Kasvupolitiikasta puuttuu kulttuuripuolen visio 

Aallon kauppakorkeakoulun emeritusprofessori Matti Pohjola kuulutti Uudessa Jutussa Suomelta kasvuvisiota syyskuussa 2025. Pohjolan mukaan Suomi ei ole onnistunut uusiutumaan teknologian murroskohdassa samalla tavalla kuin aiemmin. 

Visioista voisi puhua ehkä laajemminkin kuin vain tekniikan alan viennin kannalta. Aiemmin erilaisia yhteiskunnan kehitykseen liittyviä visioita oli, vaikkapa Pekka Kuusen hyvinvointivaltion rakentamista pohjustanut 60-luvun sosiaalipolitiikka tai vuosituhannen vaihteen tietoyhteiskuntavisio.  

Pohjola penäsi haastattelussa nimenomaan kasvua haarukoivaa visiota. Talouskasvu perustuu tuottavuuteen eikä bruttokansantuotteella mitattuna suomalaisten elintaso ole parantunut vuoden 2007 jälkeen. 

”Tämähän on aivan ainutlaatuinen ajanjakso Suomen taloushistoriassa. Tilastoja on 1860-luvulta alkaen eikä koskaan rauhan oloissa ole käynyt tällä tavoin. Se saa kysymään, että miksi. Mehän olemme fiksuja ihmisiä, miksi emme saa aikaan enemmän kuin ennen”, Pohjola sanoo.”Nyt meiltä puuttuu kokonaan näkymä, mistä kasvu tulee ja millä toimilla.” 

Kirjailija Hanna Weselius ironisoi tilannetta Facebookissa näkemällä “miten Suomessa istutaan neukkarissa, juodaan halpaa riistokahvia ja pelätään ilmavaivoja, eikä kokouksessa päädytä mihinkään konkreettiseen suunnitelmaan, korkeintaan saadaan aikaan kädenlämpöinen selvitys.”  

Tuottavuuden kasvu ei vain tapahdu paahtamalla lisää töitä. Ihmisten tavoittaessa riittävän turvallisen elintason, he alkavat kaivata aivan muita asioita kuin lisää taloudellista vaurautta. He kaipaavat aikaa, rauhallisuutta, onnellisuutta ja itsensä toteuttamista. Moni painottaa tekemisissään ekologista ymmärtämistä.  

Jos Suomi alkaisi etsiä uutta kasvuvisiota, sen pitäisi toteutua näillä ehdoin. Ja siihen on olemassa myös ratkaisu: kulttuuri. Mutta kulttuuriin pitää panostaa, jotta se alkaisi kukoistaa. 

* 

Historiasta on lukuisia esimerkkejä siitä, miten kansantalouteen on pystytty vaikuttamaan kulttuurimyönteisyydellä. Ajallisesti lähin menestystarina löytyy Etelä-Koreasta, joka oli kuihtumassa 1990-luvun talouskriisissä.  

Kim Young-samin hallitus (1993–1998) alkoi kiinnittää huomiota kulttuuriteollisuuteen osana maailmallistamista tarkoittavaa “Segyehwa”-ohjelmaa. Termi tarkoittaa paljon enemmän kuin talousrakenteiden liberalisointia. Se on ”paljon kattavampi, omaksuen poliittisen, kulttuurisen ja sosiaalisen avoimuuden”, kuten presidentti Kim kuvasi. Kim halusi avata Etelä-Korean maailmalle.  

Seuraavan presidentti Kim Dae-jungin aikana (1998–2003) toimeen tartuttiin rivakasti ja uutta Kimiä kutsuttiinkin kulttuuripresidentiksi sekä päivänpaistepolitiikkansa ansiosta myös Aasian Mandelaksi. 

Maan 11. presidentti Park Geun-hye lupasi asettaa “kulttuurisen rikastumisen” hallintonsa päätavoitteeksi ja jatkoi valtion politiikkaa. Parkin hallitus pyrki erityisesti monipuolistamaan kulttuurivientiä. 

