Ville Hytösen puhe Kirjailijaliiton kevätkokouksessa 2026

Hyvät ystävät, rakkaat kollegat,

virolaisessa kansanrunoudessa ja kirjallisuudessa toistuu kuva valkoisesta laivasta. Se edustaa eräänlaista pelastusta, joka vapauttaa joko alistajan ikeestä tai arjen raskaudesta. Se on myös toivon, vapauden ja sivistyksen symboli. Mutta laiva ei ole vain virolaisten kulttuuriperintöä, vaan se on esiintynyt maailmankirjallisuudessa muuallakin, tunnetuimmin vaikkapa kirgisialaisen Tsingis Aitmatovin samannimisessä romaanissa.

Olen aika tottunut kulkemaan valkoisilla laivoilla viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana, mutta en silti ole turtunut ajattelemaan valkoisen laivan merkitystä. Se ei ole pelkästään passiivisen ihmisen haave, lottovoitto tai yllättävä perintö. Se on myös kohde, josta Aitmatovin romaanissa pieni kirgiisipoika haaveilee ahkerasti.

Voidaan sanoa että se on visio paremmasta, tavoite, jonka saavuttamiseksi luodaan pitkän aikavälin strategia sekä lyhyempien pisteiskujen taktiikkasuunnitelma. Tällä hetkellä Suomelta puuttuu tuo visio, utopia, jota kohti halutaan mennä. Silja Line on myyty Tallinkille, suomalainen kirjallisuus ruotsalaisille mediayhtiöille ja haaveiden sijaan näemme alakuloa, pettymyksiä.

Suomi ajelehtii. Vanha tietoyhteiskuntavisiomme on jo kadonnut, yhtä lailla sitä edeltävä idea hyvinvointivaltiosta. Suomelta puuttuu tällä hetkellä uskoa siihen, että kulttuuriyhteiskuntavisio voisi olla se seuraava.

Aitmatovin kirjassa pieni kirgiisipoika kuulee sedältään Momunilta, että hirvet ovat pyhiä. Kun naapurin katkeroitunut, tulevaisuudenuskonsa jo kadottanut Orozkul tappaa hirven, pojan maailma romahtaa. Hänelle jää vain tuo laiva. Tuo haave.

En sano, että kirjallisuudella pitäisi olla mitään tehtävää. Eikä pidä. “Runoudella on tehtävä, mutta se on salainen”, sanoi runoilija Tapani Kinnunen. Tässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa on kipeä tarve sille, että joku kuvittelisi ja sanoillaan kuvittaisi sen valkean laivan. Edes salaisesti.

Olen kirjoittanut jo siitä aiemmin, että meidän pitäisi ymmärtää erikoisuutemme siten, kuten Etelä-Korea teki 1990-luvulla. Korealaiset ovat samalla tavalla kummallisia kuin me. Eivät oikein sovi minnekään ja siksi he valloittivat maailman, kun päättivät vain tehdä niin. Ja he valloittivat sen kulttuurilla.

Me suomalaiset olemme omituisia, vähän hitaasti reagoivia, aika tunnollisia ja monien muiden mielestä käytännön filosofisia, vaikka emme sitä itse ymmärrä. Meillä on tämä outo ei-indoeurooppalainen kieli, jonka omituisuuden voimme jakaa Euroopassa vain muutaman kansan kera. Meillä on paljon annettavaa juuri tämän takia.

Meidän ei tarvitse esittää mitään, koska meillä on tämä kielemme, joka paljastaa suoraan keitä olemme. Se paljastaa ajattelurakenteemme ja se paljastaa pelkomme ja haaveemme, valkoisen laivan, sen mahdollisen uppoamis- tai nousemiskulman.

Kun moldovalaiset laulavat kansallislauluaan Limba noastră, he eivät laula sodalle tai historiallisille sankareilleen, vaan kielelleen. Laulu alkaa sanoilla “Kielemme on aarre” ja kieltä kuvaillaan vaikkapa leivän kieleksi ja palavaksi liekiksi. Moldova on kielenä hyvin lähellä romaniaa ja se on tietysti indoeurooppalainen kieli, ei sillä tavalla harvinainen rakenteiltaan tai kieliopiltaan kuin omamme, mutta silti moldovalaiset osaavat arvostaa omaansa enemmän kuin me omaamme.

Meidän kielemme omituisuus on voimavara. Ja sitä omituisuutta ruokkii parhaiten tekstitaide, johon on sisäänrakennettuna itsereflektio. Romaaneissa, runoudessa, lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja esseistiikassa on ajateltava sitä miten ajatellaan.

Kun valtiovalta leikkaa kirjailijalta, se leikkaa myös omalta tulevaisuudeltaan. Eräässä aiemmassa puheessani sanoin, että paperi voittaa sakset, mutta entä jos valtiovarainministeriön budjettipäällikkö poseeraa moottorisahan kanssa? Entä jos ajattelu on jo typistynyt niin ohueksi, että ainoastaan asioiden vähentäminen on tavoiteltavaa?

Konmaritamme omaa mielikuvitustamme. Tyhjennämme kieltämme. Typistämme ajatteluamme.

Kirjailijan tärkein työkalu on lukijan mielikuvitus. Mutta saadakseen yhteyden lukijan mielikuvitukseen kirjailijan on pystyttävä turvallisesti avaamaan se yhteys. Jos saamme yhteyden kieleemme ja ajatteluumme, saamme yhteyden lukijamme mielikuvitukseen.

Ja jos pääsemme sinne, se avaa lukijalle paljon jotain uutta. Hän voi kuvitella valkean laivan, jonka purjeita eivät leikkaa sakset ja jonka keulaporttia ei saa ainakaan moottorisahalla avattua.

Kun Aitmatovin romaanissa poika katselee neuvostoliittolaista kauppa-autoa tai odottaa valkoista laivaa saapuvaksi Issyk-Köl -järven rantaan, hänen viaton optimistisuutensa ja toivonsa ovat sydäntä lämmittäviä. Laiva edustaa pojalle kadotettua vanhempaa, jotain sellaista, jota hän pystyy hyvin vaikeasti muistamaan. Niinpä poika kuvittelee olevansa kala, sukeltaa sinne, kohti laivaa, kohti unelmaansa ja haluaa löytää vanhempansa laivalta. Poika ehkä hukkuu. Ehkä hän hukkuu siksi, ettei sitä laivaa ole.

Olen ollut Issyk-Köl -järven rannalla, katsellut valkoista purjevenettä lähellä Kiinan rajaa ja yrittänyt tavoittaa haaveen ja tavoitteiden käsiteiden eroa. Virolaisilla tuo haave ja tavoite ovat edelleen yhteneväisiä. He näkevät, että sivistyksellä ja kirjallisuudella on merkittävä tehtävä olemassaolon turvaamisessa ja eteenpäin menemisessä.

Meillä on vielä laiva, tulin sillä toissapäivänä Helsinkiin. Meillä on kirjallisuus ja meillä on kieli. Mutta laivaa pitää korjata, rasvata ja pitää kunnossa. Ja pienellä kielialueella siihen tarvitaan myös politiikkaa.

Vaalit ovat tulossa. Poliitikot ovat kiinnostuneita jälleen äänestäjistään. Kirjailijaliiton johtokunta on hyväksynyt liiton vaaliohjelman ja se esitellään pian. Pyydän teitä, tarkastelkaa sitä. Ja jos olette jostain kohtaa samaa mieltä, puhukaa ehdokkaallenne, mitä puoluetta hän ikinä edustaakin.

Puhukaa suoratoistopalveluiden maksuvelvoitteesta, puhukaa hintasääntelystä, puhukaa kirjastoapurahojen kasvattamisesta, puhukaa kirjojen arvonlisäveron vaikutuksesta. Puhukaa siitä, että lainauskorvaukset pitäisi sitoa indeksiin ja puhukaa siitä, että kirjailijan työ pitää suomen kielen hengissä.

Voi olla, että tämä surkea hetki on vain maailmanhengen hetkellinen vasta-aalto, jonka jälkeen tulee taas eteenpäin vievää aallokkoa. Mutta siitä eteenpäin menemisestä on muistutettava jatkuvasti. Ja se on sekä kirjailijoiden että Kirjailijaliiton salainen ja julkinen tehtävä.

Keväällä näkee valkoisia purjeita paremmin. Vaikka olisi rannalla. Vaikka olisi jo itse päässyt laivaan. Kevät tulee. Kevät. Mutta se ei tule automaattisesti.