Helsingissä 13.5.2023
Hyvää kevätkokouksen iltapäivää, euroviisuiltaa ja Käärijä-iltaa teille kaikille! Kiitos ihan valtavasti tästä palkinnosta ja kovasti onnea myös Tirlittan-palkitulle Katri Tapolalle. Tapasimme Katrin kanssa ekan kerran joskus Turun Kirjamessuilla 2014 ja tulimme heti hyvin juttuun.
Liiton tunnustuspalkinto tuntuu erityisen hienolta siksi, että se tulee toisilta kollegoilta. Tuskinpa kukaan muu kuin me itse joudumme kokemaan sellaisia yksinäisyyden, epävarmuuden ja kosmisen pienuuden hetkiä, joita laajan romaanin – tai minkä tahansa muun kaunokirjallisen teoksen – kirjoittamiseen liittyy.
Nämä tunteet ovat ihan erityisen akuutteja juuri nyt: mun yhdestoista kirjani, romaani Uuden ihmisen kaupunki ilmestyi juuri ennen vappua, kritiikkejä on ilmestynyt toistaiseksi nolla kappaletta. Olin maanantaista perjantaihin Mika Waltari -seuran matkalla Prahaan ja Brnoon. Siinä tuli auringonpaahteen ja loputtoman mukulakivikaduilla kävelyn lomassa aina sopivassa kahvilassa tsekattua, onko Wifi-yhteyttä ja olisiko Suomesta jo kuulunut edes jotain elonmerkkiä kirjan suhteen.
Siksi tämä poikkeuksellisen järeä tunnustus tuli just oikeaan aikaan. Se muistutti södergranilaisittain, että kirjailijantyö on paitsi ahtaita ikävän vuosia, niin myös niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.
Kun itse tulin kolmikymppisenä Kirjailijaliittoon, ajattelin että tunnustuspalkintoja myönnetään varttuneemmille ihmisille pitkästä elämäntyöstä. Kaipa tässä on pakko kaikkien ikäkriisien jälkeen myöntää, että kilometrejä on kertynyt. Toivon kuitenkin hartaasti, ettei elämäntyö olisi vielä tässä, vaan kyse olisi pikemminkin puolivälipalkinnosta. Teoksia voisi olla hyvinkin tulla vähintään toiset yksitoista lisää, mukaan lukien ne parhaat jutut.
Minua pyydetiin etukäteen vähän miettimään, mikä on kirjallisuuden rooli ja merkitys tämän päivän yhteiskunnassa. Usein näissä keskusteluissa on aikamoinen sordiino päällä, ja hyvästä syystä. Halusin kuitenkin tuoda tähän juhlailtaan terveisiä maasta, jossa suomalainen kirjallisuus voi yllättävänkin hyvin – ja jossa eräästä meidän romaanistamme tuli kokonaisen sukupolven kulttikirja. Eli Tshekinmaalta.
Me tavattiin toisena matkapäivänä prahalaisen Kaarlen yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden laitoksen opiskelijoita ja henkilökuntaa. Yliopisto on perustettu vuonna 1348, joten siellä on menossa vissiin 675. toimintavuosi. Nykyisiin jatko-opiskelijoihin kuuluu eräs nuori nainen, joka väikkärissään tutki Sinuhe egyptiläisen ekan tshekintäjän Marta Hellmuthovan surullista, hurjaa ja ihmeellistä elämäntarinaa.
Hellmuthova oli kulttuurisuvun kasvatti, hän osasi vaikka kuinka monta kieltä. Mutta sitten, ollessaan diplomaattimiehensä kanssa Tshekkoslovakian lähettiläänä Kairossa hän huomasi tarvitsevansa vielä yhtä, nimittäin suomea. Hellmuthova oli löytänyt aivan hurmaavan muinaisesta Egyptistä kertovan romaanin, mutta oli tosi tyytymätön sen ranskannokseen. Siitä oli raivostuttavasti jätetty pois pitkiä pätkiä.
Kyse oli tietenkin Waltarin Sinuhesta, jota Hellmuthova ryhtyi sinnikkäästi kääntämään tshekiksi. Vaikka se homma oli työlästä ja hidasta, ei ollut oikein lähdekirjoja tai hakuteoksia. Ainoat suomalaiset nykykirjat, joita kansantasavallan alkuaikoina käännettiin, olivat sattuneesta syystä Elvi Sinervo ja Hella Wuolijoki.
Diplomaattikanavien myötä Hellmuthova kuitenkin sai yhteyden Waltariin itseensä, ja heidän välisensä kirjeenvaihto kesti yli 20 vuotta.
Hellmuthova ja hänen miehensä tuomittiin jossain 1950-luvun näytösoikeudenkäynnissä. Hellmuthova vietti kolme vuotta vankilassa, ja sai jotenkin neuvoteltua itselleen erikoisluvan jatkaa käännöstyötään sellistään käsin.
