Mikä on unen ja piilotajunnan rooli kirjailijan työssä? Maria Peura, Marko Hautala ja Johanna Sinisalo kertovat.
Haastattelu Maria Peuran kanssa siirtyy kaksi kertaa.
Ensimmäinen kohtaaminen on sovittu pohjoiseen. Aiomme tavata toisemme Kemissä.
Maria Peura ajaa Kemiin ja tapaa siellä vanhan ystävän, jota ei ole tavannut 20 vuoteen, mutta haastattelu peruuntuu.
Toisella kerralla sovittu haastattelu siirtyy jälleen. Saan kirjailijalta viestin.
”Sie sait minut tulemaan takaisin työhuoneelle”, siinä lukee.
Kolmannella kerralla kohtaaminen jo onnistuu, tällä kertaa puhelimella.
Kysyn Peuralta, noudattaako hän myös elämän tapahtumien lukutavoissa joskus unen logiikkaa.
– Kyllä mie heti ajattelin sitä peruuntumista, että tässä on joku tarkoitus. Ei siis mikään semmoinen yliluonnollinen tai mystifioitu, vaan ajatus siitä, että sitten voi keskittyä johonkin muuhun. Vaikka molemmilla kerroilla tietysti harmitti. Samalla tykkään siitä, että kun elää unimaailmaa tai ottaa sen vakavasti ja arvostaa sitä, tekee se elämän joustavammaksi. Aina löytää sen toisen, ehkä intuitiivisemman merkityksen. Koin Kemissä käydessä asioita, joita en olisi kokenut, jos meidän ei olisi pitänyt tavata.
Maria Peura, kuva Tomi Kontio
Unet auttavat itsesensuuriin
Peuraa unien pohtiminen auttaa vähentämään itsesensuuria, poistamaan kirjoittamisen lukkoja ja löytämään uusia aiheita.
– Talvella luin Freudin Unien tulkinnan ja innostuin siitä. Jouduin peilaamaan teosta vasten koko ajan omaa unimaailmaani, omaa alitajuntaa. En pystynyt lukemaan siinä ohessa mitään muuta. Nyt minua tietysti hävettää se, että olen muka joskus puhunut, että olen hylännyt Freudin, enhän mie sitä ole hylännyt!
Peura kuvailee jungilaisen imaginaatioharjoituksen, jossa unta lähdetään kehittelemään eteenpäin rentoutuneessa tilassa.
Harjoituksessa valitaan uni ja kerrotaan se uudelleen itselle.
– Se on unen sanoman vastaanottamista ja sen ymmärtämistä, sen katsomista mitä siitä nousee. Uni on verhoiltu ja vaatii siksi mietiskelyä ja käsittelyä avautuakseen.
Kirjailija Peuraa miellyttää se, että unia käsittelemällä ja työstämällä eri tavoin väistämättä syntyy jotakin.
– Kun unta assosioi vapaasti, pääsee käsiksi johonkin tärkeään.
”Kirjoitan päiväkirjaa ja unipäiväkirjaa ja ajattelen, että se on itsessään arvokasta. Se on minun omaa virtaa, joka pitää kirjoittamisen kanavaa auki.”
Peura kertoo, että löysä tai turha kirjoittaminen ovat hänelle tärkeitä tapoja tuottaa uutta tekstiä.
– Mie kirjoitan ajattelematta, että aion joskus muokata tai julkaista. Kirjoitan päiväkirjaa ja unipäiväkirjaa ja ajattelen, että se on itsessään arvokasta. Se on minun omaa virtaa, joka pitää kirjoittamisen kanavaa auki. En ole uskaltanut koskaan kokeilla sitä, että olisin kirjoittamatta vaikka kaksi kuukautta. Mitä sellaisesta voisi tulla? En uskalla edes ajatella sitä.
Kirjailija on järjestellyt kaikki päiväkirjansa työhuoneensa kirjahyllyyn. Ne ovat suurin piirtein aikajärjestyksessä.
