Uhka luovuudelle nousee sisimmästä

 

Anja Erämaja

 

Häpeäntunne voi lamauttaa ja mykistää. Miten häpeä vaikuttaa kirjailijan työssä?

Anja Erämaja tunnetaan loistavana esiintyjänä. Erämajan runoja on esittänyt myös kuoro Kaupungin naiset Petra Lampisen sävellyksinä. Erämaja on esiintynyt Laulavat kahvinkeittäjät-triossa sekä Mehumaija-yhtyessä.

– Häpeä on sitkeä seuralainen ja pinttynyt tunne, Erämaja kuvailee. – Sen kaikkia puolia ja koko syvyyttä on vaikea hahmottaa. Viheliäisesti häpeästä sikiää häpeää, hävettää hävetä, häpeän tunteminen ja käsitteleminen uuvuttaa ja tuntuu turhalta. Kirjailijan työssä melkein kaikki muu paitsi kirjoittaminen on häpeäherkkää. Huomionosoitukset hävettävät, huomiotta jättäminen hävettää.

Esiintyminen sen sijaan hävettää Erämajaa harvemmin. – Esiinnyn kirja edellä, edessä, kirja on pääasia, se vapauttaa minut välittäjän rooliin. Olen selvinnyt runokeikoista riittävän monta kertaa ja oppinut, että henkiin jää.

Sanat esiintyä ja esittää ovat Erämajan mielestä hankalia. – Sanat altistavat häpeälle, niissä on kekkaloinnin, falskiuden ja itsekorostuksen sivumaku. Kuitenkin sympariseeraan esitystaidetta, poikkitaidetta ja kokeilevaa lavahäröilyä. Usutan itseäni riskien ottoon.

Häpeä loistaa poissaolollaan, kun omia runoja kuulee muiden, esimerkiksi Kaupungin naiset -kuoron, esittäminä.

– Kiinnostavasti sävellettyä ja hyvin esitettyä kokonaisuutta on riemu kuulla. Runot etääntyvät itsestä, kuoro kuunnellessa oma osuus asiassa melkein unohtuu.

Entä aiheuttaako oman teoksen ilmestyminen häpeää?

– En ole ymmärtänyt hävetä, vaikka olisi varmaan pitänyt! Nyt sitten hävettää oma häpeämättömyys, varsinkin jos se tarkoittaa, etten ole pistänyt itseäni riittävästi likoon, ottanut riskejä. Yleensä tunnen huojennusta ja iloa kirjan syntymästä. Romaanin ilmestyttyä tosin vähän hävetti, en ihan tiennyt mitä oli tullut tehtyä, eikä kansikaan ollut alkuperäinen suosikkini.

Mediajulkisuus sen sijaan aiheuttaa Erämajalle häpeän tunteita.

– Kirjaa tehdään ajan kanssa, hiotaan, keikoilla eletään hetkessä, tilanteet tulevat ja menevät, mokatkin kääntyvät usein voitoksi. Lehtihaastattelusta sen sijaan jää jälki, artikkeli ja siinä on aikalailla haastattelijan armoilla. Tilanne on altis väärinkäsityksille ja saatan mennä lukkoon niin että oikeat sanat tulevat vasta viiveellä mieleen. En ole minkään alan spesialisti, en voi tukeutua erityisosaamiseen. Ja oman kuvan näkeminen hirvittää.

Kustantajat tuntuvat nykyään odottavan, että kirjailija satsaa sosiaaliseen mediaan ja markkinoi somessa sekä teoksiaan että itseään. Aiheuttaako tämä häpeää?

– Suhteeni someen on jäänyt puolitiehen, vaiheeseen, epäselväksi, en ole ehtinyt tai osannut kirkastaa esimerkiksi roolia, olenko ystävä, tuttava vai ammatinharjoittaja, Erämaja sanoo. – Epämääräisyys altistaa monenlaisille tunteille, häpeällekin. Usein somejulkaisu tuntuu enemmän esittämiseltä kuin live-esiintyminen, ja markkinointi vaivaannuttavalta velvollisuudelta.

