Suomalaisen dekkarin uranuurtaja Pirkko Arhippa
Pirkko Arhippaa on sanottu Suomen Agatha Christieksi. Tuottelias kirjailija julkaisi niin rikosromaaneja kuin romanttista viihdettä. Arhippa menehtyi vuonna 2025. Hän teki Suomen Kirjailijaliitolle merkittävän testamenttilahjoituksen, jolla tullaan tukemaan uransa alussa olevia naisdekkaristeja.
– Ei minulla ole koskaan ollut mitään suurta haavetta tulla kirjailijaksi, Arhippa kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1976. – Päätin vain yrittää dekkarin tekoa. Ja kun yritykseen ryhdyin, tähtäsin vakaasti myös julkaisukynnyksen ylittämiseen.
Kun Arhipan esikoisdekkari Murha on sydämen asia ilmestyi 1968, Suomessa oli vain vähän naisdekkaristeja. Nadja Nowakin radiohaastattelussa vuonna 2006 Arhippa kertoi, että ennen esikoisteosta hän työskenteli agentuuriliikkeessä, mutta ei uskonut viihtyvänsä konttorityössä lopun elämää. – Olin kunniallisessa työssä, mutta vähän pelotti se kun näin, miten vanhempia naispuolisia työntekijöitä jo siihen aikaan kohdeltiin, hän kuvaili työelämän sukupuolisyrjintää. – Viisissäkymmenissä nainen alkoi olla mukavan, mutta kolhiintuneen huonekalun asemassa.
Arhippa päätti kokeilla dekkarin tekemistä vuoden ajan, vaikka ei tiennyt, miten romaani kirjoitetaan, eikä suhteita kustannusmaailmaan ollut – dekkareita hän oli sen sijaan lukenut intohimoisesti eri kielillä. Esikoisromaanin hyväksyi kaksi eri kustantajaa, joista Arhippa valitsi Weilin+Göösin. Myöhemmin, kun Weilin+Göös lopetti kaunokirjallisuuden julkaisemisen, Arhippa siirtyi Kustannus-Mäkelälle. Kustantaja Orvo Mäkelästä ja Arhipasta tuli elinikäiset ystävät. Välissä Arhippa kokeili miehensä kanssa oman kustantamon pyörittämistä, mutta se jäi lopulta tappiolliseksi.
Ei minulla ole koskaan ollut mitään suurta haavetta tulla kirjailijaksi. Päätin vain yrittää dekkarin tekoa.
Arhipan ensimmäisiä dekkareita voisi kuvailla nykytermeillä cozy crimeksi, mutta pian mukaan tuli kantaaottavuutta. Paikallisväri oli tärkeässä osassa jo esikoisteoksessa, jossa selvitellään turkulaisen agentuuriliikkeen johtajan murhaa. Veriteko tapahtuu yrityksen konttorissa Viljo Revellin suunnittelemassa KOP kolmio -rakennuksessa ja paikat ovat muutoinkin tunnistettavissa edelleen. Alkupään tuotannossa rikoksia tutki turkulainen komisario Erkki Saarto, hillitty herrasmies. Saartoa seurasi toinen komisario Turusta, Sami Mattila, kunnes 1990-luvulla Arhipan romaaneihin ilmestyi rosoinen naispoliisi Varpu Ahava, joka oli eri maata tyynen Saarton kanssa. Hankala, viinaan menevä Ahava esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Verta veitsen terällä (1998), joka käsitteli esteettisen kirurgian maailmaa. Romaani romaanilta reteä naiskomisario sai hallintaan niin traumansa kuin juomisensa. 2010-luvulla kuvioihin ilmestyi vielä Ahavan alainen, ylikonstaapeli Tiia Vuoristo. Välillä rikoksia tutkivat Arhipan dekkareissa toimittajat ja naispuolinen yksityisetsivä. Lukijat kiintyivät laajaan henkilökaartiin.
Naisviihde kunniaan
Ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi Arhippa työskenteli ajoittain kääntäjänä ja kulttuurisihteerinä, ja muutaman vuoden jopa mansikanviljelijänä Sysmässä. Kun Mauno Koivisto ennusti lamaa, Arhippa ja hänen miehensä Jussi Syynimaa lopettivat mansikanviljelyn ja vaihtoivat maalaiselämän opettajan työhön Forssassa. 1980-luvulla pariskunta päätyi Naantaliin ja liittyi heti Naantaliin työväenyhdistykseen.
