Mitä vapaus kirjailijalle merkitsee? Saako kirjailija kirjoittaa mistä vaan? Millaista on kirjailijan itsesensuuri? Kirjailijat Riku Korhonen, Joel Haahtela ja Sari Vuoristo pohtivat kirjailijan vapautta ja vastuuta.
Kirjailija Riku Korhosen viime syksynä Grantassa julkaistu Puhu, viha -essee herätti keskustelua. Esseessään Korhonen tarttui aiheista arimpaan: hän kritisoi kriitikoita, vieläpä näiden omilla nimillä.
– Tiesin, että moni tulee pahoittamaan tekstin takia mielensä. Tilanne kirjailijan ja kriitikoiden välillä ei ole kuitenkaan koskaan symmetrinen. Kriitikko saa hutaisten syyttää kirjailijaa hutiloimisesta ja haukkua tämän monen vuoden työn vasemmalla kädellä tehdyksi. Jotkut palautetta antavat tahot ovat mediavolyymiltään ylivoimaisia eikä kirjailijalla ole mitään mahdollisuutta puolustautua.
– Se, miten heppoisin perustein kritiikkejä kirjoitetaan, ei ole yhteiskunnallinen epäkohta. Yksittäisen kirjailijan kannalta epäoikeudenmukainen kritiikki saattaa kuitenkin tarkoittaa isoja asioita. Esimerkiksi sitä, ettei pysty elättämään kirjailijan työllä lapsiaan, Riku Korhonen sanoo.
Hän kertoo saaneensa tekstistä paljon positiivista palautetta kollegoilta ja päätelleensä siitä, että onnistui kiteyttämään tekstissä tunteita, joita moni kirjailija tunnistaa.
– Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun annoin julkisesti kritiikkiin liittyvää palautetta. Itselleni se oli vapauttava teksti eikä suinkaan mikään verbaalinen oksennus, kuten jossain epäiltiin. Kuusi kollegaa luki tekstin ennen sen julkaisemista. Olen yleensä hillitty kirjallisen maailman seinäkukkanen ja oli mukava vaihteeksi aukoa päätään. Minut yllätti myös se, kuinka paljon positiivista palautetta esseestä tuli myös kilteiltä seitsemänkymppisiltä kulttuurirouvilta.
Korhonen uhmasi tekstillään kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan kirjailijan tulee niellä kritiikki hiljaa.
– Kirjailijalta odotetaan ylevää, aavistuksen maan yläpuolella olevaa roolia. Roolin rikkominen on ammatillinen riskiaskel. Se rikkoo samalla kirjailijoihin liitettyä leppoisuuden ja sympaattisuuden koodia.
Riku Korhonen. Kuva: Tomi Kontio
Itsesensuurin ote
Riku Korhonen kertoo olevansa yleisesti ottaen niin lempeä kirjoittaja, ettei hänen kirjoistaan tai teksteistään ole noussut suurempaa kohua.
– Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen tosin joutui aikoinaan pyytämään Seurakuntalaisessa anteeksi kolumniani, joka rinnasti kiihkouskovaisuudesta kertovat mediajutut ja pornon.
”Sotaporno näyttää ihmisen alhaisimmillaan, tappamassa tappamisen vuoksi. Ehkä uskovaisporno kiihottaa samasta syystä. Se esittää ihmisen vähä-älyisimmillään, tuomitsemassa tuomitsemisen vuoksi, ilman ainoata järkisyytä”, Korhonen kirjoitti vuonna 2011 Helsingin Sanomissa julkaistussa kolumnissaan.
Korhonen tunnistaa liudan aiheita, joiden suhteen kirjailijat harjoittavat itsensensuuria ja vaikenevat.
– Kirjailijat eivät yleensä kamppaile sen kanssa, mitä omasta elämästä uskaltaa kertoa, sen verran siivoa ja tylsää elämää moni elää, Korhonen nauraa.
– Vaietut aiheet ovat jo valmiiksi yhteiskunnallisesti latautuneita kuten maahanmuuttajien tekemät rikokset, islamin kritisointi ja köyhyys, Korhonen luettelee.
– Voin kyllä julkaista luterilaista uskontoa kritisoivan kolumnin ja rinnastaa kiihkouskovaiskuvaukset pornoon, mutta islamista olisi riskialttiimpaa kirjoittaa vastaavaa tekstiä vaikka mekanismi on sama. Doktriini, joka alistaa ihmisen oman ajattelun, on aina vaarallinen, mutta islamilainen traditio on meille vieraampi ja siitä on siten korkeampi kynnys kirjoittaa.
– Pitkäkestoinen, tulevaisuuden pimentävä köyhyys pelottaa keskiluokkaisia ihmisiä, jotka vielä ostavat kirjoja ja pärjäävät elämässä. Köyhyyttä ja syrjäytymistä käsittelevä romaani olisi siksi riski. Se olisi täynnä stigmatisoivia merkityksiä eikä kukaan ostaisi sitä, Korhonen sanoo.
”Köyhyyttä ja syrjäytymistä käsittelevä romaani olisi riski.”
Itsesensuuri iskee Korhosen mukaan joskus myös miesten kirjoittaessa seksistä. Korhosen mielestä tämä heijastelee viimeisen 20 vuoden aikana yhteiskunnallisissa valtasuhteissa tapahtunutta muutosta.
– Jotkut miespuoliset kirjailijat miettivät, uskaltavatko kirjoittaa romaaniin seksikohtauksia, kun ne usein aiheuttavat nyrpistelyä, etenkin jos kuvauksen kohteena on miehen halu. Eräs kollega kertoi löytäneensä romaania kirjoittaessaan itsestään feministisen yliminän, joka istuu olkapäällä kyseenalaistamassa tekstiä.
Korhonen ei ole törmännyt siihen, että kustantamo olisi yrittänyt vaikuttaa hänen aihevalintoihinsa.
– Kysyt ihmiseltä, joka kirjoittaa parhaillaan muun muassa Gilgameshista ja zarathustralaisista myyteistä. Nehän ne ovat nyt kuuminta kamaa, Korhonen nauraa.
Korhonen työstää parhaillaan kuolemanläheisyyskokemuksia käsittelevää esseeteosta, joka tarkastelee aihetta taiteen, uskonnon ja filosofian näkökulmasta. Korhonen itse oli parikymppisenä onnettomuudessa, jossa koki kuolemanläheisyyskokemuksen. Se vei hänen kuolemanpelkonsa.
Pitkä apuraha vapauttaa
Korhonen päätti kymmenisen vuotta sitten irtisanoutua yliopisto-opettajan virastaan ja ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi. Takana oli kolme teosta, ja leipätyö alkoi häiritä kirjailijuutta.
– Ajauduin välittömästi pelkokriisiin. Valvoin öitä ja näin itseni rahallisesti kusessa.
Nykyisin hän on tyytyväinen päätökseensä. Kun keskittymistä hajottava tekijä oli poissa, lähti kirjoittaminen uudenlaiseen vauhtiin. Kirjailijantyön ohessa lehtikirjoitukset ja muut tilaustyöt ovat pitäneet Korhosen leivässä kiinni.
– Minulla ei ole lapsia elätettävänä enkä kaipaa venettä tai autoa. Jos ei tavoittele kummoistakaan elintasoa, on tämä taloudellisesti turvallinen ammatti, Korhonen nauraa.
Parhaiten kirjailijan vapaus turvattaisiin Korhosen mielestä taiteen rahoitusta lisäämällä.
– Julkinen taiteen apurahoitus on halpaa, summat ovat lopulta hyvin pieniä.
– Kirjailijat ovat olleet muita aiemmin tilanteessa, jossa eletään sirpale-elannon varassa. Sain tämän vuoden alusta viisivuotisen apurahan. En ole aiemmin kokenut sellaista hätkähdyttävää turvallisuuden tunnetta. Viisivuotinen apuraha vapautti osan kapasiteetista, joka on usein ollut vähän hätääntynyt.
Vapaus tukahdutti kirjoittamisen
Kirjailija Joel Haahtela teki pitkään täyspäiväistä lääkärin työviikkoa psykiatrina ja kirjoitti siinä sivussa.
– Elin harhaluulossa, että ilman lääkärin työtä voisin olla todella vapaa kirjailija ja kirjoittaa enemmän ja paremmin. Kun sitten sain pidemmän apurahan, päädyin tekemään ihmiskokeen ja jäin vapaaksi kirjailijaksi.
– Aluksi tuntui siltä kuin valtava taakka olisi nostettu harteilta. Vapaana kirjailijana en kuitenkaan pystynyt kirjoittamaan ilman kauhua siitä, että kaikki on yhden kortin varassa. Työni lääkärinä oli joustavaa ja antoi vapauden kirjoittaa ilman sen suurempia taloudellisia tai menestymiseen liittyviä paineita. Aika pian ymmärsin, että vapaana kirjailijana olinkin vähemmän vapaa. Kirjoittaminen tyssäsi kokonaan.
”Aika pian ymmärsin, että vapaana kirjailijana olinkin vähemmän vapaa.”
Lopulta Haahtela päätti palata takaisin psykiatrin töihin, mutta vain osa-aikaisesti.
– Päätökseni teki hyvää mielenterveydelleni. Kirjoittaminenkin alkoi heti sujua paremmin. Toinen ammatti antaa hyvän suojan pysytellä kirjallisessa marginaalissa. On myös hyvä, että voin tavata ihmisiä ja unohtaa hetkeksi omat murheeni ja kirjailijan itsekeskeiset ajatukset. Jos ei ole muuta kuin kirjoittaminen, maailma vääristyy. Perspektiivi katoaa ja kaiken alkaa nähdä vain itsensä kautta.
Haahtelan mielestä psykiatrin työ ja kirjoittaminen käsittelevät pohjimmiltaan samoja asioita.
– Yksi keskeinen yhdistävä tekijä on se, miten ihminen luo merkitystä elämään. Me joudumme tulemaan toimeen tyhjyyden ja poissaolon kanssa. Ratkaisemmeko sen luovuudella ja elävyydellä vai tuhoavalla, alaspäin vetävällä tavalla? Kirjoittaessa ollaan saman tyhjyyden ja samojen kysymysten äärellä. Siksi kirjailijan ammatti on maailman paras, mutta myös vaarallinen ammatti.
Joel Haahtela. Kuva: Tomi Kontio
Kirjoittamisen vapaa tila
Vuosi sitten julkaistu Mistä maailmat alkavat on Joel Haahtelan kymmenes romaani. Haahtela kertoo oppineensa, että kirjoittamisen ydininto on löydettävä yhä uudelleen. Tuota ydintunnetta hän kutsuu kirjoittamisen vapaaksi tilaksi.
– Se on lumottu tila, jossa ei ole velvollisuuksia eikä sääntöjä. Jokaisen kirjan jälkeen se on keksittävä uudelleen. Ehkä moni kirjailija siksi idealisoi aikaa ennen esikoista, eräänlaista omaa ”Nuoruuteni Pariisia”.
– Kirjailija ja kirjoittaminen ovat kuitenkin aina suhteessa johonkin: kustantajaan, lukijoihin, faneihin ja omaan sisäiseen maailmaan ja kriittiseen minään. Siksi kirjoittamisen vapaan tilan eteen alkaa vähitellen kerrostua esteitä, jotka voivat lamauttaa. Niitä synnyttävät muun muassa kustantajan ja lukijoiden odotukset ja tunne, että kirjailijan olisi ylitettävä itsensä yhä uudelleen.
– Jos kirjoittamisen ilo katoaa, ei kirjoittamisessa ole enää mieltä. Joskus sen löytäminen vaatii kuitenkin aikaa. Nollapiste on hankala tila elää, varsinkin kärsimättömälle.
Kirjoittamisen vapaata tilaa etsiessään Haahtela lueskelee, tutkii ja katselee maailmaa.