Häpeän ylittäminen vaatii rohkeutta. – Yritän toppuutella häpeäherkkyyttäni, puhua itselleni lempeästi järkeä, ymmärtää turhamaisuutta, herkkähipiäisyyttä, täydellisyyden tavoittelua ja perimmäisiä tarpeita häpeän takana. Yritän usuttaa itseäni sanomaan joo, vaikka osa minusta huutaa ei ja haluaa käpertyä turvallisesti piiloon.

Erämaja sanoo tuntevansa häpeää kohtaan myös kiitollisuutta, sillä tunne on antanut sysäyksen monelle tekstille.

 

Häpäisemällä yritetään vaientaa naiset

Rosa Meriläinen joutui kokemaan aiemmalla urallaan politiikkona voimakasta julkista häpäisemistä. Nuorta kansanedustajaa arvosteltiin helman pituudesta ja paheksuttiin, kun hän tunnusti kokeilleensa kannabista. Välillä kohut pysyivät lööpeissä useita päiviä.

– Poliittisen uran nöyryytyksiin verrattuna kirjailijan homma on kivaa ja tuo iloa, Meriläinen sanoo.

Edes romaanien kritiikit eivät aiheuta Meriläiselle häpeää. – Kun kuulin, että Hesari lyttäsi toisen romaanini Osterin, en edes lukenut kritiikkiä, vaan vedin perskännit. Seuraavana päivänä olin jo päässyt asiasta yli. Kritiikki on vain kritiikki, kirjailija ei sentään päädy lööppeihin.

Meriläinen myöntää kuitenkin, että vaikka kaunokirjallisuus ei ole samalla tavalla henkilökohtaista kuin politiikka, siihen liittyy epävarmuutta ja jännittämistä. – Toisaalta fiktiota kirjoittaessa on turvassa omassa maailmassaan. Ehkä minua auttaa se, että ajatteluni on teoskeskeistä. En mieti millainen tyyppi kirjailija on, enkä murehdi sitä, jos joku tekee romaanieni perusteella minusta päätelmiä.

Meriläinen on ollut vihapuheen kohteena teini-ikäisestä saakka, sillä hän on halunnut aktiivisesti vaikuttaa asioihin, joita pitää tärkeinä. – Teininä sain vanhanajan vihakirjeen, johon oli leikattu kirjaimet lehdestä, Meriläinen nauraa.

Nykyään hän osaa suojella itseään. Meriläinen ei googlaa itseään, eikä lue, mitä hänestä sanotaan netissä. Kokemukset politiikassa eivät ole tehneet hänestä varovaista.

– Kun kirjoitan vaikkapa kolumnin, en karttele sitä, että kanssani ollaan eri mieltä. En pyri provosoimaan, mutta jätän sijaa vastaväitteille, kutsun ihmisiä väittelyyn. Kirjoitan asioista, jotka tunnen, ja asiantuntemus antaa turvaa.

Meriläinen on käsitellyt häpeän teemaa sekä tietoteoksissaan, että fiktiossa. Romaani Virhe (Teos, 2019) käsittelee julkista häpäisyä. Nuori Ellen aiheuttaa skandaalin ryhtymällä venäläisen vallankumousjohtajan rakastajaksi 1900-luvun alussa. Lehdistö rakentaa tapauksesta häväistysjutun ja poliittisen skandaalin. Ellenin julkinen häpäisy heijastelee Meriläisen kokemaa nolaavaa julkisuutta poliitikkoaikoina.

Politiikkaan verrattuna fiktion kirjoittaminen on turvallinen paikka. – Olen kiitollinen siitä, että saan kirjoittaa. Olen tosi ylpeä kaikista kirjoistani, vaikka esikoisen ilmestyminen aikoinaan jännittikin kovasti. Mietin, että mitä jos kukaan ei lue sitä ja sitten mietin, että mitä jos joku lukee sen.

Romaanin Ellen on kapinallinen hahmo, joka yritetään palauttaa porvarilliseen lokeroonsa julkisen häpäisemisen avulla. Meriläisen mukaan samaa tapahtuu edelleen.