Kulttuuriteollisuudelle luotiin strateginen kehitysohjelma ja kulttuurivientiä tukemaan perustettiin valtiollinen säätiö. Elokuvateollisuutta alettiin tukea voimakkaasti verohelpotuksin ja valtiollisin tuin, mikä johti nopeasti korealaisen elokuvan kukoistukseen. Jopa nettisarjakuville oli oma tukiohjelmansa. 

Luoville aloille asetettiin tavoitteeksi uusien työpaikkojen ja taloudellisen kasvun luominen sekä kansainvälisen vaikutusvallan lisääminen. Kulttuuriministeriön budjetti moninkertaistettiin ja elokuvien, kirjallisuuden ja musiikin tukea nostettiin merkittävästi. Valtio rakensi infrastruktuuria tukemaan kasvua ja kulttuurivienti kytkettiin kauppapolitiikkaan. Jo pelkät kulttuurin vientitulot ovat nousseet sen jälkeen miltei 10 miljardiin dollariin. Sijoitetun valtiollisen pääoman kasvu on valtavaa ja Korea-brändi ohjaa sitä yhä useampiin teoksiin ja tuotteisiin. 

Korealainen kirjallisuus, K-Pop ja palkitut elokuvat ja suoratoistosarjat ovat synnyttäneet buumin, jolla Korea on pystynyt vastaamaan Kiinan luomaan kilpailuun elektroniikan ja autonvalmistuksen saralla. Näkyvinä esimerkkeinä voidaan mainita kirjailija Han Kangin saama Nobel-palkinto, Bong Joon Hon ohjaaman Parasite-elokuvan Oscar-palkinto, rap-artisti PSY:n nyt jo useissa miljardeissa toistoissa pyörivä Gangnam Style tai miljardeja euroja tuottanut suoratoistosarja The Squid Game. 

Korealaisten maailmanvalloitusta kutsutaan termillä Hallyu, korealainen aalto. Valloitus ei ole mitattavissa pelkästään laskennallisin tavoin, vaan korealainen kulttuuri on tullut tutuksi ympäri maailmaa. Hallyu-fanit opiskelevat koreaa ja perehtyvät maahan, mikä nostaa samalla myös maan perinteisten tuotteiden myyntiä. Korealainen kosmetiikka ja ruoka esimerkiksi ovat maailmalla mitä suurinta huutoa.  

“Draamojen maaginen valta ylettyy elämän jokaiselle osa-alueelle, ramenin syönti alkaa kiehtoa kaikessa arkisuudessaan enemmän kuin suomalainen perunalaatikko”, kuvaa kulttuurin vaikutusta Soulista raportoinut toimittaja Fanni Koliseva kirjassaan Korean syndrooma (2024). Lisäksi Hallyun mukanaan tuoma diplomaattinen lisäarvo ja pehmeän vallan kasvu ovat mittaamattoman arvokkaita. 

Jopa suomalaisen perunalaatikon maailmanvalloitus voisi olla täysin mahdollista, jos ymmärtäisimme oman kulttuurimme erityispiirteet, niiden poikkeuksellisuuden ja kiinnostavuuden. 

* 

Maantieteellisesti löydämme lähempää toisen loistavan esimerkin. Jack Langin toimiessa Ranskan kulttuuriministerinä 1980- ja 1990 -luvuilla hän paisutti kulttuuribudjettia merkittävästi. Kulttuurin demokratisointi -nimisen ohjelman keskiössä oli saattaa koko taiteen kirjo osaksi kansan arkea.   

Etelä-Korean hallitusten lailla Lang näki kulttuuripolitiikan visiossaan tavoitteinaan kulttuuriteollisuuden kasvun, alueellisen talouskehityksen ja Ranskan pehmeä voiman. Ranskalaisesta kulttuuriteollisuudesta tulikin yksi vahvoista vientivalteista ja koko maata kuvaavista attribuuteista. Tänäkin päivänä pidämme helposti ranskalaista sivistyneenä, vaikka hän ei välttämättä sitä olisi. 

Ranskalainen hotelli- ja turismisektori on hyötynyt valtavasti ympäri maata levittäytyvän tuetun kulttuurin takia. Langin päätösten takia kulttuurialojen työllisten määrä kasvoi sadoillatuhansilla. Jo pelkkä Fête de la Musique -festivaali tuotti yksin miljoonien eurojen vuotuiset talousvaikutukset.  

