Palkaksi mainetta ja kunniaa

Kuva: Tomi Kontio

Toiminnanjohtajalta 2/2015

Kirjailijan ammattia on Suomessakin harjoitettu iät ja ajat, mutta edelleen kirjailijan työn luonnetta näyttää melko usein olevan vaikea käsittää. Kirjailijoita pyydetään toistuvasti esiintymään ja kirjoittamaan ilman korvausta, siitä todistavat liitossa tehdyt kyselyt ja monet käydyt keskustelut.

Kirjailijoiden työtä on kaunokirjallisen teoksen kirjoittaminen, sen monet helposti ymmärtävät. Myös muu kirjoittaminen on osa työtä, noin 2/3 tekee muuta kirjoitustyötä pääasiallisen kaunokirjallisen työnsä lisäksi. Monilla kirjailijoilla työhön kuuluu myös paljon esiintymistä. Liitossa viime vuonna tehdyn kyselyn mukaan 85 % kirjailijoista oli esiintynyt viimeisen kahden vuoden aikana.

Olen miettinyt, mistä moinen kumpuaa, miksi ihmisten on vaikea käsittää, että kirjailija on ammattilainen, jonka työhön kuuluvat esiintymiset ja sekalaiset kirjoitustyöt. Miksi juuri tuo osa kirjailijan työstä on vaikea mieltää työksi muiden joukossa? Miksi muiden ammattilaisten työpanos näyttää monesti olevan helpommin ymmärrettävissä ja tuosta työpanoksesta ollaan myös valmiita maksamaan? Tuskinpa kovin moni putkimies on törmännyt tilanteeseen, jossa työn tilaaja lähtökohtaisesti olettaa, ettei tilatusta työstä tarvitse maksaa mitään.

Yksi syy näyttäisi olevan käsitys työstä: ajattelua ja kirjoittamista ei tässä tietoyhteiskunnaksikin itseään kutsuvassa yhteiskunnassa käsitetä aina työksi. Eivät edes tietotyötä itse tekevät asiantuntijat näytä sitä aina käsittävän. Kun olen hyvinkin virallisessa tilanteessa argumentoinut kirjailijan asemasta, olen saanut vastaani aivan käsittämätöntä soopaa siitä, että kysymyksessä on ”ammatinvalintakysymys” tai että ”kirjailijat ovat itse valinneet ammattinsa ja tekevät sitä kutsumuksesta”.

Moneen ammattiin hakeudutaan kutsumuksesta ja työtä tehdään intohimosta juuri kyseistä työtä kohtaan. Ei kai se, että joku nauttii ammatistaan, voi kuitenkaan tarkoittaa automaattisesti sitä, ettei työstä tarvitse maksaa? Onko taustalla jokin sisäänrakennettu ajatus siitä, että työ on kärsimystä ja juuri kärsimyksestä maksetaan – työ ei saisi olla kivaa eikä tuottaa tekijälleen tyydytystä. Ja miksi tämä ajatus yhdistetään nimenomaan taiteellisiin ammatteihin? Tiedän esimerkiksi kuvataiteilijoiden kohtaavan samanlaista ajattelua jatkuvasti. Intohimoisesti työhönsä suhtautuvia urheilijoita, insinöörejä ja huippujohtajia nostetaan jalustalle ja suurista palkkioista kirjoitetaan enemmänkin ihaillen. Kirjailijoiden mahdollisia korkeitatuloja puolestaan toisinaan jopa päivitellään.

Mutta kyse on myös – yllätys yllätys – rahasta. Kirjallisen kulttuurin kentällä rahaa on vähän. Jos rahaa johonkin toimintaan säätiöistä tai valtiolta jaetaan, ovat jaettavat rahat pieniä. En tiedä johtuuko tämä hakijoiden jo lähtökohtaisesti liian vaatimattomista budjeteista vai jakajien taipumuksista pilkkoa vähäkin jaettavissa oleva raha pieneksi silpuksi.

Tuntuu, että ilmaisuutta pidetään kirjallisuustapahtumien yhteydessä itseisarvona. En tiedä ajatellaanko pääsymaksujen ja rahan jotenkin pilaavan tapahtumien kulttuurista arvoa vai eikö rahaavain osata käsitellä, ei hinnoitella eikä hallinnoida. Eikö uskota siihen, että kirjallisen kulttuurin kuluttajilla olisi tahtoa ja halua maksaa jotakin osallistumisistaan? Ei rockfestareille tai teatteriinkaan ilmaiseksi marssita – miksi ilmaisuus on kirjallisuustapahtumien normi?

Näin kesän kirjallisuustapahtumien kynnyksellä esitän haasteen tulevaisuudesta, jossa kirjailijoiden palkkiot ovat tapahtumajärjestäjien budjetissa ensimmäisellä rivillä. Vasta niiden jälkeen tulisi miettiä tila- ja tekniikkakustannuksia, järjestysmiehiä ja narikoita, vesikannuja ja tiedotus- ja painatuskuluja. Ja joko koittaisi aika, ettei yksikään lehti tai muu julkaisija pyytäisi kirjailijaa kirjoittamaan ilmaiseksi.

Suvi Oinonen
Suomen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja