusteluun, sillä sellaisenkin argumentin olen kustantajan suusta kuullut, kuin ”eihän ne kirjailijat koskaan ole kirjoittamisella eläneet”. Niin. Onko tämä toivottava tilanne suomalaisella kirja-alalla?

Kirjamyyntiin liittyvä riski on kustantajan ja kirjailijan yhteinen, mutta missä on kirjailijan palkkio markkinoinnista?

Monesti olen kuullut kustantajan sanovan, että kustantaja ottaa jokaisen kirjan kohdalla valtavan riskin. Lisäksi kustantaja joutuu maksamaan kaikesta kirjan tekemiseen liittyvästä kuten taitto, painatus, logistiikka, äänikirjan lukijat ja lisäksi tietysti henkilökunnan palkkiot. Kirjailijan pitää ”vain” kirjoittaa kirja.

Niinpä. Kirjathan eivät vain ilmesty, vaan ne täytyy tosiaan kirjoittaa. Itse asiassa kirjailija, koko arvoketjun alkutuottaja, ottaa tässä suurimman riskin. Hänen täytyy rahoittaa itse kirjan kirjottaminen jollain keinolla, vaikkapa apurahalla. Kustantaja ei missään vaiheessa maksa kirjailijalle korvausta tehdystä työstä, vaan ainoastaan myyntiin perustuvaa tekijänpalkkiota.

Usein kustannussopimuksessa sovitaan tekijänpalkkion ennakosta, eli kustantaja lunastaa kirjan oikeudet muutamalla tuhannella eurolla (joka vähennetään sitten tulevasta myynnistä). Jokainen voi suhteuttaa 2000 euroa esimerkiksi kahden vuoden kirjoitustyöhön. Ja jos kirja ei tosiaan myy, niin silloin varsinkin kirjailija jää puille paljaille, koska kirjailija ei saa palkkiota tekemästään työstä.

Tehokas ja onnistunut markkinointi on tietysti edellytys hyvälle myynnille. Moni kirjailija on pettynyt kirjansa markkinointiin. Kustantajat julkaisevat vuosittain niin paljon kirjoja, ettei kaikkia ehditä riittävästi markkinoida. Usein kirjailija osallistuukin teoksen markkinointiin, mikä on loogista, sillä nimenomaan kirjailija kiinnostaa yleisöä, ei kustantaja. Mutta kuten kirja-alalla on tyypillistä, kirjailija tekee markkinointityön korvauksetta. Kirjailija tekee kustantajalle kuuluvaa tehtävää, mutta ei saa siitä palkkiota. Tämä epäkohta täytyy korjata heti. On noloa ja kestämätöntä, että kirjailijoilla teetetään ilmaista työtä.

On totta, että kustantajan vastuulla on sopimuksenkin mukaan todella monta tärkeää tehtävää käsikirjoituksen saattamiseksi kirjan muotoon ja markkinoille. Mutta tästä syystä kustantaja saa lähes 80 % kaikesta kirja myynnistä saaduista tuloista. Jos kirjailija tekee kustantajan tehtäviä, niin silloin siitä tulisi maksaa kirjailijalle, esimerkiksi suuremman rojaltiosuuden muodossa.

Suoratoistopalvelut ovat osa tätä kokonaisuutta ja kuluttajankin etu on vaakalaudalla

Kirjallisuuden suoratoistopalvelut kommentoivat usein kirjailijan toimeentuloa siten, että he ovat vain jakelukanava ja että kaikki ongelmat liittyvät kirjailijan ja kustantajan väliseen sopimussuhteeseen. Asia ei ole näin.

Suoratoistopalvelut ovat lanseeranneet minuuttiperusteisen korvauksen kulttuurihyödykkeille. Perunoita ja appelsiineja myydään kilohintaan, mutta että kirjoja pituuden perusteella? Järjetöntä ja kestämätöntä. On muitakin vaihtoehtoja, ja tietysti suoratoistopalvelut voisivat tätä logiikkaa järkevöittää. Halusivat ne tai eivät, kirjojen jakelijana ne toimivat kulttuurialalla ja ovat vastuussa tekijänoikeuksien toteutumisesta.

Suoratoistopalvelut argumentoivat myös, että ne ovat tuoneet paljon lisää uusia ihmisiä kirjallisuuden pariin. Tämä on tietysti hienoa. Lisäksi olen kuullut väitteen siitä, että kuluttajat saattavat käyttää vuodessa jopa 100 euroa kirjoihin suoratoistopalveluissa. Tämä ei pidä paikkaansa. Kuluttajan maksama raha ei mene suoraan sille kirjalle, jota kuluttaja lukee ja kuuntelee. Palvelu nappaa oman osuutensa eli noin 40–60 % ja loput tilitetään kustantajille sopimuksien mukaisesti. Lisäksi on paljon sellaisia palvelun tilaajia, jotka eivät kuuntele mitään. Silloin kuluttajan raha jää käsittääkseni palvelulle, eikä se kanavoidu kirjalle.