Entinen kansanedustaja Mikko Rönnholm toimi työväenyhdistyksen puheenjohtajana ja ystävystyi Arhipan kanssa. Rönnholm kertoo, että Arhippa oli kunnallisvaaliehdokkaanakin, mutta “enemmän rakkaudesta lajiin kuin siksi, että olisi halunnut politiikkaan”. Aiemmin Sysmässä Arhippa oli osallistunut kunnallispolitiikkaan ja ollut ehdolla eduskuntaan, vaikkei kansanedustajan homma vaikuttanutkaan hänelle sopivalta. – Olin lyhytjänteinen, politiikan teko vaatii pitkäjänteisempää luonnetta, Arhippa kertoi Nowakille 2004.
Jussi Syynimaan kuoltua Arhippa ja Rönnholm kävivät lounastamassa pari kertaa viikossa. – Pirkko seurasi herkeämättä maailman tapahtumia tarkalla silmällä ja korvalla, Rönnholm kuvailee. – Hän oli niin kartalla kuin olla ja voi, niin maailmanpolitiikan kuin kotimaan asioiden suhteen. Hän säilytti kiinnostuksen yleisiin asioihin. Emme oikeastaan koskaan puhuneet käytännön ongelmista, vaan isommista asioista.
Rönnholm tunsi Arhipan työteliäänä ihmisenä. – Hän oli todella ahkera ja kova tekemään töitä. Hän pysyi aktiivisena loppuun asti. Yliopistolla hän osallistui aktiivisesti keskusteluihin opiskelijoiden kanssa esimerkiksi graduseminaareissa.
Arhippa aloitti Jussi Syynimaan kanssa opinnot Turun yliopistossa seitsemänkymppisenä ja valmistui maisteriksi 75-vuotiaana. Pääaineena oli ensin kulttuurihistoria, joka vaihtui poliittiseen historiaan. Opinnoistaan Arhippa totesi Nowakille: – Se pitää ihmisen vireänä ja uteliaana. Kun lakkaa olemasta utelias, se on sitten kuoleman esiaste.
Opiskelu vaikutti myös kirjailijantyöhön, sillä 11. Varpu Ahava -dekkari Kipunuora (2010) käsitteli murhaa kulttuurihistorian laitoksella.
Myös kustantaja Atso Mäkelä muistaa Arhipan ahkerana kirjailijana. – Pirkko Arhippa oli ihmisenä tarkka havainnoimaan, reilu ja kannustava muita ihmisiä kohtaan, napakka ilmaisemaan mielipiteensä, huumorintajuinen ja ehdottomasti ahkera.
Se pitää ihmisen vireänä ja uteliaana. Kun lakkaa olemasta utelias, se on sitten kuoleman esiaste.
Arhippa kuvasi työskentelyään Heikki Ollikaisen teoksessa Rikoskirjailijat puhuvat – 41 haastattelua. Ennen kuin Arhippa aloitti uuden teoksen kirjoittamisen, kustantaja halusi dekkarin nimiehdotuksen ja synopsiksen. Sen jälkeen seurasi suunnitteluvaihe: henkilöhahmojen taustojen rakentaminen ja hahmotelma luvuista. Arhippa kertoi tekevänsä töitä joka päivä, myös viikonloput. Päivätavoite oli kolme liuskaa, se syntyi kahdessa jaksossa, aamupäivällä ja kello 17 jälkeen. Kun käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli valmis, Jussi Syynimaa luki sen Arhipalle ääneen. Työpäiviä rikkoi “karvainen kellokortti” – pariskunnalla oli elämänsä aikana monta koiraa.
Arhippa julkaisi 42 rikosromaania ja niiden päälle viihdekirjoja salanimellä Marja Orkoma. Viihderomaanien tekoa ehdotti alunperin kustantaja Orvo Mäkelä, sillä Arhippa kynäili ahkerasti Kolmiokirjojen julkaisemiin lukemistoihin, esimerkiksi Kulta-lehteen ja Romantica-sarjaan, johon kuului erilaisia teemoitettuja alajulkaisuja kuten Linna ja Lääkäri. Kolmiokirjalle syntyi Arhipan uran aikana yhteensä parisataa 80-sivuista pienoisromaania. Lisäksi Arhippa kirjoitti yhdessä Jussi Syynimaan kanssa muutaman lasten dekkarin. Viihderomaani syntyi kevääksi ja rikosromaani syksyksi.
Arhippa tunsi ammattiylpeyttä myös lukemistotarinoistaan, sillä niitä lukivat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät tarttuneet kirjoihin. – Minusta se oli hyvin tärkeä kirjallisuuden ala, vaikka sitä paljon halveksittiin, Arhippa kertoi Nadja Nowakille. – Minulle tuli sellaisia lukijoita, jotka sanoivat, että “minä en edes kehtaa mennä kirjastoon”. Ja minä aina sanon, että totta kai pitää mennä kirjastoon, kirjasto on sinunkin veronvarallasi ylläpidetty laitos. Sinulla on täysin oikeus mennä sinne ja kysyä sieltä tätä niin sanottua naisten viihdettä. 1960-luvulla vielä sanottiin, että ei ole kirjaston häpeä, jos sieltä ei löydy Netta Muskettia, vaan häpeä, jos se sieltä löytyy.
Arhippa kritisoi lukijoiden kahtiajakoa. – Jos luet filosofiarunoutta, elämäkertoja, niin sanottua vakavaa kaunokirjallisuutta, olet parempi ihminen kuin ihminen, joka lukee kioskiviihdettä. Minua raivostutti sellainen vastakkainasettelu. Kirjallinen maku on yhteydessä koulutukseen ja elämänpiiriin, joten helposti käy niin, että arvotetaan lukijoita.
Kantaaottavia rikosromaaneja
Käly Sinikka Orkomaa kertoo, että Arhippa omisti kaiken aikansa kirjoittamiselle.
– Hänen miehensä Jussi hoiti kaikki kodin asiat ja Pirkko kirjoitti. Jussi oli Pirkon työpari. Naantaliin muuttamisen jälkeen hän ei käynyt työssä kodin ulkopuolella. Jussi oikoluki kirjoja ja auttoi muutenkin. Pirkolla oli suuria vaikeuksia kaiken uuden teknologian kanssa. Hän ei esimerkiksi oppinut käyttämään tietokonetta, eikä edes pesukonetta – hän turvautui kaikessa Jussin apuun.
Orkomaan mukaan Arhippa oli hyvin voimakastahtoinen ihminen. – Hän oli myös pedanttinen ja pyrki suunnittelemaan asiat kellontarkasti etukäteen. Jos kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, hän ahdistui.
Lapseton pariskunta matkusteli paljon. – Pirkon mielestä kiinnostavin oli matka Antarktikselle, missä he viipyivät kuukauden tutkimusasemalla suomalaisten tutkijoiden kanssa, Orkomaa kertoo. – He kävivät myös esimerkiksi Meksikossa, Kiinassa, Vietnamissa ja Kambodžassa.
Arhippa myönsi kernaasti, että hänellä oli kirjailijana maailmanparantajan taipumuksia. Etenkin nuorempana hän uskoi vahvasti, että kirjallisuudella voi vaikuttaa maailman menoon, Päivi Remes kertoo.
Antarktis-kokemuksia Arhippa käytti hyväkseen romaanissaa Kuoleman koordinaatit (Kustannus-Mäkelä,1995). Suomalaiset matkailijat suuntaavat Etelämantereelle, mutta pian Jubanyn tukikohdassa alkaa tapahtua.
Orkomaa kuvailee Arhippaa vetäytyväksi, mutta oman perheen kesken hän saattoi olla hyvinkin puhelias. Jussin kuoltua Arhippa piti yhteyttä veljiinsä Ilkkaan ja Ristoon. Veljien kuoltua hän tunsi itsensä todella yksinäiseksi.
Jaana-lehti kuvaili esikoiskirjailijaa ujoksi vuonna 1968. “Hän pelkää kameraa kuin kissa kuumaa kylpyä”, toimittaja Soma Hallakorpi kuvaili.