Meidän oman historiamme nurjiin hetkiin kuuluu se, että edellä mainitut Sinervo ja Wuolijoki olivat jatkosodan aikana Hämeenlinnan naisvankilassa, ja kirjoittaneet sieltä väkeviä runoja tai dokumenttiproosaa.
Sinuhen käännöstyö varmaan osaltaan auttoi Hellmuthovaa pysymään järjissään vankilaoloissa, vaikka vastoinkäymisiä tulikin lisää. Eli häntä tuli tapaamaan prahalaiseen naisvankilaan kustantamon edustaja, joka pahoitteli, ettei me nyt ikävä kyllä voida julkaista tätä kirjaa. Waltarihan oli kokonaan pannassa Neuvostoliittossa, ja vielä 1950-luvulla Tshekkoslovakian kulttuuripolitiikka oli aika ahdasta.
Toisin oli 1960-luvun puolivälissä, jolloin Sinuhe lopulta tshekiksi ilmestyi. Siitä tuli Prahan keväänä tunnetun vapautusliikkeen ja ihmiskasvoisen sosialismin haaveilijoiden sukupolviromaani.
Meillähän Sinuhea on luettu usein pessimistisenä ja fatalistisena kirjana, tyyliin ”näin on ollut ja näin on aina oleva”. Prahassa sitä luettiin lohdullisempana kirjana: okei, pahat ajat, sotien ja hallitsijoiden hulluuden hetket myös loppuvat joskus. Siellä on myös joku vapaudenkaipuu pohjalla, viinin, ystävyyden ja rakkauden ylistys. Samoin waltarilainen kolmiyhteys eli inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus.
No Prahan kevät jäi tunnetusti Varsovan liiton tankkien alle elokuussa 1968, ja tapahtumat ravistelivat myös Suomea. Silloinen edistyksellinen kulttuuriväki oli aluksi yhtenä miehenä ja naisena tuomitsemassa Neuvostoliiton voimapolitiikan. Erinäisten käänteiden jälkeen porukka sitten ihan muutamassa vuodessa kitkerästi jakautui eri leireihin. Ja entiset liberaalivasemmistolaiset keksivät 1970-luvun alussa mitä kaunopuheisimpia perusteluja Neuvostoliiton veljesavun välttämättömyydelle.
Sinuhen tarina kuitenkin jatkui. Sitä on myyty tshekiksi eri käännöksinä ja painoksina yli miljoona kappaletta. 1980-luvulla kirjasta muokattiin koulukäyttöön jopa lastenpainos, vähän kuin meillä on Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala tai Seitsemän koiraveljestä. Joten oletettavasti Nefernefernefer, viini ja rakkauden ilot ovat jääneet vähän vähemmälle.
Meillä Waltari-seuralaisilla oli alkuviikosta ihan ikioma Prahan keväämme, syreenit, hevoskastanjat, luumu- ja omenapuut kukkivat. Päädyimme Kaarlen yliopiston suomenopiskelijoiden kanssa jatkoille tyypilliseen itäeurooppalaiseen rauniopubiin. Eli vähän karumpaan ja ränsistyneempään pihapiiriin, josta oli muovattu hipsteri- ja humanistiystävällinen vapauden saareke. Takapihan terassin seinällä liehuvat liput kertoivat, miten me joudumme nykyään puolustamaan waltarilaisia ihanteita samaan aikaan sisäisiä ja ulkoisia uhkia vastaan. Eli siinä olivat Ukrainan lippu ja sateenkaarilippu.
Kaikki tuntuivat olevan helpottuneita, että pääministeri Andrei Babis, maatalouden ja median suuromistaja, Putin-mielinen oligarkki ja tavallaan Tshekin oma Viktor Orban oli kukistunut ensin parlamentti- ja vielä uudestaan presidentinvaaleissa. Ja siellä oli taas kulttuuriväen helpompi hengittää.
Terassilla istui muun muassa Vladimír Piskoř, joka on palkittu Suomen valtion ulkomaisella kääntäjäpalkinnolla 2012. Hän on kääntänyt yli 40 suomalaista nykykirjaa, mm. Miika Nousiaista, Asko Sahlbergiä, Pasi Ilmari Jääskeläistä ja Kristina Carlsonia. Mutta erityisesti kahta kirjailijaa ihan uransa alusta asti: Rosa Liksomia ja Kari Hotakaista.
Kaarlen yliopiston suomen kielen lehtori, minua vuotta nuorempi etunimikaimani ja niin ikään poninhäntäpää Jan Dlask tutki erityisesti suomenruotsalaisia, Henrik Tikkasta ja Christer Kihlmania.
Torstaina me sitten olimme Kaakkois-Tshekin Brnossa, Tshekin toiseksi suurimmassa kaupungissa. Siellä tavattiin Masarykin yliopiston opiskelijoita, jotka olivat tshenkintäneet oppilastyönään Waltarin teoksen Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (NÄYTÄ).
