Puheenjohtaja Jyrki Vainosen puhe Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlassa

Jyrki Vainonen. Kuva: Marissa Tammisalo

Jyrki Vainonen. Kuva: Marissa Tammisalo

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen piti tervetuliaispuheen Kansallisteatterissa 10.10.2017 järjestetyssä Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlassa. Vainonen nosti puheessaan esille muun muassa liiton merkitystä kirjailijoiden yhdyssiteenä sekä julkisen tuen merkitystä suomalaiselle kirjallisuudelle. Puhe on luettavissa kokonaisuudessaan alla.

Herra Tasavallan Presidentti,
hyvät kirjailijaliiton jäsenet ja juhlavieraat,

mukavaa Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Ja tervetuloa juhlistamaan 120-vuotiasta Suomen Kirjailijaliittoa sekä tänään ilmestyvää liiton historiaa Kivelle perustettu. Kaksi liittomme jäsentä, Susinukke Kosola ja Outi Pakkanen, lukivat meille juuri otteita tuoreesta kirjasta. Lisää maistiaisia on luvassa myöhemmin.

Kirjailijaliiton värikkäiden vaiheiden päätyminen historiaksi kansien väliin on ollut mittava urakka, johon on osallistunut paljon ihmisiä. Suurimman työn on tietenkin tehnyt historian kirjoittaja, dosentti Kai Häggman. Lämpimät kiitokset sinulle, Kai, paneutuneesta ja inspiroituneesta työstäsi. Teoksen syntyä ohjasi liiton johtokunnan nimittämä historiatoimikunta. Vuosien ajan se kommentoi käsikirjoitusta ja toi työhön mukaan omat muistonsa, kokemuksensa ja asiantuntijuutensa. Kiitoksia siis Päivi Liedes, Paula Havaste, Olli Jalonen, Sirpa Kähkönen, Leena Lander, Joni Pyysalo, Pekka Tarkka ja Kaari Utrio. Ja vielä lankeaa kiitos teoksen kustantajalle Otavalle hyvin sujuneesta yhteistyöstä.

Hyvät kuulijat, kuten kiitoksistakin kävi ilmi, tämä kirja, niin kuin kirjat yleensäkin, syntyi lukuisten kirja-alan ihmisten yhteistyön ja osaamisen ansiosta. Lopputulos on nautittava: teosta lukiessa viihtyy ja saa tietoa  — niin liitosta kuin yhteiskunnasta, jossa se on toiminut.

Pienestä kaikki alkoi: kun yhdeksän aktiivista kirjailijaa perusti maahamme Kaunokirjailijaliiton vuonna 1897, Suomi kuului vielä Venäjän tsaarin valtakuntaan. Kun liitto tänään täyttää 120 vuotta, siinä on jäseniä lähes 770 ja Suomi kansakuntana on ankkuroinut itsensä tiukasti osaksi läntistä Eurooppaa ja Pohjoismaita.

Jo yli vuosisadan ajan Suomen Kirjailijaliitto on tarjonnut jäsenilleen yhteisön, johon voi tulla sellaisena kuin on, iloineen ja murheineen. Muistan, kun itse ensimmäisen kerran matkustin liiton yleiskokoukseen. Taisi olla vuosi 2003. Tuoreena jäsenenä minua jännitti, sillä tiesin tapaavani kokouksessa monia arvostamiani kirjailijoita, joiden teoksista olin saanut lukijana nauttia. Mietin, mahdetaanko minut hyväksyä joukkoon. Kyllä hyväksyttiin: kollegoita tavatessa tuli heti kotoisa olo ja ajattelin, että tänne minä kuulun, nämä ovat minun ihmisiäni, kaltaisiani. Hekin tietävät, mitä on inspiraatio – ja millaista on, jos sitä ei tavoita. Hekin ovat kokeneet suurta tyydytystä siitä, että vuosia rakennettu tarinan maailma valmistuu, tai runo saa viimeisen silauksen. Heitäkin ovat koetelleet ulkoiset asiat – nyrpeät arvostelijat ja välinpitämätön yleisö – ja hekin ovat iloinneet saadessaan kehuja, jopa palkintoja, ja kohdatessaan vaikuttuneita lukijoita.

Kirjailijan työllä on paradoksaalinen lähtökohta: sitä tehdään yksin, mutta palaute – jos sitä tulee – on usein julkista. Itse työhän on kielen ja mielen, ajattelun ja kuvittelun taitoa ja taidetta. Mahdollisuus harjoittaa sitä Suomessa ja saada kirjoittamisesta säällinen elanto, on aina ollut liiton toiminnan ja tavoitteiden keskiössä.

Kriiseittä ei yli satavuotiaasta taipaleesta tietenkään ole selvitty. Vastakkain ovat liiton sisällä ajautuneet milloin konservatiivit ja radikaalit, oikeisto ja vasemmisto, milloin taas vanhat ja nuoret, kaupunki ja maaseutu, prosaistit ja runoilijat. Nämä vastakkainasettelut ovat yleensä heijastelleet kulloisiakin yhteiskunnallisia tai kulttuuripoliittisia rintamalinjoja. Mutta mikä tärkeintä, arvoisat kuulijat, niistä on aina selvitty ja voimat lopulta yhdistetty. Juuri siksi liiton on onnistunut ajaa monia keskeisiä tavoitteitaan. Niitä ovat muiden muassa tekijänoikeudet, sananvapaus, apurahat, sosiaaliturva. Monesti yhteisessä rintamassa näitä asioita edistämässä on ollut joukko muitakin kirja-alan toimijoita. Yhteistyö on osoittanut voimansa.

Vaikka joitakin tärkeitä kirjailijan työhön liittyviä asioita ratkaistaan nykyisin EU:n kabineteissa, meillä Suomessa tehtävät linjaukset ovat silti työmme ja elantomme kannalta tärkeimpiä. Pohjoismaissa valtiovalta on jo pitkään tukenut taidetta ja taiteilijoita, mikä kuuluukin sivistysvaltion tehtäviin. Niin on onneksi yhä myös meillä Suomessa: valtio myöntää kirjailijoille vuosittain apurahoja, palkintoja ja taiteilijaeläkkeitä.

Julkinen tuki onkin yksi elinvoimaisen ja monipuolisen suomalaisen kirjallisuuden edellytyksistä. Sen avulla koko kirja-ala voi yhdessä huolehtia siitä, että kirjallisuutemme, kirjoitettiinpa se millä kielellä tahansa, säilyy moniarvoisena ja että kirjakaupoista saa tulevaisuudessakin esimerkiksi runoja, novelleja, esseitä ja taiteellisesti korkeatasoista proosaa.

Suomalainen kulttuuri on viime aikoina viihteellistyessään pinnallistunut ja muuttunut lyhytjännitteiseksi. Kuitenkin kirjallinen taideteos, tarina tai runo, voi yhä koskettaa ihmistä syvältä, perustuksia myöten. Se voi raapia lukijansa alitajuntaa, sytyttää muistojen hehkun ja kuljettaa halki unien maailman. Se voi koskettaa tunteita. Noina ainutlaatuisina hetkinä ihminen, kuka tahansa meistä, voi kokea olevansa osa ikiaikaisia myyttejä – niitä, joista runous ja draama kauan sitten saivat alkunsa. Sellaisten kosketusten, sellaisten syvien itseymmärryksen ja viisauden hetkien luominen, on yhä vielä meidän tehtävämme, arvoisat kirjailijakollegat. Siitä voimme olla hyvin, hyvin ylpeitä.

Jyrki Vainonen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja