Puheenjohtaja Ville Hytösen puhe Kirjailijaliiton kevätkokouksessa
Kirjailijaliiton kevätkokous järjestettiin 10.5.2025.
Rakkaat kanssakulkijat, kivi-sakset-paperi -pelissä sakset häviävät aina lopulta. Ne saattavat vahingoittaa paperia, mutta sakset vääntyvät, kun paperi pyytää avukseen kiven. Aleksis Kiven.
Paperilla tarkoitan tässä kirjallisuutta ja Kivellä kirjailijoita. On taisteltava saksimentaliteettia vastaan.
Toimittaja Sonja Saarikoski kirjoitti kiehtovan artikkelin kulttuurileikkauksista Uusi Juttu -mediaan noin kuukausi sitten. Artikkelissa opetus- ja kulttuuriministeriön eläköitynyt pääsihteeri Hannele Seitsonen toi esiin nykyisissä niin kulttuurin kuin muidenkin sektoreiden julkisissa rahoitusleikkauksissa olevan ongelman: vanha ajatus tietopohjan olennaisuudesta poliittisessa päätöksenteossa on unohtunut.
Leikkauksia tehdään samoin kuin päätöksiä Trumpin Amerikassa. Ilman vaikutusarvioita, ilman kokonaisnäkemystä – lähinnä ideologisesti, ehkä puoluetta tukevia toimijoita suosien tai kostomentaliteetilla, kuka tietää?
“Kulttuurin tuottama arvonlisäys on suurempi kuin monella muulla toimialalla”, Hannele Seitsonen huomioi jutussa. “Nyt hallitus vannoo talouden nimiin, mutta ei ota huomioon kulttuurin valtavaa taloudellista merkitystä.” Samaan aikaan leikataan Tilastokeskuksen rahoitusta ja kulttuuritilastot ovat vaarassa. Seitsonen ei itse sano sitä, mutta voisi olettaa, että järkeen perustuvaa politiikkaa ei halutakaan tehdä.
En väitä, että kulttuurin sosiaaliset, terveydelliset, taloudelliset, kulttuuriseen koheesioon, resilienssiin ja maanpuolustukseen liittyvät vaikutukset olisivat aivan keskeisimpiä asioita vaikkapa kirjallisuuden tukemisessa, mutta ne riittäisivät sinänsä itsenäänkin perustelemaan kaikki kulttuurituet ja niihin mieluusti kohdistetut lisäykset.
Tätäkin keskeisempi asia on taiteen itseisarvo. Kirjailijoilla ja muilla taiteilijoilla on paljon annettavaa maailmalle, sellaistakin, jota on vaikea perustella numeroin ja saksilta säästyneitä sormia laskemalla. Harmaaseen maailmaan on tuotava värejä niille, joilla värejä ei ole.
Niille, jotka eivät kykene näkemään intuitiivisin tai ei-välineellisin keinoin. Niille, joilla ei ole historian, kirjallisuuden tahi filosofian työkaluja. Niille, jotka eivät näe asiaa helposti toisen näkökulmasta.
Sillä leikkauspolitiikka paljastaa, että tällaisia ihmisiä on. He ovat vallassa. Juuri heidän pitäisi lukea.
Itseisarvo ei kuitenkaan tarkoita erillisyyttä vaan taideteokset ovat välttämättä kiinteämmässä vaikutussuhteessa ympäröivään maailmaan kuin juuri mikään muu asia. Ne rakentavat menneisyyden verkostoille ja nojaavat etukenonsa tulevaan. Ne rakentavat käsitystä olemassaolosta ja samaan aikaan kyseenalaistavat oman sanomansa.
Niillä on oma osansa olemassaolon muodostumisessa ja ne muodostavat oman olemassaolonsa, joka kuitenkin on jatkuvassa vuorovaikutuksessa kaikkeen muuhun olevaan.
“Kulttuurille ja taiteelle, kuten myös kaikelle muulle elämälle on leimallista vuorovaikutus”, Hannele Seitsonen sanoo haastattelussa. “Ei independence vaan interdependence.” Koska olen itämerensuomalainen, sanoin “Ei irrallisuus, vaan virrallisuus.”
Keskinäinen kulttuurinen riippuvuus ei ole mitattavissa oleva asia. Taideteosten vaikutusta voidaan arvioida vasta vuosikymmenten päästä – jos silloinkaan. Mittaaminen taas lienee mahdotonta, vaikka vakuutuslaitokset sitä vaativatkin.
En usko, että tämä viesti menee helposti läpi, mutta jos päätöksenteossa ei nojata edes lukuihin, mihin siinä nojataan. Mielikuviin, joita ei luoda edes ammattilaisten keinoin? Mielikuvituksettomiin intuitioihin? Karikatyyrimäisiin oletuksiin?
Kun valtiovarainministeri viittaa kulttuuriin luksustuotteena, hän tarkoittaa sillä jotain banaalia ja ylimääräistä, pinnallista; jotain sellaista kuten Dubai-suklaa, sivettikissakahvi tai maltalainen kasino. Itsekoroisteista, mutta vähän huolimatonta, vähemmän ylevää ja enemmän mielikuvituksetonta.
Sitähän kirjallisuus ei ole. Kirjallisuus ja taide ovat kaikkialla ja vaikkei ministeri sitä huomaisikaan, hän käyttää kirjailijoiden kieltä, osallistuu maailmaan, joka lainaa kuvista, joita toiset ihmiset tekevät työkseen. Todellisuus seuraa taidetta. Ilman kulttuuria, ilman ammattilaisten tekemää kirjallisuutta, on aika vaikea kuvitella, mitä olisi. Vielä vaikeampaa, mitä voisi olla.
Millainen kielemme olisi? Olisiko se teknisempi, värittömämpi, olisiko meillä vain 5 prosenttia sanastostamme, koska se olisi tehokasta, ei juuri synonyymeja, ilmaisuvoimaa hyvin vähän. Kun saksimme kulttuuria, emme leikkaa edes vain oksia, vaan leikkaamme juuret. Ja kolmen omenapuun, yhden päärynäpuun, kahden kirsikkapuun ja kahden kriikunapuun omistajana tiedän, että ilman juuria ei ole koko puuta.
Hyvät ystävät, sanotaan että yhteiset viholliset yhdistävät. En halua puhua vihollisista, vaan vastustajista. Niistä, joiden mielestä taide voi elää ilman ammattimaisia tekijöitä ja joiden mielestä kulttuuri on stabiilia, muuttumatonta. Mehän tiedämme, että he ovat väärässä. Ehkä se on naiiviutta, ehkä pahantahtoisuutta, mutta väärässä he ovat.
En nosta nyt nyrkkiäni pystyyn, vaikka se onkin pelin kivi, mutta kannustan, että me kaikki teemme sitä missä olemme hyviä. Kirjoitamme kulttuuriemme puolesta. Kirjoitamme sen takia, että meillä olisi vielä ammattimme tulevaisuudessakin. Kirjoitamme kirjoja, mielipiteitä ja kirjeitä, ja siitä kaikesta lopulta syntyy uutta kulttuuria, ehkä paradigman muutos, ehkä jotain uutta ja silti vanhaa, ehkä lainattua, sinisestä en sano mitään.
Aleksis Kivi voittaa sakset, jos me niin haluamme ja paperi liittoutuu Kiven kanssa. Nyt tarvitaan yhteistyötä. Ja Kiven perinnölle perustettu Kirjailijaliitto on yhteistyön symboli, puu jolla on 128-vuotiaat juuret ja vehmas oksisto eli te jäsenet.
Kiitoksia että osallistutte.
Lue myös Kirjailijalehden pääkirjoitus:
Kieli on valtaa. Ja se on meidän valtaamme, jos niin haluamme.