Se oli valittu lyhyytensä vuoksi ja myös siksi, että asiaproosaa voi olla helpompi kääntää. Kirja ilmestyi aivan sattumalta maaliskuun alussa 2022. Seurauksena oli paikallisen yliopistopainon eli Munipressin suurin bestseller ikinä. Tshekit saattoivat lukea tästä kirjasta paitsi Baltian maiden vuosista 1940–41, myös oman maansa kohtaloista 1948. Samoin siitä, mitä Putin olisi halunnut tapahtuvan Ukrainassa keväällä 2022. Niin se vaan kirjallisuus on jännällä tavalla universaalia ja allegorisella tavalla yhä uudelleen ajankohtaista.
Tuskinpa Waltari olisi Valtion tiedotuslaitoksen hommissa voinut aavistaa, että tulipa nähtyä vahingossa tulevaisuuteen.
No minkä takia Prahan kevät ja Euroopan kohtalot minua niin paljon edes koskettavat? Elokuussa 1968 olin korkeintaan kimalluksena vanhempieni silmässä. Synnyin vasta 1972, jolloin silloisessa Tshekkoslovakiassa oli meneillään tukahduttava ”normalisointi”.
Sen sijaan syksyn 1989 samettivallankumoukset olivat just tasan omaakin silloisen lukion tokaluokkalaisen sukupolvikokemustani. Se positiivisessa mielessä hullu vuosi, kun Keski- ja Itä-Euroopan totalitarismi romahti yllättävänkin nopeasti ja rauhanomaisesti.
Olin haistelemassa silloista vapauseuforiaa parinakin 1990-luvun kesänä, isäni ja ekan tyttöystäväni kanssa. Praha tuntui silloin kuin X-sukupolven pääkaupungilta. Sen kellaripubit olivat täynnä amerikkalaisia expateja, kirjailijan- ja muusikonalkuja, jotka kuvittelivat elävänsä kuin 1920-luvun Pariisin Kadotettu sukupolvi.
Silti minä ja kaverini koimme myös hyvin raskaasti sen 1980-90-lukujen taitteen siivekkään ja verisen nuoruuden… Suomessa oli syvä lama, joka teki pankkikonttoreista kirpputoreja ja karaokebaareja. Bosnia-Hertsegovinassa, särkyneen sydämen muotoisessa pikkumaassa, oli jälleen keskitysleirejä, piiritettyjä kaupunkeja ja väestönsiirtoja.
Eivätkä Bosnian uutiskuvat oikeastaan koskaan jättäneet minua rauhaan. Niihin kiteytyivät kaikki tuntoni ihmiselon hauraudesta, maailman selittämättömyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Niinpä sitten, parikymmentä vuotta myöhemmin, aloin kirjoittaa romaaneja Unenpäästäjä Florian, Sotilasrajan unet ja Tuomiopäivän karavaani. Niissä tutkaillaan maagisen realismin ja dystopian keinoin, miten Balkanin 1990-luvun tukahdutetut muistot ja umpeutumattomat haavat, kenties tulevat aiheuttamaan uusia järistyksiä lähitulevaisuuden Euroopassa.
Uudemmissa romaaneissani eli Helsinki Undergroundissa ja Uuden ihmisen kaupungissa taas kuvataan 2040-luvun pääkaupunkiseutua Kalasataman futuristisen ekokaupunginosan outsidereiden, kolmen lukiolaistytön silmin.
Heidän täytyy kasvaa aikuisiksi hirveän nopeasti, ruveta organisoimaan vastarintaa ja järjestämään pakoreittejä sisällissodan tantereeksi ajautuneesta kaupungista. Koska vallan on kaapannut vanhauskoisiksi kutsuttu, tavallaan suomalaista muinaisuskoa ja linkolalaisuutta potenssiin kymmenen yhdistelevä lahko.
Vanhauskoisissa on ehkä joitain kaikuja siitä, miten minä itse luin Sinuhen silloin joskus 13-vuotiaana ekan kerran. Eli hurmahenkisen uskonnollisuuden tai tarkoitus pyhittää keinot -ideologioiden kritiikkinä: traaginen faarao Ekhnaton julistaa pelastusoppiaan. Samaan aikaan ylipappi Eje ja sotapäällikkö Horemheb juonivat sen eteen, jotta kaikki muuttuisi ja mikään ei muuttuisi.
Meidän pitää pikku hiljaa päästä jo bilettämään ja jännittämään euroviisuja. Mutta kirjoitin noista kirjailijanurani alkuvaiheista jäsenlehtemme Kirjailijan tulevan numeroon. Voitte jo etukäteen varautua voimakkaaseen ysärinostalgiaan, samoin grunge-musiikin, Kurt Cobainin ja Arto Mellerin Aavekaupunki-näytelmän hehkutukseen.
Kiitos kaikille vielä kerran, tästä positiivisessa mielessä hullusta illasta Helsingin keväässä.
Jani Saxell
