Ville Hytösen puhe liiton 125-vuotisjuhlassa sidosryhmille 22.11.2022
Uunituoreen puheenjohtajamme Ville Hytösen puhe liiton 125-vuotissidosryhmäjuhlassa 22.11.2022:
Hyvät kirjallisuuden rakastajat. Hyvät kirjailijoiden rakastajat.
Kirjailija ja valtiopäiväedustaja Pietari Päivärinta taivasteli vuonna 1891 sitä, miten valtio jakaa tukea vuosittain veistäjille, muusikoille, ansioituneille kilpahevosille ja jalostetuille sioille. Vain kirjailijat eivät saaneet mitään.
Kai Häggmanin toimittamassa mainiossa Suomen kirjailijaliiton historiikissa kuvataan miten Päivärinta mekasti, “miten monta unetonta yötä saa valvoa, ajatuksiaan kokoon panna; unohtuu ruoka, unohtuu juoma; unohtuu tarpeellinen lepo.”
Asiat ovat parantuneet vuodesta Päivärinnan ajoista. Ensin syntyi Suomen Kirjailijaliitto vuonna 1897, sitten kaksikymmentä vuotta myöhemmin Suomikin itsenäistyi. Ensimmäisellä saattoi olla jotain tekemistä jälkimmäisen kanssa.
Vaikka asiat ovat parantuneet, maailma juoksee koko ajan vähän karkuun. Kirjailijat ovat edelleen niitä, jotka syövät silloin kun muilta jää tähteitä. Silti kirjailijoiden tehtävä on rakentaa sitä todellisuutta, joka liikkuu meidän henkilökohtaisesti kokemamme todellisuuden rinnalla.
Jotain sellaista joka on yhtä totta; jotain sellaista, jota tarvitsemme ymmärtääksemme sitä kokemaamme todellisuutta.
Kun Kirjailijaliiton perustamisen aikaan suosittu ja ahkera kotimainen kertoja tienasi noin viidensadan markan edestä taloudellista vuosiansiota kirjallisesta työstään, se vastasi rengin palkkaa. Tänään Kirjailijaliiton jäsenistön parhaiten tienaava desiili hankkii noin 9000 euroa työstään vuodessa. Yksikään renki ei tekisi siihen hintaan työtään.
Tehtävää siis on vieläkin paljon. Kirjailijaliiton tehtävä on saada päättäjät ja yleisö ymmärtämään tämä.
Ajattelun alkutuotantoon on sijoitettava rahaa, sillä se näkyy ketjun toisessa päässä. Se näkyy kansalaisten vireytenä, luomisvoimana, hyvänä terveytenä, pienen kielen säilymisenä, yhteiskunnallisena kehityksenä ja ylipäätään omakielisen ajattelun säilymisenä – siis sen mikä tekee meistä meitä itsejämme – sen, mikä mahdollistaa vaikkapa tämän oudon suomalaisugrilaisen, tasa-arvoisen, vokaalivoittoisen ja silti särähtelevän kielen ja sen luoman ajattelun.
Ennen kaikkea kirjallisuudella on itseisarvoinen asema, mutta kirjallisuuttakaan ei olisi ilman sen tekijöitä.
Koska minä rakastan kirjailijoita, haluan nostaa esiin yksitoista hienoa kirjailijaa, jotka antavat päätyönsä lisäksi myös panoksensa kirjailijoiden aseman parantamiselle. He ovat Paula Havaste, Sami Hilvo, Laura Honkasalo, Virpi Hämeen-Anttila, Anneli Kanto, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Antti Leikas, Maaria Päivinen, Tuija Välipakka, Sinikka Vuola. He ovat kirjailijaliiton jäsenistön valitsema johtokunta.
Heitä kiitetään harvoin, mutta he joutuvat ottamaan paljon kritiikkiä osakseen. He työskentelevät lähes ilmaiseksi kollegojensa puolesta. Minä ihailen heitä jokaista sillä he paitsi uhraavat itseään toisten takia, he ovat myös ylpeitä siitä. Suomen kirjailijaliitossa työskenteleminen ei ole vain työtä vaan kutsumus ja siksi meillä onkin niin mahtavia kirjallisuudenrakastajia toimistollamme, toiminnanjohtaja Ilmi Villacís, viestintäpäällikkö Hanna-Reetta Schreck, lakimies Eeva Asikainen, suunnittelija Eeva Tuomi ja viestintä- ja tapahtumakoordinaattori Laura Salo. Jokainen heistä tekee merkittävää työtä suomalaisen kirjallisuuden eteen.
Hyvät kirjallisuuden rakastajat. Hyvät kirjailijoiden rakastajat. Meidän uljas, kaunis ja ylevä liittomme on 125-vuotias ja se on kantanut omaa nimeään Pietari Päivärinnan aikojen jälkeen Santeri Ivalosta, Suomen Kirjailijaliiton ensimmäisestä jäsenestä sen tällä hetkellä tuoreimpaan jäseneen, Santtu Puukkaan. Liitto on työväline, ei itseisarvo. Se voi lopettaa itsensä sitten kun kirjailijatyö on näkyvää, kun kirjailijan toimeentulo on hyvä ja kun kirjallisuus on arvossaan.
Vielä näin ei ole. Siksi uudet puheenjohtajat pitävät tämän puheen vielä monta kertaa uudelleen.
Suomalaisen kirjailijan kunniaksi Helsingissä.