– Siinä on kronologinen järjestys ja pidän siitä kiinni. Kun täytin viisikymmentä tuli olo, että kaikki täytyy kirjoittaa puhtaaksi. Materiaalia on kertynyt valtavasti, sillä kirjoittaminen on ollut hengissä pysymistä. Siksi mie olen selviytynyt.
Hän hiljenee hetkeksi.
– Mie olen selviytynyt, kun mie olen kirjottanut.
Tunnen, kuinka hän liikuttuu. Kestää hetken ennen kuin hän jatkaa ajatusta.
– Kirjoittaminen on ollut selviytymiskeino ja intohimo. Mie olisin kadonnut ilman päiväkirjaa ja ilman kirjoittamista, joka on ollut semmoinen tila missä voin hyvin ja pystyn purkamaan itsestäni jotakin pois.
Aila Meriluodon kanssa
Kaikki Maria Peuran päiväkirjat ovat erilaisia. Löytyy vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja, päiväkirjatyyppinen ja sydämenmuotoinen vihko.
– Jotkut niistä ovat ihan rumia tai niissä on kannessa joku pöljä kirjoitus. Mie olen syntynyt väärään aikaan, mie en kestä somea. Mie vihaan kännykkääni, jossa on kaikki mahdollisuudet. En mie halua jakaa minun elämää. Mie suljen kaikki välineet ja kirjoitan päiväkirjaa työhuoneessa. Se on minun päätös. Tosin ihan hiljattain olen saanut idean, miten työstäisin päiväkirjojani julkaistavaksi.
Yksi tärkeä esikuva on Aila Meriluoto.
– Olen dialogissa hänen kanssaan. Hänen kirjoituksensa on niin paljasta todistusta. Hän näyttää raadollisia asioita ja sitten toistaa ihmetyksen siitä kirjoituksessaan. Usein hän kirjoittaa, että en haluaisi kirjoittaa näin, mutta tämä on todistusta. Mie itsekin haluaisin joskus kaunistella tai olla pelkuri. Rankat aiheet ja rankat aiheet, niin minun teksteistä usein sanotaan.
Kun kirjailija aloitti terapian 14-vuotiaana, tuli unista heti merkityksellisiä. Ne olivat tapa kertoa kuulumisia omasta elämästä silloin, kun muulla tavalla ei vielä osannut.
”Mie itsekin haluaisin joskus kaunistella tai olla pelkuri. Rankat aiheet ja rankat aiheet, niin minun teksteistä usein sanotaan.”
– Aikuisenakin tulin terapiaan unineni ja koin antoisaksi sen, miten terapeutti lähti avaamaan unia. Niitä käytettiin materiaalina. Sitten tulin kriisiin, kun hän olikin sitä mieltä, että toisinaan kirjoittaminen sulkee unen eikä sitä sitten voi enää avata. Joskus kokeilen sitä, etten aina kirjoita unta, ainoastaan mietiskelen sitä ja kerron vasta analyysissa. Ja joskus mie näen semmoisia valon välähdyksiä. Mulla on migreenitaipumuksia. Oli ne välähdykset sitten migreeniä tai puhkeamassa oleva skitsofrenia, silti ne tuntuvat tärkeiltä. On kiinnostavaa, missä kohtaa tekstiä välähtää.
Unet itsessään ovat riittäviä
Harri Virtasen kirjoituskurssi Teatterikorkeakoulun dramaturgian maisteriopinnoissa oli Peuralle käännekohta.
– Virtanen käski tuoda unipäiväkirjan. Kun annoin sen hänelle, hän vastasi vakavana, että kiitos, arvostan tätä todella paljon. Siitä jäi olo, että unet itsessään ovat riittäviä ja tärkeitä.
Unien kirjoittaminen on yhä Maria Peuran työlle tärkeää. Usein niitä kirjoittaessa ratkeavat myös muuhun kirjoittamiseen liittyvät asiat. Koko kuluneen kesän kirjailija on kirjoittanut käsin uniaan. Peura kirjoittaa monia versioita ja kirjoittaa versiot myös koneella puhtaaksi.
– Teen sen lähinnä itseäni varten. Mie tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä. Joskus oivallan jotain sen seurauksena, mutta useimmiten en. Se on sellaista itseensä kosketuksissa olemista. Joskus tuntuu, että uni aukeaa uudestaan vasta puhtaaksikirjoittaessa.
Toisinaan Peura aloittaa työpäivän kirjoittamalla ensin unen puhtaaksi. Unityöskentely on siten osa kirjoittamista.
– Energia tai tunnelma on mukana kun kirjoitan fiktiota ja tulee siihen ilman tietoista agendaa. En kuitenkaan ajattele sellaista. Minulla on sisäisyydessäni nämä kaksi maailmaa ja sitten mie vaan siinä kirjoitan.
Marko Hautala, kuva Tomi Kontio
Kauhua piilotajunnan syvyydestä
Unet ovat tärkeä teema myös kauhukirjailija Marko Hautalan tuotannossa. Unista löytyy johtolankoja, välillä arki saa painajaismaisia vääristymiä. Unet eivät koskaan ole päälle liimattuja, vaan niillä on aina tärkeä merkitys Hautalan henkilöhahmoille.
– Muuntuneet tajunnantilat kiinnostavat minua, mukaan lukien unet. Se näkyy aihevalinnoissani ja kirjoittamisessani. Olen lukenut paljon unien psykologiasta, sekä perinteisestä syvyyspsykologisesta että tieteellisemmästä näkökulmasta – molemmat ovat loputtoman kiehtovia. Suurin osa omista unistani on puisevaa hölynpölyä, mutta silloin tällöin sattuu kohdalle niin merkittäviä, että ne muistaa vuosikymmenien jälkeenkin. Uskon myös enneuniin. Minulla ei ole mitään teoriaa tai filosofiaa, jolla osaisin perustella ilmiötä, mutta se näyttää olevan todellinen.
Hautalan tuotannossa jännitys kumpuaa piilotajunnasta, myyteistä ja unista. Hautalan henkilöitä eivät väijy hirviöt, vaan heidän oman mielensä syvyydet.
”Intensiivisimmät kohtaukset ovat usein sellaisia, että niiden aiheuttamaa tunnelatausta on vaikea äkkiseltään selittää.”
– Hyvä kauhutarina vetoaa tiedostamattomiin assosiaatioihin, erityisesti niihin, jotka lähestyvät jotain tabua. Intensiivisimmät kohtaukset ovat usein sellaisia, että niiden aiheuttamaa tunnelatausta on vaikea äkkiseltään selittää. Tuttu ja turvallinen ihminen tai tilanne voi äkkiä näyttäytyä uhkaavana kuin tuttuus olisi vain naamio, jonka takana on loputtomasti outoa ja selittämätöntä.
Onko kollektiivinen piilotajunta totta?
Hautalan teoksissa päähenkilö tempaistaan tavallisesta suomalaisesta arjesta keskelle selittämättömiä tapahtumia. Kerroksia kuoritaan kuin sipulia ja ytimestä löytyy myyttejä, tarinoita, lahkoja ja uskontoja. Storytel Originals -teoksessa Isä Malakain silmät ajaudutaan tutkimaan manaajan pimeää puolta. Romaanissa Torajyvät (2011) esiintyy erikoinen lahko.
– Vanhana jungilaisena pidän aika itsestään selvänä, että tietyt asiat ovat universaaleja ja myötäsyntyisiä. Miten me muuten voisimme ymmärtää menneisyydessä tai vieraissa kulttuureissa kirjoitettuja tarinoita? En itse kasvanut uskonnollisessa kodissa, mutta jostain syystä myytit ja uskonnot ovat aina puhutelleet minua.
Psykiatri Carl Gustav Jungin (1875–1961) kirjoitukset alkoivat kiinnostaa Hautalaa 1990-luvun alkupuolella, kun hän työskenteli psykiatrisessa sairaalassa.