– On vain luotettava siihen, että se löytyy vielä, vaikka mitään takeita siitä ei olekaan. Pikkuhiljaa malja täyttyy ja sitä huomaa taas innostuvansa kirjoittamisesta. Se on lopulta huimaava merkityksen tunne.
Kun Haahtela aloitti 20 vuotta sitten uransa kirjailijana, arviot luettiin lehdestä eikä internet vielä ollut osa jokapäiväistä arkea.
– Kirjoittaminen ei sinänsä ole muuttunut, mutta lumottua tilaa oli tuolloin helpompi suojella. Voi tietysti kysyä, miksi siellä netissä pitää sitten pyöriä.
Haahtelan mielestä kustantajat eivät sinänsä painosta kirjailijaa mihinkään, mutta rivien väliin kirjoitettu viesti on, että kirjailijan pitäisi olla nykymaailmassa mukana eikä kirjoittaminen saisi olla itseensä käpertymistä.
– Kustantajatkin ovat tietysti markkinoiden orjia. Trendinä nykyään on, että kirjailijoilta toivotaan emotionaalista proosaa. Jos ilkeästi sanotaan, Vain elämää -proosaa. Kyyneleen pitää tiristyä. Oma kirjoitustapani ei aina oikein istu siihen muotiin.
Taide vai elämä?
Kirjoittaessaan Katoamispiste-romaania, jossa päähenkilönä oli kirjailija Raija Siekkinen, Haahtela joutui pohtimaan fiktion ja faktan suhdetta sekä sitä, oliko hän varastamassa jonkun elämää.
– Kirjailija on tietysti täysin vapaa kirjoittamaan mistä tahansa. Lopulta kysymys on ikuinen: taide vai elämä? Minkä hinnan on valmis maksamaan, jos varastaa läheisensä elämän tai kirjoittaa loukkaavasti ihmisistä ympärillään? Onko valmis maksamaan sen hinnan, että menettää heidät?
– Kirjailijan työ on minulle palvelutehtävä. Kirjailija kirjoittaa palvellakseen maailmaa sillä lahjalla ja näkemyksellä, joka hänelle on annettu. Se voi olla naiivi ajatus, mutta haluan pitää siitä kiinni. Ajattelen että kirjailijan pitää pyrkiä hyvään ja auttaa ihmisiä löytämään yhteys sieluunsa. Keinot ovat sitten eri asia. Joskus se voi vaatia ihmisten järkyttämistäkin.
– Kirjoittamisen vapaa tila on lähtökohta, josta hyvä kirjallisuus voi kummuta. Se ei voi kuitenkaan jäädä vain siihen. Kirjoittamisen pitää olla suhteessa toiseen. Ulostulo kammiosta on aina pieni suru, hetki jolloin oma lumous särkyy.
Julkaisutahti rajoitteena
Yksi kirjailijan vapautta rajoittava tekijä on se, että julkaisutahdin on pysyttävä tasaisena. Harvalla on enää varaa lähteä vuosia kestävään romaanisavottaan. Novellistina tunnettu Sari Vuoristo tietää, mitä siitä voi seurata.
– Tilanteeni kirjailijana on siitä omituinen, että annoin itselleni viimeisimmän novellikokoelmani jälkeen kolme vuotta aikaa kirjoittaa romaani. Teksti sai alkunsa eräästä novellista, jonka aihe alkoi laajeta. Kun sitten sain romaanin valmiiksi, en ollutkaan siihen tyytyväinen.
Sari Vuoristo teki rohkean ratkaisun: hän päätti hävittää koko käsikirjoituksen ja aloittaa alusta.
– Taloudellisesti ajatellen ratkaisu oli järjetön. Olen kyllä saanut romaanin kirjoittamisajan venyttyä muutaman pidemmänkin apurahan, mutta nyt olen tilanteessa, jossa olisi jo julkaistava jotakin. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut ehkä järkevämpää laittaa romaani sivuun ja kirjoittaa sen sijaan novellikokoelma valmiiksi.
Vuoristo työstää edelleen romaaninsa rakennetta, mutta novellikokoelma on lähdössä kustantajalle alkuvuodesta. Novellistina hän on törmännyt myös toiseen kirjailijan vapautta rajoittavaan tekijään.
