Unettomien kennostossa

Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio

Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio

 

”Elokuva on uni jonka uneksimme yhdessä”, on Jean Cocteau sanonut.

Pandemia-aikana Cocteaun lause tuntuu erityisen viiltävältä. Sen paino asettuu sanalle yhdessä. Kun katsomot ovat rajoitusten vuoksi lähes tyhjiä, puuttumaan jää yhteinen hengitys, sydämensyke, liikutuksen ja ilon aaltojen vyöryntä.

Pitkään jatkunut yleisömäärien rajoittaminen on vaikuttanut rajusti taiteilijoiden toimeentuloon. Myös kirjailijat ovat kokeneet tämän: lipputulot dramatisoinneista ja alkuperäisteoksista ovat joko jääneet kokonaan saamatta tai pudonneet hyvin vähäisiksi. Ja kun kirjastomatineat ja muut kirjalliset yleisötilaisuudet ovat vähentyneet lähes olemattomiin, esiintymisistä saatava tulo on ehtynyt.


”Sosiaaliturvan puute on erityisen vaarallista silloin, kun kokonaisella elinkeinoalalla ei sulkujen ja rajoitusten vuoksi ole mahdollisuutta toimeentulon hankkimiseen.”


Itsensä työllistävien vapaan kentän toimijoiden äärimmäinen haavoittuvuus näkyy nyt selvästi. Sosiaaliturvan puute on erityisen vaarallista silloin, kun kokonaisella elinkeinoalalla ei sulkujen ja rajoitusten vuoksi ole mahdollisuutta toimeentulon hankkimiseen. Freelance-työn monet ongelmat on tunnistettu jo ennen koronapandemiaa, ja taiteilijoiden etujärjestöt ovat pitäneet niitä vaikuttamistyössään vahvasti esillä. Mutta vapaiden taiteilijoiden elämän realiteetit eivät ole johtaneet toimiin sen enempää hyvänä kuin huononakaan aikana. Suomalainen yhteiskunta ei edelleenkään tunnista muita ansainnan muotoja kuin palkkatyö.

Kolkko pragmatismi sanelee asenteen taiteeseen ja kulttuuriin: niitä ei pidetä jokapäiväisen elämän kannalta välttämättöminä ja siksi ne kriisiaikana voidaan kieltää tai rampauttaa rajoituksin. Viesti on selvä niin taiteilijoiden kuin yleisöjenkin suuntaan. Elävä kulttuuri, joka perustuu kohtaamisille, on hyvien aikojen ylellisyyttä, viihdykettä tai luksusta. Sen vuoro tulee viimeisenä, se voidaan loputtomiin sysätä odottamaan.


”Jokainen uneksii yksin, jokainen hoitaa valveaikansa mahdollisimman vähin inhimillisin kontaktein. Mitä puuttuu? Puuttuu yhteinen uni, jota ilman yhteisö menettää mielenterveytensä.”


Hätämalliin karsittu yhteiskunta ilman kulttuurielämää on kuin yksinäisten kennosto. Jokainen uneksii yksin, jokainen hoitaa valveaikansa mahdollisimman vähin inhimillisin kontaktein. Mitä puuttuu? Puuttuu yhteinen uni, jota ilman yhteisö menettää mielenterveytensä.

Tässä lehdessä psykoanalyytikko ja kirjailija Harri Virtanen kirjoittaa social dreaming -metodista. Siinä suuri ryhmä jakaa unensa, jotka koetaan yhteiseksi omaisuudeksi. Virtanen kirjoittaa: ”Ne ilmentävät sosiaalisia, poliittisia, institutionaalisia ja henkisiä näkökulmia, jotka ovat vasta tulossa, ajatuksia, joita ei ole vielä ajateltu.”

Social dreaming -menetelmän sisältö on tuttu myös toisesta kontekstista. Mitä taide on syvimmältään ellei ajatuksia, joita ei ole vielä ajateltu? Mitä muuta on halumme nauttia kulttuurin antimista kuin halua uneksia yhdessä, kokea ja etsiä sitä mikä on tulossa, sitä mikä on vasta hahmollaan, sitä mikä liikahtelee sanojen ja kaiken ennen koetun tuolla puolen.


”Emme voi pitkään enää jatkaa tätä raakaa valvetta, tätä olemassaoloa ilman unta.”


Tiedämme unenriiston vakavat seuraamukset yksilölle. ”Unet etsivät näkijöitä”, kirjoittaa Virtanen. Mutta niin myös näkijät etsivät unia, teokset kokijoita ja taiteilijat yleisöjä.

Emme voi pitkään enää jatkaa tätä raakaa valvetta, tätä olemassaoloa ilman unta.

 

Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja