Kuva: Marjaana Malkamäki
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen alusti kirjoittamisen opettamisesta ja kirjoittamaan oppimisesta luennollaan kirjailijayhdistysten Talvipäivillä, jotka pidettiin Joensuussa 18.-19.3.2016. ”Kirjoittaja täytyy opastaa takaisin itsensä luo, paikkaan, jossa hän on läsnä itselleen ja sinut fyysisen todellisuuden kanssa, mikä on käytännössä sama asia. Tämä paikka ei ole kirjoittajalle uusi ja outo, sillä hän tunsi sen lapsuudessa, mutta eksyi sieltä myöhemmin. Uskon, että jokaisessa kirjoittajassa, kerrostuneina hänen tiedostamattomansa poimuihin, ovat jo olemassa kaikki tekstit, jotka hän elämänsä aikana kirjoittaa tai jättää kirjoittamatta. Hän ei luo tekstejä, vaan löytää tiensä niiden luo, jos löytää.”
Yksi mielestäni hauskimmista kirjoittamisen opettamista ja kirjallista luomista parodioivista kuvauksista löytyy Jonathan Swiftin Gulliverin retkien (1726) viidennestä luvusta. Päähenkilö, merikapteeni Lemuel Gulliver, tuo kaikkien uteliaiden turistien esi-isä, on päätynyt eksoottisen Balbinarbin pääkaupunkiin Lagadoon, jossa hänelle ylpeänä esitellään sikäläistä Akatemiaa. Spekulatiivisten tieteiden suunnittelijoiden osastolla Gulliver näkee professorin, jonka ympärille on kokoontunut neljäkymmentä oppilasta. Tämä nerokas miekkonen on keksinyt kojeen, suuren puutelineen, jolla ”tietämätönkin henkilö” voi ”kohtuullisin kulungein ja hiukan ruumistaan vaivaten kirjoittaa filosofisia, runollisia, poliittisia, lainopillisia, matemaattisia ja jumaluusopillisia teoksia tarvitsematta vähääkään nerollisuutta tai opillista sivistystä.” (s. 234)
Myönnän, että joskus heikkoina hetkinäni, kun pitkän opetuspäivän päätteeksi olen raahautunut kotiin lepäämään, olen sortunut toivomaan, että Swiftin kuvaama laite, jonkinlainen tekstiautomaatti, olisi keksitty, ja kuka tahansa voisi pientä maksua vastaan tuottaa hyviä tekstejä yksinkertaisesti nappia painamalla. Myönnän myös leikkineeni ajatuksella, että joku saman tien kehittäisi koneen, joka nappia painamalla suoltaisi osuvia analyysejä ja kommentteja opiskelijoiden teksteistä – miten se helpottaisikaan sanataiteen opettajan arkea silloin, kun pöydällä odottaa nipussa 100 novellia, joista pitäisi antaa perusteellinen, oivaltava, analyyttisen kannustava ja asiantunteva kirjallinen palaute.
Mutta paholaisen luomushan moinen härveli olisi, sillä se riistäisi ihmisiltä kirjoittamisen ilon, tekstin synnyttämisen seikkailun, ja opettajalta tyydytyksen, jota sanataiteen opettaminen parhaimmillaan tarjoaa. Tästä kauhuskenaariosta on Swiftin lisäksi kirjoittanut mm. Roald Dahl novellissaan Suuri automaattinen kielikone. Novellin päähenkilö Adolph Knipe keksii moitteettomia tekstejä suoltavan laitteen, joka tuo hänelle valtaa yli koko kirjallisen instituution. Luoja varjelkoon Dahlin luomusta koskaan muuttumasta lihaksi!
Mitä sinulla on repussasi? Kohtaamisia rajalla
Kirjoittaminen on aina ensisijaisesti viestin lähettämistä kirjoittajalta lukijalle. Erilaisissa viestinnän teorioissa on käytetty yksinkertaista kolmikantakaaviota, joka kelpaa mainiosti myös havainnollistamaan sanataiteen opetusta: tekijä-teksti-lukija. Tätä kaaviota on ruodittu myös kirjallisuudentutkimuksen historiassa, lähinnä merkityksen muodostumisen näkökulmasta, ja painotettu milloin mitäkin kaavion kolmesta osatekijästä. Romantiikan aika nosti jalustalle Tekijän, sisäisen innoituksen piinaaman luovan neron, mielensä syvyyksiin sukeltavan yli-ihmisen, jolle kaikki arkinen oli vierasta, ja 1900-luvun jälkipuoliskon jälkistrukturalistit hivuttivat samaiselle jalustalle puolestaan oman kuninkaansa, luovan Lukijan, kätkettyjen merkitysten metsästäjän. Siinä välissä monet uskoivat ihmeisiin ajatellessaan, että teksti itse synnyttää merkityksiä kuin konsanaan Knipen automaatti.