– Olin jo ennakkoon yhteydessä kustantajaan ja kysyin suoraan, julkaisevatko he novellikokoelman, jos sellaisen teen. Kollegojen kanssa jutellessa on käynyt ilmi, että moni palkittukin novellisti on törmännyt siihen, ettei novelleja haluta enää ottaa julkaisuohjelmiin.
Sari Vuoristo. Kuva: Tomi Kontio
Negatiivinen vapaus
Sari Vuoristo julkaisi esikoisnovellikokoelmansa 1990-luvun lopussa. Neljänteen kirjaansa asti hän oli päivätöissä. Yksivuotisen apurahan saatuaan hän päätti heittäytyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi, kun virkavapaakin oli jo käytetty. Ratkaisua mietittiin pitkään yhdessä puolison kanssa.
– Kirjailijan vapaus sopii minulle töiden puolesta, pystyn nimittäin hyvin erakkomaiseen työskentelyyn. Viime vuosien jatkuva taloudellinen epävarmuus on kuitenkin ollut raskasta. Koen syyllisyyttä, kun en voi olla perheeni toinen täyspainoinen elättäjä, vaikka mieheni ei minua siitä syyllistäkään. Koen, että olen tehnyt itserakkaan valinnan. Jos joku tulisi nyt sanomaan, että haaveilee kirjailijan ammatista, neuvoisin, että on hyvä pitää toinen työ taloudellisena turvana.
– Aina sanotaan, että köyhyyden ja ahdingon keskellä se Aleksi Kivikin kirjoitti. Kun huoli taloudesta vie kirjailijan yöunet, ei se kannusta kirjoittamaan, vaan lamauttaa täysin. Silloin kirjailijalla on vain negatiivista vapautta, vapautta vailla todellisia valinnan mahdollisuuksia.
Vuoristo on tehnyt myös kirjoittamiseen liittyviä tilapäistöitä, jos sellaisia on ollut tarjolla ja aikataulut antaneet myöten. Hänen mielestään olisi tärkeää, että kirjailijoillekin saataisiin jonkinlainen työttömyysturva apurahattomien kausien varalle.
– Kirjailija putoaa täysin tyhjän päälle jos ei saakaan rahoitusta.
Vapaus on myös vastuuta
Sari Vuoriston mukaan kirjailijan tehtävänä on käyttää vapauttaan niin, että tekstiä syntyy. Se on kirjailijan vastuu.
– Kirjailijalla on oikeus mennä muiden nahkoihin, sepittää, valehdella ja varastaa. En anna minkään rajoittaa kirjoittamisen vapauttani. Minulle on tärkeää, että voin kirjoittaa mitä vain, missä vain ja milloin vain. Minua ärsyttää esimerkiksi kulttuurisen omimisen käsite. Ei kukaan voi tulla ulkopuolelta sanelemaan, mistä kirjailija saa tai ei saa kirjoittaa.
”Kirjailijalla on oikeus mennä muiden nahkoihin, sepittää, valehdella ja varastaa.”
Yksi poikkeus kuitenkin löytyy.
– Jos tiedän jonkin ehdottomasti haavoittavan läheistäni, en kirjoita suoraan siitä. Mutta jos aihe todella kutkuttaa, voin kirjoittaa sen ikään kuin piiloon – se on se fiktion mahtava puoli.
Vuoriston odottaessa lastaan hänen hyvän ystävänsä lapsi kuoli. Vuoristo kirjoitti lapsen hautajaisista päiväkirjamaista tekstiä omaa järkytystään purkaakseen. Ystäväkin halusi lukea tekstin ja ehdotti, että siitä voisi tulla osa Vuoriston novellikokoelmaa. Niin teksti päätyi novelliksi Vuoriston Laskettu aika -kokoelmaan.
– Ilman ystävän ja hänen miehensä lupaa en olisi sitä tehnyt. Siinä menee raja.
——————–
Teksti: Venla Hiidensalo, kuvat: Tomi Kontio
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 1/2018
