Jukka Koskelaisen palkintopuhe

Otan kiitollisena vastaan tämän palkinnon, varsinkin kun se tulee toisilta kirjailijoilta. Koska palkinto on nimeltään tunnustuspalkinto, puhun hetken tunnustuksesta ja sen tarpeesta. Itse asiassa aihe on kiinnostanut minua jo pitempään. Puuhaan parhaillaan myyttejä ja niiden pysyvyyttä käsittelevän esseekirjan parissa, ja kuinka ollakaan, saan siihen monen muun aiheen lisäksi mahtumaan myös tunnustuksen merkityksen.

Hyvä esimerkki tunnustuksen tarpeesta on juuri kirjailija: jokainen kirjailija tarvitsee tunnustusta työstään, uskon myös, että jokainen kirjailija, joka on nähnyt vaivaa töittensä eteen, myös ansaitsee sitä. Ilman tunnustusta on hankala jatkaa. Tiedämme hyvin, että tunnustus saattaa olla hyvin niukkaa tai sitä ei tule ollenkaan. Tämä on tuttu kohtalo myös minulle.

Useimmiten sitä jatkaa kirjoittamista vain koska aihe sattuu kiinnostamaan. Ja koska kieli ilmaisee sisäänsä, jolloin kirjoittaminen saa aikaan eräänlaisen riivauksen tilan. Sosiaalisesti tilanne ei ole kehuttava: sitä kirjoittaa pitkän ajan ikään kuin tyhjiössä, ikään kuin kävelee ilmassa kuin piirretyn elokuvan eläin, joka ei hetki putoa astututtaan jyrkänteen reunalta. Sitten sitä putoaa joko pehmeälle tai kovalle alustalle. Tai jää ilmaan roikkumaan, sekin onnistuu, kun aikansa kirjoittaa.

Tunnustus on kuitenkin se toimivan yhteiskunnan välttämätön aines, josta vähiten puhutaan. Kun reaalisosialismi murtui, ilmaantui sentään yksi näkyvä yritys puhua tunnustuksen tarpeesta. Se oli Francis Fukuyaman kirja nimeltään Historian loppu ja viimeinen ihminen.

Yritys meni komeasti pieleen. Edelleenkin muistetaan lukemattomissa kolumneissa ja katsauksissa huomauttaa, usein vahingoniloisesti, että liberaali demokratia ei voittanutkaan maailmanlaajuista kilpailua. Kuinka joku saattoi edes Fukuyaman tapaan uskoa moiseen loruun?

Sitä sopii kysyä, ja on kysytty jo väsyksiin asti. Mutta Fukuyaman kirjasta on jäänyt peittoon sen varsinainen tai ainakin tärkeämpi juonne – mikä kielii minusta siitä, että lukuisat kommentoijat eivät ole edes lukeneet kirjaa, nähneet vain siihen viittaavan pintaraapaisun.

Aivan oikein, viime vuosien kehityksen valossa Fukuyaman ennustus meni pahasti pieleen. Viime aikoina on nähty, miten kaikenlaiset räyhähenget, ääripopulistit ja egomaanikot kaapivat itselleen lisää valtaa niin oikealla kuin vasemmalla. Heitä on yhä vaikeampi pysäyttää.

Fukuyama nosti kuitenkin esiin jo antiikinaikaisen aiheen. Hänen mukaansa liberaali demokratia on parempi järjestelmä kuin muut, koska se antaa yksilölle paremman mahdollisuuden saada tunnustusta kuin muut yhteiskuntajärjestykset. Tämä käsitys, tämäkin käsitys, voidaan totta kai aivan vapaasti kiistää, tosin siihen, myös siihen, vaaditaan argumentteja. Niitä ei yleensä esitetä kovin paljon, eikä syynä ole järjestelmien vertailu, vaan se, että Fukuyaman esiin tuoma varsinainen aihe on unohdettu.

Keskustelua olisi ollut hyvä jatkaa vaikkapa siihen suuntaan, että miksi tarvitsemme tunnustusta niin kovasti. Ja että tunnustus tuntuu sijoittuvan rationaalisen maailmankuvan reunoille, jopa kiihkeiden tunteiden alueelle, ja juuri ne tuntuvat liikuttavan maailmaa enemmän kuin laskelmat ja suunnitelmat.

Kuunnelkaapa vain kirjailijoita, meitä kirjailijoita, jotka eivät koskaan saa riittävästi tunnustusta. Tai kun saavat, niin väärät tyypit kuitenkin aina saavat.

Jos Fukuyama kuulostaa joistakuista liikaa ajattelijalta jostain joen toiselta puolelta siitä huolimatta, että hän on sittemmin jättänyt republikaanis-konservatiivisen, linjan, voi nostaa esiin toista suuntaa edustavan filosofin, jolle tunnustus on yhteiskunnan keskiö. Saksalaisen Axel Honnethiilla on  haittanaan pari astetta koukeroisempi kieli, kuuluhan hän Frankfurtin koulukunnan linjan jatkajiin, ja heidät tunnetaan yhteiskuntakriittisestä linjasta, jota ei ainakaan paperilla saanut ilmaista liian linjakkaasti.