Sanataiteen opettamisen kannalta tärkeimmät asiat kaaviossa eivät kuitenkaan ole sulkakynää heiluttavat nerot, olivatpa he Tekijöitä tai Lukijoita, vaan tekijän ja tekstin sekä tekstin ja lukijan väliset viivat. Ne kelpaavat karttamerkeiksi paikoista, joissa kirjoittamisen opettaja tekee työtään. Nuo paikat hän pyrkii tekemään tutuiksi myös kirjoittajalle, koska niissä kirjoittaja ja hänen kielensä ovat kesken, tulemisensa tilassa. Ne ovat paikkoja, joissa kirjoittaja voi tutustua itseensä. Viivat sijaitsevat rajalla ja ovat siten ei kenenkään maata, jossa sanataiteen opettaja toimii sekä vartijana että oppaana. Hänen tehtävänään on koulia kirjoittajasta rajankävijä, joka on perillä siitä, mitä tapahtuu rajan molemmin puolin, joko tekijän ja tekstin tai tekstin ja lukijan valtakunnissa. Tekstin kirjoittamisen voikin näin mieltää matkaksi kahden rajan yli tekijän valtakunnasta tekstin valtakunnan kautta lukijan valtakuntaan.
Opetusmatka alkaa tilanteesta, jossa kirjoittaja astuu rajavyöhykkeelle repussaan koko joukko merkityksiä: on substantiiveja, verbejä, adjektiiveja, apusanoja, aistimuksia. On maitokannu, nuoskalunta, on ihana ja raskas, on pilkullisia ja keltaisia, on keväisen puron solina ja katuporan ääni ja linnunlaulua. Koska ihmiset peittelevät epävarmuuttaan eri tavoin, jotkut astuvat opettajansa luo rehvakkaasti henkseleitään paukutellen, jotkut taas varovasti, epävarmoina ja varuillaan. Heitä kuitenkin yhdistää – toivottavasti! – halu kuljettaa reppuun pakkaamansa merkitykset ehjinä ja vahingoittumattomina rajan yli tekstin valtakuntaan, ja nähdä niiden tarjoavan siellä iloa ja tyydytystä. Salaa mielessään he toivovat, että perille päästyään he saavat palkinnoksi komean prinssin tai kauniin prinsessaan ja vähintäänkin puolet valtakunnasta.
Ennen matkaan lähtöä opettaja, rajavartija, tarkastaa kirjoittajan repun sisällön, jotta tietäisi, millaisia merkityksiä tämä on ajatellut viedä tuliaisiksi lukijalle. Sitten vartija muuttuu oppaaksi, ja alkaa pitkä ja vaivalloinen taivallus. Kaikki eivät matkasta selviä, koska se vaatii paljon kärsivällisyyttä ja hyvää kuntoa. Kun kirjoittaja ammentaa oppia askel askeleelta, kun se iskostuu häneen kantapään kautta, hänestä karisee turha ylpeys ja teennäinen rehvakkuus: hän oppii nöyryyttä ja vaatimattomuutta lakatakseen nöyristelemästä ja vähättelemästä itseään.
Kun kaksikko viimein värikkäiden vaiheiden ja seikkailujen jälkeen saapuu lukijan valtakuntaan, opettaja tarkastaa repun uudelleen. Hän kertoo kirjoittajalle, joka on vieläkin jossakin määrin sokea reppunsa sisällölle, mitkä merkitykset ovat välittyneet, selvinneet matkasta, ja mitkä ovat särkyneet tai pudonneet matkan varrella. Mitä harjaantuneempi kirjoittaja on, sitä useampia ehjiä merkityksiä hänellä on repussaan perille saavuttaessa: maitokannu on ehjä, nuoskalumikaan ei ole sulanut, ja repusta kaikuu katuporan ääni ja linnunlaulu, niin kuin lähdettäessäkin. Mutta kun lukija penkoo reppua ja sormeilee sen sisältöä, adjektiivi ihana muuttuukin hurmaavaksi, tai ironisoituu. Tai lukija saattaa mieltää raskaan painavaksi ja keväisen puron solinan likaveden lorinaksi.
Ensimmäinen raja: psykologina tekijän ja testin välissä
Parhaita tuloksia tällä rajalla saadaan henkilökohtaisella ohjauksella. Kirjoittaja täytyy opastaa takaisin itsensä luo, paikkaan, jossa hän on läsnä itselleen ja sinut fyysisen todellisuuden kanssa, mikä on käytännössä sama asia. Tämä paikka ei ole kirjoittajalle uusi ja outo, sillä hän tunsi sen lapsuudessa, mutta eksyi sieltä myöhemmin. Uskon, että jokaisessa kirjoittajassa, kerrostuneina hänen tiedostamattomansa poimuihin, ovat jo olemassa kaikki tekstit, jotka hän elämänsä aikana kirjoittaa tai jättää kirjoittamatta. Hän ei luo tekstejä, vaan löytää tiensä niiden luo, jos löytää. Tiedostamattomassa, tuossa kokemusten ja ehtymättömässä varastossa, kuuluu itsepintaisesti kirjoittajan oman äänen kaiku: hänet on vain opetettava kuulemaan se.
Kun kirjoittaja eksyi paikasta, jossa hän oli läsnä, todellisuus ja hänen käsityksensä todellisuudesta repeytyivät irti toisistaan. Psykologina opettajan tehtävänä on saattaa ne taas kosketuksiin toistensa kanssa. Siksi hänen on koeteltava kirjoittajan harhaista käsitystä todellisuudesta ja jopa järkytettävä sitä, jotta sanomisen esteet avautuisivat. Kirjoittajaa on houkuteltava, maaniteltava, tyrkittävä, kehotettava – muttei koskaan pakotettava – tietylle tielle. Hänet on herätettävä mielikuvitukseen, missä kaikki on mahdollista. Hänet on saatava huomaamaan, että kieli ei mekaanisesti jäljennä todellisuutta, niin kuin ns. realismin nimeen vannovat uskottelevat, vaan aktiivisesti luo sitä.
Toinen raja: kustannustoimittajana tekstin ja lukijan välissä
Työ, jota opettaja tekee lukijan ja tekstin välisellä rajalla, kantaa hedelmää yleensä varsin nopeasti. Tällä rajalla opettajalta vaaditaan kustannustoimittajan taitoja. Hänen tulee olla kannustava mutta kriittinen, ja analyyttinen aina pedanttisuuteen asti. Suurten linjojen lisäksi hänen tulee puuttua myös yksityiskohtiin, kieleen ja ilmaisuun. Hän ei saa tyytyä koettelemaan kirjoittajaa vain mitä-kysymyksellä, vaan hänen on mentävä askel pidemmälle ja kysyttävä miksi: Miksi sinusta tämä sana sopii erityisen hyvin tähän virkkeeseen? Miksi valitsit tuon verbin? Miksi pitäydyt näin pitkässä kuvauksessa? Yhä uudelleen hänen on kysyttävä miksi, sillä se pakottaa kirjoittajan miettimään ratkaisujaan ja perustelemaan ne paitsi muille myös itselleen. Juuri miksi-kysymys auttaa parhaiten avaamaan kirjoittajassa toisen silmät – silmät, jotka näkevät, että jokin toinen verbi, jokin toinen substantiivi olisi sittenkin osuvampi.
Käytännön harjoituksista kirjoittajaa koulivat lukijaksi erityisesti tekstipajat, joihin osallistujat tuovat tekstinsä toisten luettavaksi ja arvioitavaksi. Vaikka tavoitteena onkin koulia kirjoittajaa oman tekstinsä lukijana, kouliminen täytyy aloittaa toisten tekstien lukemisesta, koska oman tekstinsä lukijana kirjoittaja on matkansa alkutaipaleella vielä koko lailla sokea, eikä tuosta sokeudesta koskaan parane kokonaan. Kun kirjoittaja tutustuu tekstin ja lukijan väliseen ei kenenkään maahan, hänen valmiutensa oppia tuntemaan myös tekijän ja tekstin rajamaa kasvavat kuin huomaamatta. Ja tietenkin myös päinvastoin: hän oppii näkemään, mikä juuri hänen tekstissään on hyvää, mikä huonoa.
Myös harjoitukset, joissa teksti tavalla tai toisella synnytetään yhdessä, kuten vaikkapa monissa surrealistien kirjallisissa kokoontumisissa ja leikeissä 1900-luvun alkupuoliskolla, sopivat tähän yhteyteen. Ne osoittavat konkreettisesti, että merkitys tekstissä syntyy aina kollektiivisesti. Usein tällaiset seuraleikit ovat myös hauskoja ja muistuttavat kirjoittajia leikin tärkeydestä.
Jyrki Vainonen
Tekstissä viitataan seuraaviin teoksiin:
Jonathan Swift: Gulliverin retket. Suom. J.A. Hollo. Tammi, 1953. Alkuteos ilmestyi englanniksi vuonna 1726.
Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni. Novelleja. Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1961.
(Luento on osa esseetä nimeltä Rajankävijän päiväkirja: kirjoittamisesta, lukemisesta, kokemisesta. Se on julkaistu teoksessa Reijo Virtanen (toim.), Oriveden uudet opit. Kansanvalistusseura, 2003.)
