Mistä lisää rahaa kulttuurille?
Suomalaisen kulttuurin rahoitus tarvitsee julkisen tuen lisäksi uusia ratkaisuja. Järjestöjen oman varainhankinnan mahdollisuuksista puhutaan paljon, mutta sen tiellä on edelleen merkittäviä rakenteellisia esteitä, kirjoittaa Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Ilmi Villacís.
Olen ollut neljä vuotta toiminnanjohtajana Kirjailijaliitossa ja yhteensä 25 vuotta erinäisissä kulttuurialan asiantuntija- ja johtotehtävissä valtiolla ja järjestöissä. Yksi asia yhdistää kaikkea, minkä kanssa olen ollut urani aikana tekemisissä: raha. Tarkemmin sen puute.
Vaikka viimeaikaiset uutiset kulttuurin kokonaisrahoituksen pysymisestä ensi vuonna kutakuinkin entisellään ovat rauhoittavia, on kulttuurialan yhteiseen tavoitteeseen saada kulttuurin ja taiteen osuus valtion budjetista prosenttiin vielä matkaa. Siitäkin huolimatta, että kulttuurialalla on paljon toimintaa, jonka pitäisi lähtökohtaisesti kuulua julkisen rahoituksen piiriin. Hyvinvointivaltion periaatteena on, että taide on vapaata, monipuolista ja saavutettavaa. Omaleimainen kulttuuri tarkoittaa pienelle kansakunnalle ja kielialueelle hengissä pysymistä, varsinkin epävarmoina aikoina.
Riittävä perusrahoitus on tärkeää senkin vuoksi, että järjestöt ja toimijat voivat taiteen ja kulttuurin perusrahoituksen turvin hakea lisää hanke- ja muuta omarahoitusta, ja kasvattaa sitä kautta koko toiminnan vaikuttavuutta. Jokainen kulttuuriin laitettu euro on investointi, joka tuottaa monipuolisesti kasvua taloudessa, kansanterveydessä ja kansainvälistymisessä. Taiteen tekijät mahdollistavat monta muuta elinkeinoa ja toimivat usein itse yrittäjinä.
Monien taiteilijoiden oma tulonmuodostus on muuttunut hankalammaksi alustatalouden kasvun myötä. Kirjailijan toimeentuloon vaikuttavat kirja-alan digitalisoituminen ja sen markkinalogiikan muutokset, ja ansainta omalla työllä on muuttunut yhä vaikeammaksi.
Vaikka valtion apurahoista ja taiteilijaeläkkeistä ei ainakaan ensi vuonna leikattaisi, elinkustannusten nousu sekä muut säästöt ja leikkaukset iskevät kirjailijoihin monelta suunnalta: arvonlisäveron korotukset ovat osuneet kirjojen myyntiin ja lainauskorvauksiin. Tämän lisäksi muut veronkiristykset, leikkaukset pienituloisten sosiaaliturvasta, leikkaukset tekijänoikeuskorvauksista (mm. yksityisen kopioinnin hyvitys), vapaasta sivistystyöstä, järjestöavustuksista, alueiden kulttuuritoiminnasta ja viennin edistämisestä ovat pois kirjailijan toimeentulosta.
Varainhankinta aukkoja paikkaamaan?
Kirjailijaliitto on aktivoinut varainhankintaansa ja muutkin kulttuurialan järjestöt ovat alkaneet yhä enemmän miettiä uusia rahoitusmuotoja kompensoidakseen valtionavustusten vähenemistä ja/tai saadakseen lisää resursseja toiminnalleen. Samalla kun valtio on leikannut jo monta vuotta peräkkäin järjestöjen tukia, uusia mahdollisia rahoitusmuotoja ei ole ehditty ottaa käyttöön.
Valtio ei toki ole ainoa, joka rahoittaa kulttuuria. Erittäin suuri rooli on myös kunnilla ja yksityisillä säätiöillä. Cuporen tuoreessa selvityksessä kulttuuripolitiikan tilasta olivat vuonna 2023 taiteen ja kulttuurin määrärahat valtion talousarvion opetus- ja kulttuuriministeriön pääluokassa 609 miljoonaa euroa eli 0,7 prosenttia valtion talousarviomenoista. Ensi vuoden valtion talousarvioehdotuksessa luku on 569 miljoonaa euroa, mikä on 0,62 % koko valtion budjetista. Cuporen selvityksessä kerrotaan myös, että vuonna 2024 kuntien kulttuuritoiminnan nettokustannukset olivat noin 974 miljoonaa euroa, mikä vastasi 5,7 prosenttia kuntien kaikista nettokustannuksista. Vaikka yksityisten säätiöiden tuki on kasvanut viime vuosina, se ei riitä kompensoimaan alaan kohdistuneita leikkauksia eikä se ole säätiöiden tarkoituskaan. Vuonna 2024 säätiöt jakoivat taiteelle 99 miljoonaa euroa.
Elintilakamppailussa järjestöjen on oltava itse yhä aktiivisempia. Valtion ja koko kulttuurin kentän pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä oman varainhankinnan lisäämiseksi ja lahjoituskulttuurin laajentamiseksi myös taiteen ja kulttuurin tukemiseen. Vastuullisen lahjoittamisen ry:n VaLan lahjoittajatutkimuksen 2025 mukaan vain 7 % yksityisistä lahjoittajista olisi valmis lahjoittamaan kulttuurille. Taustalla on todennäköisesti osittain usko siihen, että valtio tukee kulttuuria riittävästi.
Lahjoittamisesta tulee luoda myönteinen kuva ja kulttuurialalle on luotava erinäisiä kannustimia ja tukimekanismeja, joilla pientenkin toimijoiden varainhankintaa voi käynnistää ja kehittää. Kulttuurialalla pitäisi olla tarjolla enemmän lahjoittamisen tapoja, jotka tuntuvat ihmisistä mielekkäiltä ja tarpeellisilta. Samalla on tärkeää muistaa, että varainhankinta voi täydentää julkista rahoitusta, mutta se ei voi korvata sitä.
Yhä useammin viitataan yritysten yhteiskuntavastuuseen kulttuurialan tukemisessa, vaikka sen toteutuminen ei ole vielä saanut vakiintuneita muotoja. Olen sitä mieltä, että yritysvastuun laajentuminen kulttuuriin on kiinni enemmän asenteesta kuin säännöistä. Isot kulttuurilaitokset ovat toki tässä etulyöntiasemassa. Monet muutkin kulttuurialan toimijat ovat käynnistäneet kiinnostavaa yhteistyötä yritysten kanssa. Tällaisia yhteistyön muotoja ovat mm. Kulttuurikumppanit -1prosenttikulttuurille ja Suomen Taiteilijaseuran Uudet Mesenaatit -hanke.
Suurin osa järjestöistä on pieniä ja niiltä puuttuu peruspääoma, jonka varaan varainhankintaa voi rakentaa. On vaikeaa aloittaa varainhankinta tyhjästä, koska se vaatii erityisesti alkuvaiheessa sekä rahallisia resursseja että henkilöresursseja viestintään, markkinointiin ja hallinnon pyörittämiseen. Järjestöjen toiminnan on oltava sellaista, että sillä lunastetaan varainhankinnan lupaukset.
Kulttuurialan rahoitus on yleensä vastikkeellista ja sen käyttötarkoitus on selvästi määritelty (valtionavustukset, hankeavustukset, yritysyhteistyö), eli rahoituksella ei voida kasvattaa järjestön pääomaa. Useiden järjestöjen rahoituksen ongelma piilee siinä, että rahoitusta on tarjolla tiettyyn tarkoitukseen: joko hankkeen toteuttamiseen tai jonkun toiminnan aloittamiseen, mutta vakinaistamiseen ei löydykään enää rahoitusta. Jos ongelmana on niukka tase tai toiminnan jatkuvuus, hankeavustus on vain laastari.
Myös testamenttilahjoituksissa on usein testamentin tekijän toiveesta määritelty käyttötarkoitus, jota on pakko noudattaa. Riippuen testamentin määrästä, siitä voi käyttää vain tuottoja ja kerryttää omaa pääomaa. Testamenttilahjoituksilla on järjestöille jo voimassa hyvä kannustin. Yleishyödyllisen yhdistyksen ei tarvitse maksaa perintöveroa.
Varainhankintakeinoja on monia riippuen järjestön koosta, tarpeista ja toiminnan luonteesta. Pienkeräys tai joukkorahoitus voivat tuottaa tulosta nopeasti, mutta pitkäjänteisen ja tavoitteellisen varainhankinnan aloittamisesta voi kulua pitkä aika, ennen kuin se alkaa tuottaa tuloja. Lisäksi ammattimainen varainhankinta vaatii osaamista, jota kulttuurialalla on toistaiseksi niukasti. Varainhankinnan aloittamiseen tarvitaan investoinnin ja osaamisen lisäksi strategia, koko organisaation (myös hallituksen) sitoutumista ja rohkeutta. Erityisesti viestinnällä on nykyään varainhankinnassa keskeinen rooli.
Ratkaisuja varainhankintaan
Apua tilanteeseen toisi yhteistyön ja osaamisen lisääminen varainhankinnassa. Yhteistyö pitää vaan saada toimimaan käytännössä, koska kilpailua resursseista on myös järjestöjen välillä ja jokaisella järjestöllä on omat erityispiirteensä. Konkreettisena askeleena tähän suuntaan voisi toimia kulttuurijärjestöille räätälöity varainhankintakoulutus tai valmennus. Tilannetta helpottaisi, jos osan hankeavustuksesta tai sponsorituesta voisi suunnata järjestön perustoimintaan tai pääoman kasvattamiseen. Tästä voivat toki päättää vain rahoituksen myöntäjät.