Yhteiskunnalliset aiheet tulivat Arhipan tuotantoon jo vuonna 1970.
– Arhippa ymmärsi jo hyvin varhain dekkarin tarjoamat mahdollisuudet käsitellä yhteiskunnallisia asioita, joista hän oli kiinnostunut. Tässäkin mielessä hän oli suunnannäyttäjä, Ruumin kulttuuri -lehden päätoimittaja Päivi Remes sanoo. – Dekkareita kirjoitettiin 60-luvulla vähän, naisdekkaristeja oli vielä vähemmän. Nykyisen kaltaisesta dekkaribuumista ei ollut tietoakaan, eikä dekkareita oikeastaan arvostettu.
Suomen dekkariseura palkitsi Arhipan kahdesti, vuonna 1998 Vuoden johtolanka -palkinnolla ja vuonna 2005 Hornanlinna-palkinnolla, joka myönnetään pitkäaikaisesta työstä suomalaisen dekkarin hyväksi. Perusteluissa mainittiin, että ”Arhippa on jatkanut ja uudistanut klassisen dekkarin parhaita perinteitä” ja ”luonut elävää ajankuvaa suomalaisen yhteiskunnan muutoksista viime vuosikymmeninä”. Myös Arhipan rooli uraa uurtavana naisdekkaristina nostettiin esiin.
– Arhippa myönsi kernaasti, että hänellä oli kirjailijana maailmanparantajan taipumuksia. Etenkin nuorempana hän uskoi vahvasti, että kirjallisuudella voi vaikuttaa maailman menoon, Remes kertoo.
Arhipan omasta arkistosta löytyy kopio kirjeestä, joka liittyy ilmeisesti Kuolleet eivät äänestä -romaanin aiheuttamaan kohuun 1970. Siinä Arhippa määrittelee motiivejaan näin: “Hyvän, ennakkoluulottoman ja asenteista vapaan viihteen tekeminen on kirjallisen toimintani päämäärä.” Arhippa painotti pitävänsä viihdekirjallisuutta tärkeänä yhteiskunnallisena vaikutusmuotona. “Mutta viihde on tähän saakka miltei poikkeuksetta toiminut vanhentuneiden ja virheellisten asenteiden pönkittäjänä”, hän muotoili ajatuksiaan samassa kirjeessä.
Arhippa sanoi Nadja Nowakin haastattelussa 2006, että kun hän aloitti kirjailijana, dekkarit keskittyivät kysymykseen “kuka sen teki”, mutta Arhippaa kiinnosti enemmän “miksi teki”. Oma markka -lehden haastattelussa 1970 Arhippa kertoi: – Hitchcock on minun mielestäni lähtenyt oikeasta asetelmasta: murha voi tapahtua missä tahansa ja milloin tahansa, ja kuka tahansa voi olla murhaaja.
Atso Mäkelä on samoilla linjoilla: – Omaleimaisia asioita Arhipan tuotannossa olivat mm. se että aivan tavalliset ihmiset saattoivat ryhtyä tekemään pahoja asioita, jos olosuhteet ikään kuin siihen johtivat. Samoin hänen päähenkilöissäänkin näkyi kovin inhimillisiä piirteitä. Hahmot eivät Arhipan kirjoissa olleet pelkästään hyviä tai pahoja.
– Suomessa yhteiskunnassa esiintyy väkivaltaa hyvin paljon, olimme siihen aikaan jo Euroopan maista väkivaltatilastossa kärkipäässä, Arhippa kertoi Nowakille. – Tosin silloin perheväkivalta ei vielä näkynyt tilastossa, koska se salaattiin. Sitä pidettiin perheen keskeisenä asiana, joka ei tullut edes tilastoihin mukaan.
Remes antaa esimerkkejä Arhipan yhteiskunnallisista teemoista: – Kohua ja polemiikkia herättäneen romaanin Kuolleet eivät äänestä (1970) rikostarina kytkeytyi Turun kunnallispolitiikan kiemuroihin ja pimeään puoluerahoitukseen. Jo katkee maalinauha (1971) kuvasi huippu-urheilun kovaa maailmaa ja homoseksuaaleihin kohdistuneita ennakkoluuloja. Osta aikaa Naantalista (1972) pohti ympäristökysymyksiä ja teollisuusvakoilua, ja Poikien joukossa tyttöjen joukko tyhjä (1973) tarttui peruskoulu-uudistukseen.
Nowakin haastattelussa Arhippa muistelee, että Jo katkee maalinauha aiheutti skandaalin, koska romaanissa homoja kuvattiin myönteiseen sävyyn. Heikki Ollikaisen haastattelussa Arhippa kertoi, että sysäyksenä oli tositapaus: vanhahko mies oli esittänyt nuoremmalle tarjouksen julkisella paikalla Turussa, ja ulkopuolisten joukko oli ryhtynyt uhkailemaan miestä. Arhipan haastatteluissa tuleekin poikkeuksetta esiin syrjittyjen puolustaminen, voimakas oikeudentunto, usko tasa-arvoon ja sosiaalidemokraattinen vakaumus.
Arhippa oli aikaansa edellä myös luonnonsuojeluteemojen kanssa. Rachel Carsonin teos Äänetön kevät (1963) sai kiinnostumaan aiheesta. Arhipan tuotantoon kuuluu kaksi dystopiadekkaria, joissa on ympäristöteema.
Kirjakohu
Arhippa oli myös ensimmäisiä dekkaristeja, joiden kirjoissa esiintyi naispoliisi. Laura Mäkiniemen tekemässä radio-ohjelmassa vuonna 2011 Arhippa kertoi, että olisi halunnut kirjoittaa naispoliisista jo 1960-luvulla, mutta kun hän meni poliisiasemalle kyselemään taustatietoja, hänelle sanottiin, ettei naispoliisi voi ratkoa rikoksia.
Arhippa oli myös ensimmäisiä dekkaristeja, joiden kirjoissa esiintyi naispoliisi.
– Arhippa oli edelläkävijä naispoliisin esiinmarssittamisessa, Leena Lehtolaisen kanssa, Remes sanoo. – Romaanissa Verta veitsen terällä (1998) Arhippa esitteli sivuhenkilönä komisario Varpu Ahavan, joka nousi myöhemmissä kirjoissa etualalle ja oli mukana Arhipan tuotannossa viimeiseen dekkariin asti. Sekä Varpun että hänen tyttärensä kohtaloissa toistuu traagisesti perheväkivallan kuvio: tytär on saanut surmansa miehensä pahoinpitelemänä. Ahavan moniulotteisen, kovia kokeneen hahmon kautta Arhippa sai romaaneihin tummaa, koskettavaa pohjavirettä.
Pirkko Arhippa muutti Naantaliin 1987 ja sijoitti sinne lukuisia teoksiaan. Mikko Rönnholmin mukaan Naantalissa ei katsottu pahalla sitä, miten kaupunkia kirjoissa kuvataan, sillä Arhipan tekstissä ei ole mitään pahantahtoista. Arhippa itse kuvaili Nowakille, että romaanien Naantali on tavallaan rinnakkainen kaupunki todelliselle Naantalille.
– Olen tietyllä tavalla ulkopuolinen. En ole sidoksissa siihen. Minun ei tarvitse katsoa minkään nurkan taakse, ei tarvitse pelätä sitä, jos suututan jonkun, Arhippa kuvaili.
Romaani Kuolleet eivät äänestä aiheutti ison kohun vuonna 1970. Moni uskoi romaanin kuvaavan todellisia turkulaispoliitikkoja ja Apu-lehti lupasi paljastaa, keitä henkilöhahmot todellisuudessa olivat. “Puhutaan kunnianloukkauksista, kokoomuksen tilaustyöstä ja vaalipropagandasta”, Harri Alijoki kirjoitti Apu-lehden laajassa paljastusartikkelissa. Vaikka kirjailija vakuutti teoksen olevan fiktiota, sitä luettiin avainromaanina. Romaani herätti suoranaista raivoa, jopa kirjailijan vanhempia uhkailtiin.
Arhippa oppi lukemaan jo nelivuotiaana, talvisodan alkaessa.