– Siitä saakka olen uskonut, että Jungin ajatus kollektiivisesta piilotajunnasta on oikeilla jäljillä. Opiskeluaikoina löysin William Blaken, joka on samoilla taajuuksilla Jungin kanssa. Molemmat ovat valaisseet asioita tavalla, jonka tunnistan ja koen todeksi jotenkin intuitiivisella tasolla. Jungin terminologissa minulle tärkein käsite on objektiivinen psyyke, jonka mukaan suurin osa mielen sisällöistä on jotenkin autonomisia ja tietoisesta tahdosta riippumattomia. Parhaimmillaan niitä voi tarkkailla kuin eksoottisia eläimiä, jotka tekevät omia mystisiä juttujaan.
Kauhua elementtitalossa
Eräs toistuva elementti Hautalan tuotannossa ovat erilaiset tilat, rakennettu ympäristö ja arkkitehtuuri. Romaanissa Kuiskaava tyttö (2016) pahaenteistä tunnelmaa henkivät niin toimistorakennukset kuin rauniokirkko. Pimeän arkkitehdissä (2020) kauhu liittyy betonikerrostaloon.
– Pyhä arkkitehtuuri on aina vetänyt minua puoleensa. Vaikka olin nuorena olevinani ateisti, vaikuttavimpia kokemuksia matkoilla olivat vierailut kirkoissa, temppeleissä ja moskeijoissa. Pimeän arkkitehdissä aloin pohtia kerrostaloa, jossa kotini on, sen muotokielen täydellistä hengettömyyttä. Romaanin kirjoittaminen oli hyödyllinen kokemus, sillä aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää modernia arkkitehtuuria ja Viljo Revelliä, joka on kotikaupungissani Vaasassa eräänlainen puolijumala.
Rakennetun ympäristön vastakohtana Hautalan tuotannossa esiintyvät orgaaniset maanalaiset tilat, luolat ja tunnelit. Kuiskaavassa tytössä päähenkilö saadaan uskomaan, että ratkaisu kaikkeen löytyy kaupungin alla olevasta luolastosta. Luolat kiehtovatkin Hautalaa.
”Maan alle menemisessä on jotain niin yleisinhimillistä, että se kiehtoo loputtomasti.”
– Olen kirjoittanut paljon maanalaisista tiloista, joilla on pyhä merkitys. Sellaiset paikat sekä kiehtovat että pelottavat minua, sillä kärsin ahtaanpaikankammosta. Yksi unelmani on päästä näkemään esihistoriallisia luolamaalauksia, sikäli kun se on enää mahdollista – monet paikoista on suljettu yleisöltä. Maan alle menemisessä on jotain niin yleisinhimillistä, että se kiehtoo loputtomasti. Olen siinä mielessä tradition ystävä, että sijoitan mielelläni tarinoideni merkittäviä kohtauksia maan alle tai kellareihin ja luoliin, niin kuin historian sivu on ollut tapana.
Pyhällä on muutenkin Hautalan tuotannossa tärkeä rooli. Torajyvät-romaanissa muinainen profeetta saa hallusinaatioita syötyään torajyväsienen saastuttamia jyviä. Romaanissa Itsevalaisevat (2008) esiintyy kaloihin liittyvä lahko. Myös urbaanilegendat saavat myyttisiä ulottuvuuksia. Romaani Kuokkamummo (2014) käsittelee lasten ja nuorten keskuudessa kiertävää urbaanilegendaa.
– Erosin kirkosta kahdeksantoistavuotiaana ja olin olevinani tunnustuksellinen ateisti kolmikymppiseksi asti, mutta se oli tavallaan aina jollakin tasolla fuulaa. Ihminen voi tietoisesti ajatella olevansa sitä tai tätä, mutta perusluonne paljastuu siinä, millaiset asiat viehättävät.
Johanna Sinisalo, kuva Katri Kallio
Suolisto käskyttää ihmiseläintä
Johanna Sinisalon palkitussa kauhuromaanissa Vieraat piilotajunta sijaitsee äkkiseltään erikoisessa kohdassa ihmiskehoa: suolistossa.
– Kun aloin kirjoittaa kirjaa, suolistoasiat olivat kuuminta hottia. Joka toinen lehtiartikkeli tuntui kertovan siitä, miten vatsassa sijaitsevat ”toiset aivot”.