Suomessa on hallinnollis-rakenteellisia esteitä, jotka vaikeuttavat valtiolta saatavien resurssien käyttämistä varainhankinnan tarpeisiin ja joskus jopa rankaisevat liian tehokkaasta omarahoituksen hankkimisesta leikkaamalla valtionavustusta. Tilannetta parantaisi hallinnollisten esteiden määrätietoinen poistaminen ja järjestöjen kannustaminen oman talouden vahvistamiseen varainhankinnan keinoilla. Samaa on todennut Pia Repo ansiokkaassa opinnäytetyössään Kohti lahjoittamisen kulttuuria: malli lahjoituskulttuurin juurtumiseksi taiteen vapaalle kentälle.
Valtiovarainministeriö on omalta osaltaan selvittänyt varainhankinnan mahdollisuuksia valtionavustustoiminnan kehittämis- ja digitalisointihankkeessa jo vuonna 2023: Järjestöjen varainhankinnan avustaminen ja tukeminen valtionavustustoiminnassa. Yksi ehdotus oli käynnistää varainhankinnan aloittamiseen tai kehittämiseen tarkoitettu hankeavustuksena myönnettävä erityisavustus. On rohkaisevaa, että joitakin avustuksia on jo eri valtion ja säätiöiden hauista myönnetty varainhankintaan ja uusi ESR+ hankehaku voi kohdistua myös varainhankintaan.
Kansalaisjärjestöstrategiassaan 2023–2027 hallitus lupaa vahvistaa kansalaisjärjestöjen oman varainhankinnan edellytyksiä. Varainhankinnan edellytysten helpottamista järjestöille ehdotetaan myös Luovan talouden kasvustrategiassa 2025–2030 (s.37–38).
Verovähennysoikeuden laajentaminen yksityisille henkilöille on tervetullut kannustin kulttuurialan varainhankinnan helpottamiseksi. Onko se kuitenkaan riittävä? Mallia voisi ottaa Ruotsista, jossa on tehty määrätietoista työtä kulttuurialan varainhankinnan kehittämiseksi hyvillä tuloksilla: Filantropiskt stöd till kulturverksamheter.
Voidakseen käyttää verovähennysoikeutta järjestön on hakeuduttava Verohallinnon lahjoitusrekisteriin. Järjestelmällinen varainkeruu edellyttää Poliisihallitukselta haettavaa rahankeräyslupaa, joka taas edellyttää raportointia, joka edellyttää mm. erillistä tilintarkastusta. Kaikki tämä vaatii sekä aikaa, osaamista että rahaa. Ja tämä on vasta alkua, pitäisi saada niitä lahjoittajiakin. Kaikkeen tähän järjestöt tarvitsevat tukea.
Ehdotuksia kulttuurialan varainhankinnan tukemiseksi:
Kulttuurialan varainhankinnalla on selvästi sekä hallinnollisia, rakenteellisia että asenteellisia esteitä. Näiden poistamiseksi olisi muutamia keinoja, joita minusta kannattaisi kokeilla:
- Kannustimet lahjoittamiseen ja järjestöjen tukemiseen: verovähennysten hallinnon helpottaminen, hankeavustus varainhankinnan kehittämiseksi ja hallinnollisten käytäntöjen helpottaminen pienille järjestöille.
- Järjestöjen yhteisen varainhankinnan kehittämisen mahdollistaminen: kulttuurialalle räätälöity varainhankintakoulutus, yhteinen rahankeräyslupa useammalle järjestölle sekä kulttuurialan lahjoituskulttuurin henkiin herättäminen ja lahjoittamiseen kannustaminen.
- Valtionavustusten ja säätiöiden avustusten joustavuus tuen myöntämiseksi myös perustoimintaan ja järjestöjen pääoman kerryttämiseen.
Suomalainen kulttuuri nousi aikoinaan kukoistukseen yksityisellä tuella ja kansan tahdolla. Hienona esimerkkinä tästä on Suomen Kulttuurirahaston perustaminen, joka sai alkunsa nuorten yliopistolaisten epävirallisen päiväkahviseurueen ns. kesäyliopiston tapaamisessa. Kansalaiskeräyksen vuonna 1938 toteutti 30 000 kansakoululaista. Kaikkiaan 170 000 suomalaista osallistui perustamiskirjakeräykseen.
Tällaista yhteishenkeä tarvitaan nyt taas, kun suomalainen kulttuuri kaipaa tukea.
