Markku Karpion Tirlittan-palkintopuhe
Karpio palkittiin Kirjailijaliiton Tirlittan-tunnustuspalkinnolla 2025.
Hyvät kanssakirjailijat ja toimiston supertyypit!
Tämä aika jossa maailmaa ravistelevat kylmät, kovat ja sydämettömät arvot, tarvitsee vastavoimaksi koulutusta, tietoa ja sivistystä. Ne eivät voi kasvaa ja kukoistaa ilman empatiaa, samastumiskykyä ja tunnetaitoja, joita kirjallisuus ja tarinat opettavat meille kaikille, isoille ja pienille. Ilman lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei synny aikuisten kirjojen lukijoita. Ilman selkokirjallisuutta moni putoaa kärryiltä lopullisesti.
Kouluvierailuilla kerron yleensä aina saman tarinan: minä olin sellainen poika, joka ei lukenut lapsena eikä nuorena mitään. En pystynyt istumaan paikallani saatikka keskittymään lukemiseen tai kirjoittamiseen. Kerran karkasin äidinkielentunnilta ikkunasta pelaamaan jalkapalloa rinnakkaisluokan liikuntatunnille. Se oli kärjistys.
Kerran, matkalla päivän neljänteen kouluesiintymiseen, olin niin kyllästynyt toistamaan tuota vanhaa tarinaa, että päätin kokeilla toisenlaista näkökulmaa: niinpä kerroin luokalle, että olin oppinut lukemaan neljävuotiaana ja ennen koulun aloitusta olin lukenut kaikki lähikirjaston lastenkirjat, runoteokset ja puolet aikuisten romaaneista, ja tiesin jo hyvin varhain, että minusta tulee isona kirjailija. Sekin oli kärjistys, mutta toimi huonommin kuin ensimmäinen.
Kasvoin perheessä, jossa kirjahyllyt pursuivat kiinnostavaa luettavaa. Kirjoista puhuttiin ja parhaita kohtia luettiin muille ääneen. Kuvittelin, että muissakin perheissä oli samanlainen meininki. Se oli minun käsitykseni normaalista. Isä luki minulle Aku Ankkaa ja mummi Topeliuksen ja Grimmin veljesten satuja. Pelottavissa kohdissa piilouduin pöydän alle. Yritin lieventää kauhuntunteita kynsien pureskelulla. Siitä hyvästä sain tutustua Heinrich Hoffmanin Jörö-Jukkaan.
Kun täytin 12, sain mummilta Don Quijoten seikkailujen molemmat osat. 13-vuotislahjaksi sain Charles Dickensin Kaksi kaupunkia. Ehdin lukea niistä vain muutaman luvun, koska aina oli kiire partiokokoukseen tai jalkapalloharjoituksiin tai yösuunnistuskilpailuihin. Luin molemmat teokset loppuun vasta, kun opin kunnolla lukemaan, 38-vuotiaana.
Istuin työhuoneella Utössä editoimassa elämäni ensimmäistä selkonovellia, kun puhelin soi. Vieras numero. Olin jo pyyhkäisemässä punaista luurinkuvaa, kun jokin vaisto käski vastata. Vielä seuraavana päivänäkin olin kuin puulla päähän lyöty. Olin varma, että puhelin soisi pian uudestaan ja puheenjohtajamme Ville pahoittelisi väärinkäsitystä, väärää numeroa tai tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta puhelin pysyi vaiti, ja oli pakko uskoa, ettei kyseessä ollut valeuutinen.
Erityisesti olen otettu ja kiitollinen siitä, että tämä sykähdyttävä huomionosoitus tulee teiltä, rakkaat kollegat! Pakko lisätä, että tämä kaikki liikuttaa, hämmentää ja ujostuttaa minua valtavasti.
Ystävät ja kollegat, nyt on juhlan aika ja paikka!
Kiitos ja kippis!