– Nuorilta naisilta yritetään riisua uskottavuutta häpäisemällä, Meriläinen sanoo. – Kaikkien naisten pitäisi vastustaa sitä.

Romaanissa Virhe on paljon suorasukaisia seksikuvauksia. Hävettääkö seksistä kirjoittaminen koskaan?

– Minut on kasvatettu niin, etten mieti, mitä joku muu ajattelee tekemisistäni ja sanomisistani. Minulla on oma sanomisen tarve, enkä suostu pienentämään itseäni. Minulle on sanottu, että minulta menee uskottavuus yhteiskunnallisena ajattelijana, jos kirjoitan seksistä. Minua ei sellainen uskottavuus kiinnosta ollenkaan!

Nykykirjailijoita arvostellaan siitä, ettemme uskalla ottaa kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Moni pelkää vastareaktiota ja on mieluummin hiljaa. Miten Meriläinen uskaltaa ottaa kantaa?

– Suurin riski siinä on, että tulee muuttaneeksi maailmaa. Minä olen tietysti kokenut paljon jo nuoresta asti, olen tottunut arvosteluun ja oppinut olemaan piittaamatta. Kannattaa muistaa, miten paljon vihapuhetta enemmän kohdistuu vähemmistöjen edustajiin, varsinkin aktivisteihin.

Meriläinen kiirehtii kuitenkin sanomaan, että ihmiset ovat erilaisia: joku kestää enemmän, joku vähemmän. – Minulle on ihan ok, että kaikki eivät minusta pidä. Haluan kuitenkin säilyttää herkkyyteni ja haurauteni.

 

Keikalla yleisessä saunassa

Roope Lipastin teoksissa ja kolumneissa on hersyvää itseironiaa ja mustaa huumoria. Lipasti ilmoittaa heti kättelyssä, ettei häpeä juuri mitään.

Ei edes esiintyessä?

– Kerran Frankfurtin kirjamessuilla minut pyydettiin lukemaan tekstejäni saksalaisessa yleisessä saunassa. Menin siis sinne ja kysyin saunojilta, passaako lukea. Ei niillä ollut vaihtoehtoja, koska seisoin siinä ovella. Pyyhe sentään oli lanteilla, mutta en usko, että olisin hävennyt, vaikkei olisi ollut. Ihmettelin kyllä, että kuka perkele tällaisen idean on saanut, ja ei kai hänelle vain makseta kuukausipalkkaa… Toisin sanoen en häpeä juuri mitään. Minä olen mikä olen ja kirjoitan sellaisia kirjoja kuin kirjoitan. Ei minulla ole syytä tuntea häpeää. Tunnen kirjailijoita, jotka tuntevat häpeää kun kirja ilmestyy. Se on minusta outoa, koska eihän kukaan sitä kirjaa väkisin julkaissut.

Esiintyminen tulee Lipastille luonnostaan, jopa esiintyminen teinien edessä.

– Esiinnyin kerran lukiossa 200 nuorelle, enkä huomannut, että sepalukseni oli jäänyt auki. Ymmärsin sen vasta melko myöhäisessä vaiheessa, ja joka tapauksessa myöhemmässä kuin yleisöni. Ei sekään tuottanut häpeää, korkeintaan pientä nolostumista.

Lipasti kirjoittaa kolumneja mm. YLEn nettisivuille. Kolumnin alla saa kuka tahansa kertoa mielipiteensä. Aiheuttaako se häpeää?

– En lue kommentteja. Jos luen, niin toisella silmällä nopeasti. Jos törmään siihen, joissa käydään henkilöön, pahastun, mutta onnekseni minulla on kanan muisti, eivätkä sellaiset asiat jää mieleeni. Mutta ei siinäkään ole kyse siitä, että minä häpeäisin: pikemminkin kommentoijan kannattaisi hävetä itseään kaikin mahdollisin keinoin ja tavoin, kun kehtaa olla minusta sellaista mieltä!