Honnethilta on suomennettu vain yksi kirja sosialismin ideasta. Koska politiikka ei minua tässäkään tapauksessa kiinnosta, painotan mielestäni tärkeäpää näkökulmaa.

Honnethin läpimurtokirjan nimi oli nimittäin Kampf um Anerkennung eli taistelu tunnustuksesta. Tunnustus, tietenkin molemminpuolinen tunnustus, on hänelle sosiaalisen elämän tärkein tekijä, ja siinä hän on nähdäkseni pitkälti oikeassa, ja uskon että se on jotakuinkin ainoa todella kestävä ajatus, jonka sosiologis-filosofis-teoreettisesta risukosta jää jäljelle.

Voi ajatella, että juuri tunnutuksen puute ajaa konflikteihin ja pahoihin ristiriitoihin.

Jean-Jacques Rousseau näki nykykulttuurin – hän puhui 1700-luvun puolivälin jälkeen – kilpailun ja hallinnan tilana. Ihmiset ovat alkaneet kaivata erilaisuutensa tunnustamista. Tässä haitallisessa tilanteessa ihminen joutuu riippuvaiseksi toisten näkemyksistä ja hamuaa ympärillään olevien ihailun vuoksi sitä, mitä Rousseau kutsui itserakkaudeksi, ”amour propre”. Se taas johtaa loputtomaan kilpailuun suuremmista saavutuksista ja kunnioituksesta ja riistää näin ihmiseltä hänen itsenäisyytensä. Halu yksilölliseen erottumiseen, saavutuksiin ja tunnustukseen on Rousseaun mukaan ristiriidassa yhtäläisen kunnioituksen periaatteen kanssa.

Näen asian toisin. Vain tunnustamalla saavutamme edes jonkinlaisen rauhan tilan: tunnustaminen on nimittäin sitä, että annetaan ihmisille ja asioille, myös saavutuksille, arvo, joka niillä itsessään on. Ihmisen yleistä tunnustamista ei tarvinne perustella, ei ainakaan tässä yhteydessä, varsinkin kun uskomme ihmisarvoon.

Tässä yhteydessä on helppo väittää, että kirjallisuus on kulttuurimme suurin saavutus. Siksi kirjallisuus vaatii ja ansaitsee yhteiskunnassamme suuremman tunnustuksen kuin minkä se nykyään saa. Tunnustuksen tarve ei nimittäin rajoitu yksittäisiin ihmisiin, ei meihin kirjailijoihin, jotka emme saa sitä koskaan riittävästi.

Julkisuuden, apurahojen ja palkintojen avulla tunnustusta heruu melko harvoille. Kirjailijoiden tunnustuksen ongelmaa voi kuitenkin parantaa yhdellä tavalla. Annetaan enemmän arvoa itse kirjallisuudelle. Annetaan kaikille jotain. Madalletaan siis selvästi kirjojen järjetöntä arvonlisäveroa, joka on nyt Euroopan korkein, eikä se edes tuo vähenevän myynnin tilanteessa valtiolle lisää rahaa.

Tehdään lopulta joitain käsittämättömän vähäisille äänikirjakorvauksille, jos tuloja koostuu lähinnä niistä. Lisätään vielä vähän muitakin korvauksia. Ja Yhdysvalloissa on viime vuosina muuten avattu tusinoittain uusia kirjakauppoja, kunpa voisimme imitoida sieltä tätäkin ilmiötä.

On puhuttu siitä, että yleisöä ja äänestäjiä ei kulttuuri kiinnosta riittävästi, ja siksi he ovat valinneet kulttuurille välinpitämättömiä päättäjiä. Kyse on kuitenkin kaksisuuntaisesta heijastusvaikutuksesta: kulttuuri ja kirjallisuus kiinnostaa enemmän, jos niitä pidetään tiedotusvälineissä enemmän esillä. Kuten vaikkapa Ruotsissa.

Miksi kirjallisuus sitten ansaitsee yhteiskunnassamme erityisen tunnustuksen?

Kirjallisuudella ja kielellä on mitä tärkein merkitys. On tuotu yllin kyllin esiin sitä, että elämme yhä enemmän kuvien keskellä. Olemme lisäksi aina eläneet mielikuvien keskellä, ja ne määrittävät tunteiden lisäksi ja tunteiden vahvistamina käsityksiämme maailmasta enemmän kuin puhtaat faktat.

Silti vain kielen avulla pysytään puhumaan kuvista, elokuvista, tekoälystä, mielikuvista, tunteista ja kielestä itsestään, ja on todettu, että ahkerilla lukijoilla on jopa paremmat tietotekniikan taidot, Ei ole muuta tapaa käsitellä asioita. Ja kirjallisuus on erityisen jalostunutta kielenkäyttöä

Ajattelen siksi, että juuri nyt mikään kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle annettava tunnustus ei voi olla liikaa. Ja kaikki kirjailijat, kaikki yksinäiset puurtajat, ansaitsevat tunnustuksen.