Sinisalon mukaan ihminen kuvittelee olevansa äärimmäisen järkevä, ajatteleva olento. Päättely, ennakointi ja harkintakyky erottavat meidät eläimistä. Tieteen valossa kaikki tämä on osoittautunut pelkäksi pinnaksi.
– Olemme edelleen tosi biologisia olentoja. Se mistä puhutaan esimerkiksi vaistoina, saattaa hyvinkin olla sisäerityksemme tuottamia käskyjä.
Erään teorian mukaan vielä antiikin aikaan ihmiset kuulivat jumalien puhuvan päässään, antavan vaikkapa ohjeita kuinka toimia silloin, kun tapakulttuurista ei ohjeistusta löydy.
– Meillä on oma tietoinen tajunnan alue ja sitten tämä toinen, sanotaan sitä sitten piilotajunnaksi tai sieluksi tai jumalaksi. Tai vaikkapa suolistobakteereiksi.
Sätkynukeksi vieraille voimille
Käytämme puhuessamme usein sanontoja, joiden mukaan henkilökemiat pelaavat tai joku on samalla aaltopituudella. Sisikunnasta tulevia viestejä kuuluisi kuunnella nopeita päätöksiä tehtäessä. Suomen kielessä puhutaan ylevästi, miten ”sydän sanoo” tai ”sydän käskee”. Ruotsissa sama sanotaan suoremmin: ”magkänsla”, vatsatunne.
– Eräs tutkija sanoi elämän tarkoitusta kysyttäessä, että olemme bakteerien busseja. Se oli hyvä tiivistys.
Kauhukuvastoon kuuluvat usein riivaajat ja zombit ja virukset, vaarallinen ”toinen”, joka ottaa ihmisestä vallan. Vieraissa kuusivuotias Sissi-tyttö saa niin hyvän yhteyden ”Flooraansa”, että pitää tätä ystävänään, jonka kanssa juttelee. Sissillä ja hänen veljellään on yhteiset suolistobakteeristot, jotka myös kommunikoivat keskenään. Ja kun kuumeisen veljen bakteeristoa uhkaa joukkotuho antibioottikuurin myötä, Floora ottaa Sissistä vallan…
”Kirjassani kauhu lähtee siitä, että lukija tajuaa, että tämä voisi olla mahdollista. Voin joutua sätkynukeksi hallitsemattomien voimille.”
Vieraat-kirjassa on paljon tieteellistä tietoa esimerkiksi vagushermoston yhteydestä aivoihin ja siitä, mitä neurokemikaaleja joko suolisto tai aivot käskevät erittää.
– Kirjassani kauhu lähtee siitä, että lukija tajuaa, että tämä voisi olla mahdollista. Voin joutua sätkynukeksi hallitsemattomien voimille. Oman kontrollin menettäminen pelottaa.
Nyrjähtäneen todellisuuden lumo
Sinisalo pitää kiehtovana sitä, miten tietoisuuden eri tavat tai lajit ovat kiinnostaneet ihmistä aina. Niitä on tutkittu läpi historian – milloin tieteen, milloin niin sanottujen rajatieteiden näkökulmasta.
– Olemme silti usein tuudittautuneet ajatukseen, että ihminen on luomakunnan kruunu. Eläimistä se ainoa, joka osaa tehdä sitä, tätä ja tota. Ja että todellisuus olisi meidän hahmotettavissamme. Kovan fysiikan puolella olemme menneet syvälle hiukkasten sisään, mutta kun puhumme omasta psyykestämme biologisina, kemiallisina ja fysiologisina olentoina, olemme ihan neandertalilaisia.
Sinisalo kuvaa itseään humanistiksi, jolla on aina ollut viehtymys luonnontieteisiin. Omin genre on ”suomikumma”, spefi eli spekulatiivinen fiktio. Tai ”hiukan nyrjähtänyt reaalitodellisuus”, kuten hän itse määrittelee. Häntä kiehtovat tarinat, joissa tieteen kulmasta kaikki voi näyttää oikealta ja perustellulta, mutta silti jää varaus siitä, ettemme tiedä kaikkea. Esimerkiksi kummittelu, joka on kauhutarinoiden perusaineistoa: jos Sinisalo kirjoittaisi siitä, häntä ei kiinnostaisi se ovatko kummitukset ”todellisia”. Vaan se, miksi tämän kertomuksen ihmisen aivot ovat rakentuneet niin, että hän näkee tai luulee näkevänsä niitä.