Lipasti on sitä mieltä, että julkisuus on kohdellut häntä hyvin.

– Julkisuus on lähtökohtaisesti ihan mukavaa – tai ehkä olen saanut mukavaa julkisuutta. En ole niin kuuluisa, rakastettu vai vihattu, että julkisuudesta olisi mitään haittaa. Kasvokkain ihmiset tulevat enimmäkseen kehumaan ja sehän on vain kivaa.

Nostaako oma teksti koskaan häpeän tunteita? Tuleeko koskaan mieleen, että onko tässä touhussa mitään järkeä?

– Mietin useinkin, onko touhussa mitään järkeä, mutta se johtuu ihan siitä, että kirjoja myydään ja luetaan niin vähän. Kirjan kirjoittamisessa on kauhea vaiva ja sitten muutama tuhat ihmistä lukee sen ja kriitikko nyrpistelee nenäänsä ja sanoo, että ”hyvä yritys, mutta ei nyt oikein lähde.” Välillä käy niinkin, että jo kirjoittaessaan tietää, että se onkin maailman kamalinta paskaa. Mutta seuraavana päivänä sitten palaan tekstiin ja koetan muokata sitä niin, että se olisi vain maailman toiseksi kamalinta paskaa. Eli ei, en häpeä.

Seksi on sellainen aihe, jonka Lipasti arvelee voivan mahdollisesti nostattaa häpeää.

– Joku kuitenkin sanoisi, että onpa kamala seksikohtaus ja nämä sun tylsät fantasiat on todellakin nähty jo 1800-luvulla – silloin tulisi ehkä sellainen tunne, että on paljastanut itsestään jotain sellaista, josta olisi ikävä kuunnella vittuilua. Yhden kerran olen moisen kuitenkin tohtinut tehdä, eikä kukaan sanonut mitään.

Entä vanhat tekstit? Liittyykö niihin häpeää, kun niitä tarkastelee nykynäkökulmasta?

– En koskaan palaa vanhoihin teksteihini. Uskon, että kirjat kirjoitetaan sellaisella pieteetillä, ettei niihin mitään häpeämisen aihetta jää. Parhaansa sitä tekee ja ajattelen, että kuka tahansa, joka on kirjoittanut kirjan, on tehnyt hatunnoston arvoisen työn. Vanhoja lehtijuttuja 1990-luvulta saattaisin ehkä hävetä, mutta toisaalta se oli sitä aikaa.

Kysymyksiä häpeästä

Vastaajana luovien alojen psykologi Marjukka Laurola.

Kirjailijan voi olla vaikea erottaa työnsä tulosta, esim. romaania, omasta persoonasta. Siksi kritiikit ja lukijoiden mielipiteet voivat aiheuttaa häpeää. Miten tässä tilanteessa voisi käsitellä häpeää?

– Kannustan pysähtymään avoimesti ja uteliaasti näiden tilanteiden äärelle. Mihin kritiikki oikeastaan kohdistuu? Kuinka objektiivista se on? Mitä vaihtoehtoisia tulkintoja voisi tilanteessa löytyä? Voi myös tutkia, mitä muita tunteita kuin häpeää näihin tilanteisiin liittyy? Mikä on ydinpelko? Kuinka todennäköistä sen toteutuminen on?

– Jääkö mieleen myös positiiviset palautteet ja kritiikit vai huomioiko mieli ainoastaan negatiivisen? Mieli on rakentunut siten, että hengissä säilymisen vuoksi takerrumme kielteiseen ja meitä (sisäisesti tai ulkoisesti) uhkaavaan. On hyödyllistä kiinnittää tietoisesti huomio hyvään ja kirjoittaa onnistumiset ja ilahduttavat palautteet ylös. Se mitä ruokimme, kasvaa ja vahvistuu.