Suoratoistopalveluiden yksi hokema on, että jokaisesta minuutista maksetaan. Jos minuutin hinta on sentin murto-osia, ei kai tämä totuus ansaitse hurraa-huutoja.

Usein myös asioita perustellaan kuluttajilla. Kuluttajat eivät ole valmiita maksamaan yhtään enempää. Ihmiset eivät lue enää. Kirjat kilpailevat kuluttajien ajasta elokuvien ja musiikin kanssa. Yksi asia on varmaa: Jos kirjallisuuden laatu kärsii hintojen kustannuksella, niin se ei ole kuluttajan etu. Kuluttajien etu ei myöskään ole se, että suoratoistopalveluiden algoritmit toimivat omilla lainalaisuuksillaan siten, että osaa teoksista kuluttaja ei edes löydä palvelusta. Eli kaikki on saatavilla, mutta ei sitten kuitenkaan.

Kirjailijat tarvitsevat yhä monialaisempaa edunvalvontaa

Kirja-alalla liikkuu rahaa. Kirja-ala on jopa suurempi kuin musiikkiala. Vertailu musiikkiin on hedelmällistä, sillä samoilla äänitallenteiden suoratoistopalvelumarkkinoilla tässä ollaan. Luovat ry:n talouslukujen 2022 mukaan kirja-alan osuus oli 1570 miljoonaa euroa ja musiikin osuus 1470 miljoonaa euroa luovien alojen taloudesta, joka oli yhteensä 16,8 miljardia euroa.

Kirjailijaliiton kuudesta vakituisesta työntekijästä kaksi eli allekirjoittanut juristi ja viestintä- ja edunvalvontapäällikkö keskittyvät muun työn ohella äänikirjaedunvalvontaan. Toki työskentelemme johdon, eli toiminnanjohtajan, puheenjohtajan ja koko johtokunnan avulla. Jos vertaamme edunvalvonnan muskeleitamme musiikin edunvalvontaan, kuten Teosto, Gramex ja Muusikkojen liitto, tulee voimaton olo.

Kuten muusikoilla, myös kirjailijoilla neuvottelupöydän toisella puolella ovat monikansalliset mediakonsernit. On sanomattakin selvää, että tähän työhön tarvitaan lisää resursseja.

Kirjailijoiden edunvalvonnan taso ja resurssit tulee saattaa asianmukaiselle tasolle. Kirjailijaliitto on pyrkinyt ottamaan tässä asiassa aktiivisen otteen, mutta työtä vielä riittää. Toivottavaa olisi, että tähän mukaan saataisiin myös muut kirja-alan järjestöt. 

Kirjailija ansaitsevat parempaa edunvalvontaa ja vähimmäissuojaa, kuten kollektiiviset sopimukset. Siksi Kirjailijaliitto kannattaa myös kollektiivisten sopimusmekanismien käyttöönottoa.

Kirjailijat, teillä on valta päättää, millaisia sopimuksia allekirjoitatte

Loppuun tulee juristin vinkki kaikille kirjailijoille. Niin kauan kuin kustannussopimuksien ehdot ja suoratoistopalveluiden toimintamallit ovat sellaisia, että et voi saada riittäviä tilitystietoja ja kohtuullista korvausta, niin älä luovuta sopimuksella oikeuksia lisensoida kirjaasi suoratoistopalveluihin.

Jos siis ajattelet, että nykyiset ehdot ovat kohtuuttomia, niin älä laita nimeäsi paperiin, sillä muuten olet juridisessa liemessä jälkikäteisen argumentoinnin suhteen. Kyse on sinun tekijänoikeuksistasi ja sinulla on valta niistä päättää.

Nyt on aika ottaa aikalisä ja lähteä vaatimaan tilanteen korjaamista. Eli vaikka neuvottelut kustantajan kanssa menisivät mönkään, koska et halua teostasi suoratoistopalveluun, niin se on mielestäni pieni menetys suhteessa tärkeään ja pidemmän aikavälin tavoitteeseen. Tähän tarvitaan joukkovoimaa ja kaikkien kirjailijoiden solidaarisuutta!

Jos ja kun isot kustantamot ja suoratoistopalvelut tekevät tarvittavat korjausliikkeet, niin tietysti palveluihin kannattaa palata. On kaikkien etu, että kirjat ovat mahdollisimman laajasti saatavilla.

On myös mahdollista, että alalle rantautuu uusia digitaalisia kirjapalveluita, joilla on reilut toimintamallit. Niille kannattaa antaa mahdollisuus.

Eeva Asikainen, juristi
Suomen Kirjailijaliitto