Rax Rinnekankaan palkintopuhe
Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto myönnettiin liiton kevätkokouksessa 2026 Rax Rinnekankaalle. Palkinto myönnetään tunnustuksena kirjailijan koko tuotannosta ja työstä kirjallisuuden hyväksi.
Arvoisa Kirjailijaliitto. Hyvät kirjailijat.
Asuessani perheeni kanssa vuosina 2007–2008 Freiburgissa Saksassa osuin eräänä alkuiltana pieneen kirjakauppaan hiljaisella kadulla Vanhassakaupungissa.
Katsellessani kirjoja kauppias totesi: ”Vapaaehtoiset saapuvat yleensä myöhemmin.” Ilmaisu sai minut kysymään: ”Vapaaehtoiset?” Hän jatkoi: ”Vapaaehtoiset löytäjät.”
Kauppias selvensi sanomalla, että Saksassa suurin osa kirjallisuuden hankkijoista on saman julkisuuden ohjaamaa. Heitä, jotka juoksevat niiden teosten perässä, joista on juuri ollut medioissa. Muiden teosten vapaaehtoisia löytäjiä on, mutta he saapuvat omalla ajallaan – kiirehtimättä.
Kauppiaan sanat muuttivat koko asenteeni kirjallisuuden päivänkohtaiseen elämään.
Aloin kokea oman kotimaani kuningaskuntana, jossa yksi hallitsija, joka ei voi vallalleen mitään, mitä korostan, koska on ainoa hallitsija, päättää aivan liian paljosta.
Hallitsija ilmoittaa joka aamu, mitä ja missä kunakin päivänä syödään ja juodaan, kuunnellaan, katsellaan ja luetaan. Ja kansalaiset tottelevat.
Tarkoittaa, että noin puolet suomalaisista tekee kirjojensa ostovalinnan Helsingin Sanomien antaman informaation perusteella. Ja silti he kokevat olevansa yksilöllisiä kirjallisuuden löytäjiä.
Kun toteutin Rosebud Sivullisen kanssa Kirjan Band-Aid-kampanjan vuonna 2024, tein pienen gallupin muutamissa kirjakaupoissa. Kahdeksan asiakasta kymmenestä sanoi etsivänsä kirjaa, josta oli ’juuri äsken Hesarissa’. Kaksi oli vapaaehtoista löytäjää.
Tätä jakautumaa täydentää päälehden säännöllinen kirjalista ”Mitä suosittelemme”, jonka mukaan yksiä ja samoja teoksia etsitään kirjastoista ja muualta kautta Suomen.
Helsingin Sanomien lakeija on Yleisradio, jonka kulttuuritoimittajien suussa toistuu harva se päivä aloituslause: ”Tästä kirjasta oli viime viikolla Hesarissa.”
Tämän rakenteen yllä ja alla suomalainen kirjailijatodellisuus on hyvin kaksijakoinen maailma: on kirjailijoita, joiden teokset tunnetaan julkisuuden kautta, ja on kirjailijoita, joiden teoksia ei tunneta julkisuuden kautta.
Mutta mitä on suomalainen julkisuus? Se on harhama, jolle kirjailijoiden on luovutettava itsensä, jotta kuluttajat ostavat ja ehkä jopa lukevat heidän teoksensa.
Tämä edellyttää kirjailijoilta yksityiselämiensä estotonta avaamista julkisuuden sivuilla. Lisäksi on esimerkiksi kerrottava lempiruokaresepti ja ne päivät, joina lähtee mökille ja palaa sieltä, jotta julkisuutta järjestyy. Myös se myy, kun muistaa tuomita väkivallan ja sanoo sienestävänsä, vaikka ei kävisikään metsissä. Tämä kaikki, jotta kuluttajat kokevat kirjailijat kaltaisikseen ja omikseen.
Julkisuudesta on näillä ehdoilla tullut osa kirjailijoiden kirjallisuutta. Ja tämä harha rajaa valtaisan määrän julkaistua kirjallisuutta pois lukijoiden ääreltä rinnakkaisen somemaailman antaessa harhalle lisäkierroksia.
Huomioitavaa on myös se, että kirjailijat itse uskovat julkisuutensa määrän kertovan heidän merkityksestään ja heidän kirjallisuudestaan.
Tämän kiihtyvän kehityksen vastapainona on enemmän kuin terapeuttista kohdata teoksia, joiden tekijöistä ei tiedä mitään.
Tällä tavoin näiden tekijöiden teokset voivat elää juuri sitä elämää, joka autenttiselle kirjallisuudelle kuuluu: Lukijat löytävät tiensä itse kirjojen äärelle juuri niinä hetkinä, joina aika on löytämiselle kypsä. Eivät julkisuuden aivopeseminä ja juoksuttamina.
Kirjat kaipaavat marjanpoimijan asennetta; kiireettömyyttä, rauhaa ja rakkautta – siis painetut kirjat, jotka ovat kirjallisuutta.
Arvostamani Peter Handke toimii kirjallisuuteen kohdistuvaa kiihtyvää kiirettä vastaan laittamalla kirjojensa henkilöt kävelemään kiireettömästi takaperin taaksepäin.
Historia on osoittanut, että jokaisen täyskatastrofin jälkeen ihmislaji etsii itseään kirjallisuudesta. Käsite maailmankirjallisuus tarkoittaa juuri tätä; itsensä etsimistä yhteisen perinnön kautta.
Kunhan Venäjän rikos Ukrainaa vastaan päättyy, osapuolet tulevat katumaan sitä, että invaasion aikana hävittivät toistensa painettua kirjallisuutta tonnikaupalla – Gogolista Tolstoihin.
Monet ukrainalaiset kirjailijat, myös Putinin politiikan tuominneet venäläiset kirjailijat, tulevat kirjoittamaan teoksia, joissa kaikkea katsellaan aivan uusin silmin. Ja ne tekstit kirjoitetaan painettuja kirjoja varten.
Samoin käy Palestiinassa, jossa anteeksipyyntöä ei kuulla Israelin valtion taholta, mutta kirjailijoiden lauseissa sotarikolliset teot ja taustat saavat uudet analyysinsa. Sama tulee tapahtumaan Iranin valtaisan kriisin jälkeen.
Tällä tavoin maailma säilyy painetuissa kirjoissa tuleville sukupolville – sen jälkeen, kun tätä maailmaa ei enää ole.
Oma kustantajani on 27. vuottaan toimiva LURRA Editions, joka on erikoistunut saksankielisen kirjallisuuden – muiden kielten ohella – julkaisemiseen suomeksi. (Lurra on baskin kieltä ja tarkoittaa: Maa.) Kustantamon ohjelmistossa on noin 25 eri maista olevaa kirjailijaa – mm. Peter Handke, Daniela Krien, Thomas Bernhard, Gerald Murnane.
Kustantamon sivustolla lukee: ”Olemme kuin pieni kirjakauppa hiljaisella kadulla. Emme pidä melua kirjoistamme. Arvostamme lukijoita, jotka vapaaehtoisesti löytävät julkaisemamme maailmankirjallisuuden äärelle.”
Näillä sanoilla haluan kiittää Kirjailijaliiton kirjallisen lautakunnan jäseniä saamastani tunnustuksesta.
He ovat toimineet kuin Sokrates, joka käänsi katseensa hämärässä sijaitsevaan oveen, jonka suuntaan kukaan näkyvästä riippuvainen ei katsonut. Lautakunnan jäsenet myös avasivat tällaisen oven.