– Kannattaa myös pohtia, kenen kanssa voisi vaikeistakin tunteista ja satuttavista mielipiteistä keskustella. Kuka voisi auttaa löytämään perspektiiviä ja mittasuhteita? Kuka osaisi luoda turvallisen ja hyväksyvän yhteyden vaikealla hetkellä? Myös muutaman kerran psyykkinen valmennus ulkopuolisen asiantuntijan kanssa voi olla paikallaan, jos mahdollista.

Kirjailija ei ole julkisuuden ammattilainen samaan tapaan kuin vaikka poliitikko. Joillekin kirjailijoille julkisuudessa oleminen aiheuttaa häpeää. Moni on maininnut häpeän aiheeksi varsinkin sen, että tulee valokuvatuksi. Miten asiaa voisi työstää?

– Meillä kaikilla – ja etenkin kirjailijoilla, on monia minuuden puolia, joita hyödyntää eri tilanteissa. Kannustan tutkimaan näitä eri puolia ja sisäisiä ääniä tai hahmoja. Löytyisikö näistä jokin puoli, jonka voisi valjastaa tueksi julkisuuteen ja esillä olemiseen? Mielikuvaharjoitukset ja visualisoinnit toimivat joskus hyvin: ympärilleen voi kuvitella esim. suojaavan kuplan.

– On myös oikeutettua vetää rajoja. Mihin julkisuuden suhteen suostun, mihin en? Kuinka paljon haluan avata elämääni ja missä määrin pitää yksityisyyteni suojassa? Kehoa kannattaa kuunnella, se kertoo usein mikä tuntuu hyvältä ja omalta. On ok sanoa, että ”tämä ei nyt käy”.

– Ammattilaiskuvaajat tunnistavat häpeän ilmiönä hyvin – kannustan puhumaan heidän kanssaan olostaan ääneen.

Kustantaja odottaa kirjailijan markkinoivan itse teostaan esim. somessa. Meille on kuitenkin opetettu, että kissa ei saa nostaa omaa häntää. Miksi oman teoksen promoaminen hävettää?

– Se, että itsensä/oman työnsä esiin nostaminen aiheuttaa häpeän tunnetta on hyvin normaalia ja syvällä kulttuurisessa selkärangassamme. Tämä on kuitenkin enenevässä määrin osa työtä.

– Kannattaa ottaa mallia ympäriltä, minkälainen tapa/kieli/viestintä/promoaminen vetoaa itseen ja tuntuu luontevalta ja luoda tätä kautta oma tapa olla esim. somessa. Kannattaa myös hyödyntää ystävää/kollegaa: kuinka hän kuvaisi teosta ja millä sanoin tästä viestisi. Avuksi voi ottaa myös romaanin hahmon, toimia ikään kuin hänen kauttaan/hänen äänellään.

Julkisiin esiintymisiin liittyvä häpeä voi olla niin voimakas, että kirjailija välttelee esiintymisiä. Millaisilla työkaluilla esiintymisiin liittyvästä häpeästä voisi päästä yli?

– Tähän liittyy paradoksi: vaadimme itseltämme täydellistä, kliinistä esiintymistä vaikka yleisönä tiedämme, että inhimillisyys, haavoittuneisuus ja säröt puhuttelevat. Tässä on avuksi suostuminen haavoittuvuuteen ja herkkyyteen. Ajattelemme myös, että voimme kontrolloida sitä mitä muut pitävät hyvänä esiintymisenä, vaikka näin ei ole. Aitous ja läsnäolo puhuttelee aina. Emme voi samanaikaisesti olla läsnä ja luoda vaikutelmaa itsestämme. Kaikki, mikä lisää kykyämme läsnäoloon esiintymistilanteessa (esim. hengitys, mielikuva suuresta puusta tai jykevästä vuoresta, hyvä yhteys haastattelijaan tms.) auttaa.

– Minua on auttanut esiintymisessä myös ajatus siitä, että ihmiset eivät tule kuuntelemaan minua vaan sitä mitä mitä heille välitän. Ajattelen olevani jonkinlainen ”putki” tai välikappale, joka välittää tai kanavoi sisällön. Minä itse en ole noissa tilanteissa tärkeä, vaan asiani on. Kirjailijan tapauksessa teos.