– Olin vajaa viisivuotias, Arhippa kuvaili Nowakille. – Talvisota oli juuri syttynyt, sehän syttyi marraskuussa 1939. Osasin tavata silloin ja sitten vaan yhtäkkiä tajusin, että tavut voidaan yhdistellä sanoiksi. Se oli semmoinen yhtäkkinen leimahdus. Olen monta kertaa sanonut jälkeenpäin, että se oli kuin taivas olisi auennut. Sain itse lukea, koska siihen saakka olin kulkenut isoäidin, äidin ja isän perässä ja pyytänyt heitä lukemaan.
Arhippa kertoi Nowakille, että hänen lapsuutensa loppui sodan alkamiseen. – Koska osasin jo lukea, luin myöskin lehtiä. Minulla oli aika selkeä käsitys siitä, mitä sota on ja että isä voi kuolla siellä. Ja kun olin isän tyttö, se oli tietysti kova painolasti.
Ollikaisen haastattelussa Arhippa kertoi, että oppi nopeaksi lukijaksi. Hän luki dekkareita suomeksi, ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Konkareista suosikkeja olivat Agatha Christie, Georges Simeon ja Waltari, uudemmista Donna Leon, Doris Gercke, P.D. James ja Ruth Rendell.
Keijo Kettusen haastattelussa vuonna 2003 Arhippa iloitsi siitä, että dekkarit olivat alkaneet saada enemmän arvostusta. – Silloin kun aloitin dekkarien kirjoittamisen, ihmeteltiin, miksi kukaan täysijärkinen ryhtyy tekemään niitä. Ja vuosien mittaan minua on ilahduttanut myös se, että alalle on tullut runsaasti uusia naisdekkaristeja, jotka ovat saaneet ansaitsemaansa mainetta ja menestystä.
Teksti: Laura Honkasalo
Kuva: Kustannus-Mäkelä Oy
Ruumiin kulttuurin numerosta 4/2026 löytyy artikkeli Pirkko Arhipan dekkarituotannosta.
Lähteet:
Alijoki, Harri: Murharouva keitti sopan: Tällä sillalla kansanedustaja murhasi valtuuston puheenjohtajan (Apu, 23.10.1970)
Arhippa, Pirkko: kirje diplomi-insinööri Mauno Koskiahteelle 25.10.1970
Hallakorpi, Soma: Murharouva (Jaana, 5/1968)
Kettunen, Keijo: Dekkarikirjailija lähti opintielle (HS 15.12. 2005)
Kettunen, Keijo: Murha on sydämen asia (HS 2.7.2003)
Kettunen, Keijo: Suomi-dekkarin tuottelias mestari (HS 14.12.2025)
Latvastenmäki, Sanna: Pirkko Arhippa 90 vuotta – Yksi Suomi-dekkarin suurista suunnannäyttäjistä (Ruumiin Kulttuuri, 1/2025)
Mäkelä, Orvo: Miksi Pirkko Arhippa muutti Forssaan? (HS 18.9.1976)
Mäkiniemi, Laura: Pirkko Arhippa avasi väylän naisdekkaristeille (YLE, 8.7.2011)
Nowak, Nadja: Nadjan huone – Pirkko Arhippa murhaa ja rakastaa työkseen (YLE radio 1, 11.4.2004)
Nowak, Nadja: Viikon taiteilija Pirkko Arhippa (YLE radio 1, 12.6.2006)
Ollikainen, Heikki: Rikoskirjailijat puhuvat – 41 haastattelua (BoD, 2021). Arhipan haastattelu julkaistu alunperin: Ruumiin kulttuuri (4/2011)
Pirkko Arhipan leikekirja
Rikoskirjailijat puhuvat – 41 haastattelua
Toivola, Lea: Pirkko Arhipan uusi nousu (Ruumiin kulttuuri 3/2006)
Toivonen, Pirkko: Murhat sydämen asiana (Oma markka, kesäkuu, 1970)
Päivi Remeksen kommentit pohjaavat Ruumiin kulttuuri -lehteen sekä Keijo Kettusen Arhipasta laatimaan nekrologiin, joka julkaistiin Ruumiin kulttuuri -lehdessä 4/25