– Pidin jo nuorena tarinoista, joissa jokin yliluonnollinen ilmiö oli mahdollista tulkita myös mielikuvituksen tuotteeksi. Rakastin tv-sarjaa X-files, jossa tulkinnanvapaus tarjottiin katsojalle, Sinisalo sanoo.
”Ihmisaivojen puhtaasti biologiset totuudet ilman mitään mystifiointia ovat käymätöntä korpimaata, josta löytyy vielä vaikka mitä eksoottista.”
– Aina kun tiede avaa oven johonkin uuteen huoneeseen ja valaisee sen, näemme huoneessa kymmenen muuta vielä avaamatonta ovea. Uusia arvoituksia tulee koko ajan. Tiede avaa maailmoita, joita emme pystyisi keksimään. Ihmisaivojen puhtaasti biologiset totuudet ilman mitään mystifiointia ovat käymätöntä korpimaata, josta löytyy vielä vaikka mitä eksoottista. Tieteen pimeissä nurkkauksissa ja katvealueilla, niissä koloissa joista loistelemppu on palanut, asuvat minun tarinani.
Unet vai ulkoilu
Entäpä unet? Niissähän moni asia on melkein kuin valvemaailmassamme, mutta ei sitten kuitenkaan.
– Nuorena unien maailma vaikutti salaperäiseltä ja kiehtovalta, rinnakkaisuniversumilta jossa pääsen seikkailemaan. Komeita unia on tullut nähtyä, mutta teksteihin asti ne eivät ole juurikaan päätyneet, Sinisalo kertoo.
Nykyisin vallitsevan teorian mukaan unet ovat ”aivojen roskakori”. Unen juonellisuus ja merkityksellisyys syntyy muistojen paloista ja pirstaleista, erillisten näkö-, kuulo- ja tuntoaistimusten mosaiikista, joka kulkee virtana.
– Aivot pelaavat hedelmäpeliä, Sinisalo kiteyttää.
Yön yli nukkuminen auttaa monessa ongelmanratkaisussa, myös kirjoittamisessa. Mutta vielä paremmin auttaa patikointi, on Sinisalo todennut.
– Kävelemällä se selviää, sanoivat jo muinaiset filosofit. Ihminen on sielultaan nomadi. Olemme kehittyneet evoluution myötä biologisesti laumavaeltajiksi.
Enteitä, merkkejä ja palapelin kokoamista
Aivot toimivat hyödyksemme ilman, että siihen liittyy mitään mystiikkaa.
– Yritämme koko ajan löytää säännönmukaisuuksia ja syy-seuraussuhteita niistäkin asioista, jotka ovat silkkoja yhteensattumia. Kirjoittamisprosessin aikana löydän usein jonkin tavattoman tärkeän lähteen, tiedon, kirjan, artikkelin aivan yllättävästä paikasta, minkä koen universumin antamana merkkinä siitä, että olen oikealla tiellä. Niin kuin joku olisi huomannut umpimähkäisen hapuiluni ja halunnut auttaa minua, Sinisalo naurahtaa.
– Vaikka tämä on irrationaalista ajattelua, haluan selvästi löytää enteitä ja merkkejä, jotka kannustavat ja motivoivat eteenpäin.
Hän vertaa kirjan tekemistä palapelin kokoamiseen. Joskus käy niin, että yksi pala muuttaa välähdyksenomaisesti koko oman perspektiivin tekstiin.
– Näissä hetkissä melkein menee mystiikan puolelle se, miten nopeasti aivot rakentavat tekstin merkityksen uudelleen.
—————–
Teksti: Essi Kummu (Maria Peuran haastattelu), Laura Honkasalo (Marko Hautalan haastattelu) ja Pauliina Susi (Johanna Sinisalon haastattelu)
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3/2021