Euroopan unionissa vajaa neljä prosenttia työvoimasta työskentelee kulttuurin parissa, Suomessa 2,7 prosenttia. Naapurimaassa Virossa luku on yli neljä. Virolaiset näkevätkin kulttuurisen itsepuolustuksen yhtä arvokkaana kuin sotilaallisen puolustuksen. “Jos meillä ei olisi kulttuuriamme, mitä me sitten puolustaisimme?” kysyi Winston Churchill vuonna 1940, mutta informaatiosodankäynnin ajalla kulttuurikin on yksi puolustamisen ja vaikutuksen väline, sen itsearvoisuudesta puhumattakaan. 

Kun katsoo istuvan hallituksen kulttuurileikkauspäätöksiä – vaikkapa nyt pinnalla olleita elokuvatuen leikkauksia – näyttää siltä, ettei kulttuuripolitiikassa ole visiota. Olin mukana laatimassa Kulttuuripoliittista selontekoa ja sen työryhmä ymmärsi nämä arvot ja luvut varsin hyvin. Valitettavasti varsinaisilla päättäjillä ei tunnu olevan tahtoa ymmärtää sitä, mistä nykyaikana kasvua olisi mahdollista löytää, vaikka selonteko on heille jo luovutettu. 

* 

Suomi yhdistetään maailmalla moneen positiiviseen asiaan: demokratiaan, diplomatiaan, puhtaaseen luontoon, hyvinvointiyhteiskuntaan, sananvapauteen ja vähäiseen korruptioon. Yleistä sivistystasoa pidetään erinomaisena ja suomalaisia fiksuina ihmisinä. 

Tämä poikkeuksellinen maakuva on romuttumassa eikä kyse ole vain brändistä, vaan toteutuksesta ja todellisuudesta.  

Kulttuuri kulkee yleensä käsi kädessä akateemisen vapauden kanssa. Keväällä 2025 Yliopisto-lehti kertoi huolestuttavan uutisen suomalaisen akateemisen vapauden tilasta. Kansainvälisessä vertailussa Suomi putosi 38 sijaa kahdessa vuodessa, siis Purra-Orpon hallituksen aikana. Nykyinen sijoitus maailman maista on 47. Kaikki Pohjoismaat ovat tietysti edellä, mutta myös muun muassa Puola, Jamaika, Baltian maat, Honduras ja Nigeria.  

Tieteen vapautta mitataan viiden eri indikaattorin perusteella ja Suomi on heikentynyt näissä kaikissa. Kolme keskeistä syytä kehitykselle lienevät tutkimusrahoituksen epävarmuus, hierarkkinen johtaminen sekä tutkijoiden uhkailu ja häirintä, viestinnän emeritusprofessori Esa Väliverronen Helsingin yliopistosta kommentoi.  

“Olen pohtinut, että onko tieteen vapautta suojaava yhteiskuntasopimus purkautumassa”, Väliverronen miettii ja viittaa siihen, että aiemmin Suomessa pitkään kunnioitettu ajatus tiedeinstituutioiden ja tutkijoiden vapaudesta on kariutumassa. Rinnalle on hiipinyt teknokraattinen ajatus siitä, että tieteen tehtävänä on tuottaa taloudellista hyötyä ja nopeita voittoja. 

Kun Jorma Ollilan vetämän ja vuonna 2010 aloitetun maabrändivaltuuskunnan viesti tiivistettiin virkkeeseen “Suomi on toimiva ja ratkaisukeskeinen maa, jonka koulutus ja osaaminen ovat maailman huippua, ja jolle monimuotoinen luonto on tärkeä voimavara”, voidaan kysyä pystyisikö Suomi viestimään itsestään jatkossa syvällisemmin? Voisiko se tavoittaa niitä todellisia pohjavirtoja, joiden päälle tämä insinöörivetoinen ratkaisukeskeisyys ja luonnolle määritelty tärkeän voimavaran tehtävä on asetettu? 

Tämä on vuosituhanteen vaihteen insinööripuhetta, jonka pohjan olemme nähneet jo murenevan. Suomalainen koulutus on rapautunut Pisa-tuloksissa ja luontosuhde kariutunut, kun metsät ovat muuttuneet puupelloiksi. Kaiken keskiössä on välineellistäminen, kuten lainauksesta näkee. Luontosuhde ja peruskoulutus ovat tehokkaita työkaluja. 

Mikä meissä todella on kiinnostavaa? Ratkaisukeskeisyys on tavoite, jossa ei määritellä kysymysten tai haasteiden luonnetta. Ratkaisukeskeisyys on pahimmassa tapauksessa keino suoriutua nopeasti tehtävistä, jotka vaatisivat syvempää pohdintaa. Todellisuudessa Kiina on ratkaisukeskeinen. Se voi kopioida ratkaisun nopeasti, puristaa halutun tuotteen ja monistaa sen loputtomiin.  

Suomen mahdollisuus menestyä on monipuolisessa kasvussa, jossa havaitaan omat vahvuutemme. Yksi niistä on poikkeuksellinen kulttuuri, jonka vahvuuksia emme vaatimattomuuttamme aina itse tunnista. 

Hiukan varioiden Adolf Ivar Arwidssonin tunnettua maksiimia: “Kiinalaisia emme ole, amerikkalaisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Suomalaisia siis kaikissa konnotaatioissaan. 

Eurooppalainen tapa on löytää jotain syvempää kuin yksinkertainen ratkaisu. Ratkaisu on asia, joka jää vain brändiksi, mutta sen alta kuolevat rakenteet. Maabrändivaltuuskunnan Tehtävä Suomelle -loppuraportissa korostetaan, että suomalaisen yhteiskunnan toimivuus, suomalaisten läheinen luontosuhde ja maailman kärkiluokkaa oleva peruskoulutus eivät ole pelkästään ylpeyden aiheita, vaan oikein käytettyinä myös tehokkaita työkaluja.  

Kulttuuripoliittisen selonteon ohjausryhmän jäsenenä korostin jatkuvasti kielemme merkitystä osana suomalaisuuden ymmärtämistä. Olemme poikkeuksellinen kieliryhmä indoeurooppalaisesti värittyneessä maanosassa. Me suomalaiset, saamelaiset, virolaiset, unkarilaiset (ja baskit) olemme poikkeuksia ja ajattelemme eri rakenteilla kuin vaikkapa germaanisten tai romaanisten kielten käyttäjät tai slaavit. 

Kun ulkomailla sanon olevani Suomesta, ihmiset ajattelevat usein, että Suomi jollain tavalla erikoismaa. Me olemme hyvällä tavalla kummallisia. Suomalaisiin liitetään hiljainen syvällisyys, itsekorostamisen välttäminen ja asiallisuus. Jostain tuolta voisimme kenties ammentaa uutta maakuvaamme, sillä se on totta. 

Poikkeavan kielemme ansiosta meillä on myös mahdollista luoda poikkeavia narratiiveja yleiseen kehitykseen. Tekoälyn laajat kielimallit perustuvat pääosin indoeurooppalaisten kielten aineistoille, mikä määrittää kielimallien valikoitumisvinoumaa. Vastaukset rakentuvat materiaalille, jota netissä on eniten: angloamerikkalaisten valkoisten miesten tekstille.  

Tässä viitekehyksessä oma kielemme ja kulttuurimme on uutta luova ja piristävä poikkeus, jonka meidän pitäisi pystyä käyttämään hyödyksemme.  

Uusi kasvuvisio voisi löytyä siitä, että nostamme oman kulttuurimme esiin. Meillä on loputtomasti sellaista annettavaa, joka puuttuu koko muusta maailmasta. On siis turvattava kulttuurin rakenteet ja vahvistettava niitä moninkertaisesti. On luotava Suomen uusi kulttuurinen tuleminen, joka perustuu vahvuuksillemme, vaikkapa sille, että olemme vähän outoja ja erikoisia.  

Omintakeinen taiteemme ja filosofinen pohjamme ei mitenkään häviä Etelä-Korealle, vaan siitä on täysin mahdollista tehdä kulttuuriviennin ja itsetunnon sampo.  

Ville Hytönen, Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja