Korjaamon illassa 13.5.2023
Vuosien ponnistelu, aherrus ja välillä hyvinkin haastava merkityksentunteen ylläpito voi johtaa lempeään yhteyteen, siinä on kirjanteon ihme. Kiitos, että saan jakaa tämän hetken kaikkien teidän kanssanne.
Olen hyvin nöyrä ja liikuttunut ammatillisen yhteisön tunnustuksesta ja työn saamasta huomiosta sekä myös tietoinen siitä, että meitä on monta, jotka tunnustuksen ansaitsisivat. Palkintoperusteiden kauniit sanat merkitsevät paljon enkä ota niitä liikaa itseeni, sen voin luvata, vaan ajattelen, että tunnustus tulee asialle, joka näin saa jatkuvuutta.
Kaltaiseni marginaalisen työn tekijä on monasti tarvinnut kannattelevaa voimaa jatkaa. Vaikka työ on väliin yksinäistä, yksin tällaiset asiat eivät onnistu. Kannattelua on useimmiten ollut jokin kohtaaminen – erityisesti lasten ilo, keskustelut opettajien kanssa tai kirjastoammattilaisten asiaa ymmärtävät palautteet.
Viime vuodet olen pohtinut paljon sitä miten yhteisö rakentuu. Lastenkirjailijana on ollut tärkeää tehdä työtä ajatellen tulevaisuuden horisonttia ja sitä, ettei ketään jätetä ulkopuolelle.
Kuvakirjataide on erityinen taidemuoto, joka pystyy luomaan tasa-arvoa ja yhteyttä eri ikäisten ja eri taustoista tulevien ihmisten välillä. Itselleni luontevaa on ollut keskittyä näinä aikoina monikieliseen kuvakirjataiteeseen. Se on ollut tapa toimia sekä maailmassa että kirjailijana. On etuoikeus saada yhdistää nämä toimenkuvan kaksi puolta. Olen etuoikeutettu myös monin muin tavoin ja oman etuoikeutetun asemani ymmärtäminen on johtanut tiettyjen ajassa olevien asioiden äärelle.
Lastenkirja elää ajassa ja moniäänisellä ja -kielisellä kuvakirjalla on mahdollisuus tuoda esiin inhimillisiä arvoja ja mielikuvamaailman rikkautta vastakohtana jäykille asenteille. Kirjalla on kyky olla radikaali ja luoda sellaista mitä ei vielä ole. Uskon monikieliseen kuvakirjaan ymmärryksen lisääjänä, kotoutumisen ja kielenoppimisen välineenä, myötätuntoon kasvattajana, tunteiden tunnistamisen ja nimeämisen välineenä, rasismin ehkäisijänä ja yhteisön lujittajana. Antirasististen viestien välittämiseen, moninaisuuteen ja tasa-arvoon liittyy osaltaan myös yhteistyö uusien, muualta tulleiden tekijöiden kanssa.
Toimiminen monikielisissä lapsiryhmissä, tai pien- ja erityisluokissa, joissa puhutaan vaikkapa kymmentä eri kieltä, sellaisia kuin urdu, dari, farsi, arabia, somali, kurdi, venäjä, ukraina, viro, ruanda, ja mukana on esimerkiksi vast’ikään Suomeen tulleita, tai aikuisten perusopetuksen ryhmissä ja pakolaisten parissa – kaikki tämä on lujittanut näkemyksiäni tarinoiden yhdistävästä voimasta. Valtaväestöön kuuluvana tekijänä on ollut myös tärkeää tunnistaa oma kuplansa ja pyrkiä rikkomaan omaa niin sanottua ’normiuttaan’ tutustumalla ihmisiin ja kuulemalla erilaisia tarinoita.
Suurin kiitos kuuluu lapsille, joissa on avoimuus ja rakkaus elämää kohtaan.
Yksi tärkeimmistä opeista on ilo – myös ilo ja ylpeys omasta äidinkielestä.
Kerran eräs tyttö sanoi suomalais-arabialaisessa Toiveretki-näyttelyssämme:
”Ensi kerran olen ylpeä omasta äidinkielestäni.”
Kiitän lasten lisäksi sydämestäni kaikkia niitä monasti pakolaistaustaisia ihmisiä, jotka ovat kannustaneet työssä, hyväksyneet toimintani ja lähteneet myös mukaan yhteistöihin. Näissä töissä, täällä marginaalissa, voi olla taustalla yhtä ja toista mikä ei tule näkyviin. Esimerkiksi Päivänvarjotyttö-kuvakirjan toteutumisen liki vei talibanin valtaannousu Afganistanissa. Se on pitkä juttu ja jossain kohdassa ajattelin, että tietäisivätpä ihmiset millaista suomalaisen lastenkirjailijan elämä voi olla sanotaan nyt vaikka sitten talibanin johdosta. (Joinain täteinä kai meitä tietyn iän ylittäneitä naislastenkirjailijoita pidetään, se ja sama, ollaan sitten satutätejä – ja katutätejä.)
Moniääninen lastenkirjallisuus on maassamme korkeatasoista – ja toivottavasti uusia, tekijöitä, aiheita ja näkökulmia mahtuu jatkossa yhä enemmän mukaan. Lapset eivät ole homogeeninen ryhmä. Meillä on joukossamme pakolaistaustaisia, turvapaikanhakijoita, paperittomia, hyvin kielitaitoisia monikielisiä, heitä, joita ei viedä kulttuuririentoihin tai joilla kulttuuririennot ovat kaukana, ja joiden kohdalla lastenkirja on tärkeä tasa-arvon mahdollistaja. Me lastenkirjailijat teemme jatkuvasti uutteraa työtä ympäri Suomen tavoittaaksemme esimerkiksi syrjäkylien lapset. Minusta se kaikki on äärettömän suurta, kiinnostavaa ja arvokasta työtä, joka ansaitsisi tulla huomioiduksi. Ikuisen huolipuheen sijaan toivoisin näkyvyyttä tälle kukoistavalle ja moninaiselle lastenkulttuurityölle.
Lapset rakastavat kirjoja, se on tullut täysin selväksi – aikuisten tehtävä on nostaa lastenkirja sille kuuluvaan arvoon.
Lasten- ja nuortenkirjailijat jäävät helposti näkymättömiin tuolla näkyvässä maailmassa, mediassa, arvioissa, messulavoilla. Emme me ole joitakin minikirjailijoita, vaan oman alamme osaajia, joilla on paljon yhteiskunnallisesti merkittävää sanottavaa ja annettavaa.
Kuvakirjan avulla voi lähestyä isoja aiheita. Kirja on väline yhteiseen jakamisen hetkeen, oli se sitten vanhusten tai lasten kanssa. Ikämääreet ovat pääosin turhia. Kuvakirja on aikuisten lukemistona itsestäänselvyys monessa maassa. Monikielisen kuvakirjan ja kirjallisuuslähtöisen sanataidetyön avulla on luontevaa tuoda esiin lasten vahvuuksia, kielitaitoa, kielellistä rikkautta ja osaamista sekä oman äidinkielen merkitystä yhdessä suomen kielen kanssa.
Kustantajilta toivon rohkeutta erilaisten aiheiden ja marginaalisinakin pidettyjen näkökulmien suhteen. Esimerkiksi niin sanotut ’rankat aiheet’ on meillä vakiintunut ilmaus, jonka alle laitetaan vaikkapa sota, pakolaisuus, kuolema, sairaudet, kotiväkivalta jne. Monelle lapselle nämä asiat ovat arkipäivää ja minusta on mieltä vailla oleva ajatus, että osa aiheista jätetään huomiotta vedoten myyntiin ja markkinointiin ja siihen, että pumpuli on sitä mitä halutaan. Tottakai pumpulia tarvitaan, me kaikki tarvitsemme. Kauneus on suurin vastavoima kaikelle kauhistavalle. Kyllä me luomme kauniita tarinoita ystävyydestä, myötätunnosta, rohkeudesta, toveruudesta – ihmisyydestä ylipäänsä. Mutta myös taidokkaasti ja hienovireisesti toteutetut kuvakirjat niin kutsutuista rankoista aiheista vaativat yhtä lailla päästä esille.
Onneksi meillä on näkemyksellisiä kustantajia, etenkin pienkustantajia, ja esimerkiksi VaLas-kollektiivi eli Vapaat lasten- ja nuortenkirjailijat, jonka laatumerkin alla on ollut mahdollista edistää töitä, joiden kanssa ei jaksa odotella.
Marginaali on merkityksellistä, kuten Elif Shafak asian muotoilee:
”On pysyttävä älyllisinä nomadeina, liikkeessä, on jatkettava oppimista, vältettävä rajoittamasta itseään mihinkään kulttuuriseen tai mentaaliseen gettoon, on käytettävä enemmän aikaa – ei valikoidussa keskiössä vaan marginaalissa, siellä mistä todellinen muutos aina saa alkunsa.”
Tai kuten Tirlittan pohtii Oiva Paloheimon kirjassa:
”Mutta juuri kun hän oli kääntymäisillään takaisin pukkasi jokin sisäinen nyrkki häntä selkään ja kivahti oikein tosissaan suuttuneena: – Mitä, takaisinko, Tirlittanko kääntyisi takaisin? Ei tule kysymykseenkään. Mars vain eteenpäin, jos vielä olet Tirlittan.”
Kiitos Lukukeskus, jonka kautta olen saanut luoda toimivat suhteet esimerkiksi useisiin pääkaupunkiseudun, etenkin Itä-Helsingin, upeisiin monikielisiin kouluihin ja olla mukana muun muassa Goethe-Instituutin DRIN-hankkeessa, joka lisäsi ymmärrystäni BIPOC-tekijöiden toiveista ja tarpeista, ja ylipäänsä aiheesta diversiteetti, representaatio, inkluusio ja normikriittisyys. Kiitokset hienoille kuvittajille yhteistöistä, samaten kääntäjille sekä kaikille kielitietoisen näkökulman ymmärtäjille, tukijoille ja tutkijoille. Kiitos lapsuuden ensiyhteisölleni Etelä-Pohjanmaan opistolle työstä aikuisten turvapaikanhakijoiden perusopetuksen hyväksi ja siitä, että olen saanut olla mukana ottamassa opikseni.
Suomen Kirjailijaliiton kirjalliselle lautakunnalle sydämelliset kiitokset. Kollegiaalinen nähdyksi tuleminen on ihmeellinen kokemus ja on suuri kunnia liittyä palkittujen joukkoon. Olen heittäytyvää tyyppiä ja riskinottaja, tykkään toimia ruohonjuuritasolla ja kokeilla aina jotain uutta, ja sikäli kyllä sellainen avoin Tirlittan, joka vähän noihin poliisi- ja säilöjuttuihin ja migrin sotkuihin on sekaantunut, ja hyvä niin. Niistä voi sitten lopulta syntyä jotain uutta, vaikka kirja, tai lähituttavuuksia – eräiden nuorten kanssa onnistuukin nyt palkinnon johdosta uusin innoin meidän sanataidekerhon jatkuminen.
Mutta miten se yhteisö sitten rakentuu?
Ajattelen, että sillä ainoalla vaihtoehdolla, mikä meillä on – rakkaudella.
Katri Tapola
