Leena Krohnin palkintopuhe

Hyvät kollegat!

Olen erityisen iloinen siitä, että saan tämän tunnustuksen toisilta saman työn tekijöiltä, ihmisiltä, joille kirjoittaminen on elämän pituinen tehtävä. Kiitän tästä ilosta!

Kirjailijuus on outo ammatti. Kaikkihan kirjoittaa osaavat, harvat siitä yrittävät saada leipänsä. Eivät tavoitteemme joka suhteessa ole samoja eivätkä samanlaisia. Kirjailijoista ei saa kuoroa. He ovat solisteja ja laulut ovat kullakin omansa. Mutta kaikilla on yhteinen työväline: sana.

Sana syntyy inhimillisyyden ytimessä. Kielten moninaisuuden takana on suuri yhteinen nimittäjä: tahto vuorovaikutukseen, toivo yhteydestä, tarve kaltaistemme ymmärtämiseen. Tarpeen täyttymyksen toivottomuus ei sen hellittämättömyyttä vähennä. Se että merkitykset voidaan siirtää niin vähin jäännöksin kielestä toiseen, todistaa samankaltaisuuttamme.

Kirjoitus on kehittynyt tilinpidosta, rantahiekkaan uurretuista viivoista. Tilintekoa se edelleen on, kirjailijan ja hänen aikansa. Mutta kirjoitus levittää sanaa yli aikakausien ja valtakuntien rajojen. Siinä kuuluu myös vainajien ääni. Se huhuilee syntymättömille jälkeläisillemme.

Kielen rakenteen monimutkaisuus heijastaa universumin kompleksisuutta. Kieli on fraktaalinen kuten tietokin. Jokainen vastaus herättää uuden kysymyksen. Jokainen lause vaatii tarkennusta. Fraktaaleissa yksityiskohdat jatkuvat äärettömiin. Mitä enemmän sanoo, mitä kauemmin kirjoittaa, sitä enemmän jää sanomatta.

Kirjallisuus ei koostu fyysisistä kirjoista vaan teoksista. Se on jo valjennut jokaiselle digi- ja äänikirjojen voittokulun jatkuessa. On ajateltavissa sellainenkin teos, joka on olemassa vain yhden henkilön muistissa, vaikkapa vangin mielessään kirjoittama, vangin, jolle ei ole annettu kynää eikä paperia. Mutta vasta jakaminen tekee kirjoituksesta kirjallisuutta.

Kirjoittaminen on aina jakamista. Ilman lukijaa ei ole kirjailijaa eikä kirjaa. Kirjoittaja siirtää omia merkityksiään merkeiksi, se joka osaa lukea muuttaa ne uudelleen merkityksiksi. Lukijan katse herättää teoksen henkiin. Kirjan käyttövoima on katseen energia. Vasta lukiessa mustien merkkien jonot vaihtuvat merkityksiksi. Se on katseen alkemiaa. Olen joskus kirjoittanut, että lukeminen on ihmisyyden kannalta yhtä oleellinen prosessi kuin luonnossa fotosynteesi. Merkitykset ovat keuhkoillemme happea ja verellemme rautaa.

Jos kirjoittaminen on työtä, on sitä lukeminenkin. Lukeminen ja luetun ymmärtäminen vaatii aikaa, keskittymistä ja tahtoa. Nyt novellit, romaanit, runokokoelmat kilvoittelevat huomiosta selfieiden kuvatekstien kanssa. Matka-, ruoka-, muoti- ja onlyfansbloggarit ovat tämän päivän vaikuttajia, eivät kirjailijat. Ja olkoon sitten niin! Kirjailijan tavoitteet ovat toiset.

Teos ei ole selfie, eikä edes itseilmaisua. Teos on kokonaisuus, jolla on oma hahmonsa, oma elämänsä. Se on eräänlainen olento, entiteetti, joka voi jatkaa elämää tekijänsä ammoin kadottua. Se on imenyt henkensä ja elinvoimansa ajastaan ja ympäristöstään. Jokainen teos on tietoisuuden täyttämä astia. Siitä voi ammentaa kokemuksia, joihin muuten ei olisi pääsyä. Teos ei etuile, ei vaadi, ei painosta. Sen voi jättää kesken, jos se ei miellytä. Se jää sivuun, jos se pannaan sivuun. Sen luo voi palata, jos haluaa palata. Sen kärsivällisyys on loputon.

Jokainen kirjailija, vaikka kirjoittaisikin ns. fiktiota, pyrkii tallentamaan ja kuvaamaan todellisuutta. Se on vaikeaa, sillä sanat ja fyysinen todellisuus kuuluvat eri maailmoihin. Mutta ne risteävät, lomittuvat ja muuttavat toisiaan.

Nyt vanhoilla päivilläni mieleeni on palautunut lause kansakoulun toisen tai kolmannen luokan lukukirjasta. Se jäi kyllä silloin muistiin, mutta sen merkitys oli minulle epäselvä pitkään. Ei ole enää. Suomea puhuvana ja kirjoittavana, suomen kielellä ajattelevana suomalaisena voin sanoa sen lauseen ääneen:

Isänmaa ja äidinkieli, kuinka sua rakastan.