Irja Sinivaara. Kuva: Tomi Kontio
Irja Sinivaara. Kuva: Tomi Kontio
Mitä kirjoittamiselle tapahtuu kun kirjailija ikääntyy, ja kuinka kustannusmaailma suhtautuu ikääntyvään kirjailijaan? Mitä eläkkeelle siirtyminen tarkoittaa, jos työnä ovat ajattelu, muisti, sanat ja kirjaimet?
Irja Sinivaara oli 55-vuotias julkaistessaan ensimmäisen teoksensa. Kyseessä oli Sun onnes tähden -niminen romaani, jonka julkaisi Tammi. Sinivaara oli juuri aloittanut kirjailijana ja työ sujui.
– Vaan ihmiset rupesivat kyselemään, että joko sinä kohta lopetat. Miten minä lopettaisin, kun juuri aloitin!
Ajatukset eläkkeelle jäämisestä eivät innosta Sinivaaraa.
– Tyttären italialainen anoppi ehdottelee tämän tästä, että mikset lopeta kirjoittamista, tule tänne Italiaan, aletaan yhdessä tekemään tomaattikastikkeita. Ajatus siitä, että vaihtaisin läppärin pastakauhaan ei kyllä onnistu, niin paljon kuin lapsenlapsiani rakastankin.
”Ihmiset rupesivat kyselemään, että joko sinä kohta lopetat. Miten minä lopettaisin, kun juuri aloitin!”
Kesällä 2014 Sinivaaralla todettiin aivokasvain.
– Yli puolet tästä vuosikymmenestä on mennyt sairastaessa ja toipuessa. Sillä että olin sairas, ei ollut tekemistä iän kanssa. Kun paranin, pystyin kirjoittamaan ja olen sen jälkeen voinut hyvin. Nyt suhtaudun niin, että jos terveyttä riittää, minä kirjoitan. Ajattelen, että jokainen päivä on ekstraluokassa matkustamista – olen näyttänyt itselleni sen, että tähän maailmaan minä kuulun.
Eniten Sinivaara kertoo nauttivansa työn rytmistä. Siitä, että voi heti aamulla herätessä ryhtyä tekemään yöpaita päällä sängyssä töitä.
– Paremmin ei voisi aamuhetkeään viettää kuin kirjoittamalla. Lopun päivää aihe kehittyy ja tulee luokse, kun maailma täyttyy niistä vihjeistä, joita ympäristö antaa.
Sinivaaran mieli toimii niin, että kaikki ympärillä antaa koko ajan lisää aiheita ja rakentaa tekstiä eteenpäin.
– Kirjoittamisen maailmassa oleminen on ihanaa. Tässä minä haluan olla. Kun ensimmäinen kirja ilmestyi, otin hyvillä mielin vastaan sen kun joku sanoi kirjailijaksi. Se ammatti-identiteetti, johon olin koko elämäni pyrkinyt, oli vihdoin totta.
Irja Sinivaara. Kuva: Tomi Kontio
Tiedän kyllä, olen tämän ikäinen jo
Kirjailijoiden keskinäinen kateus on tabu, johon Sinivaara ei pelkää tarttua.
– En yleensä tunnista itsessäni kateutta. En osaa olla kateellinen mistään, kuvittelen aina, että minulla on asiat paremmin kuin toisella, vaikka olisin rutiköyhä – tai vaikka asiani eivät ole paremmin niin ainakin hyvin. Mutta sitten tuli Eeva Kilven Kuolinsiivous.
Teoksen luettuaan Sinivaara totesi kateutensa, niin hienosti Kilpi kuvaa vanhenemista.
– Viime vuosina on ilmestynyt monia muitakin valloittavia kirjoja, joissa on ikääntyneitä päähenkilöitä. Näitä kertomuksia tarvitaan ja myös vanhainkotiin sijoittuvia tarinoita. Esimerkiksi Minna Lindgren ja hänen Ehtoolehto-trilogiansa jaksavat kiinnostaa.
”Näitä kertomuksia tarvitaan ja myös vanhainkotiin sijoittuvia tarinoita.”
Sinivaaran romaanissa Tuulen alla (2019) on päähenkilönä 93-vuotias nainen. Teos kertoo sodan jälkeisistä vuosista näihin päiviin.
– Sanni tulee vanhaksi ja asuu palvelukodissa. Siinä vaiheessa hän on nähnyt kaikenlaista, muttei ole uskaltanut nähdä oman elämänsä ihmissuhdekuvioita rehellisesti, vaan on peitellyt niitä itseltään. Nyt hän alkaa vanhoilla päivillään lukea muistiinpanojaan ja vielä siinä vaiheessa haluaa hän yhä narrata itseään.
Teoksessa on kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta.
– Päähenkilölläni on anteeksiannettavaa, mutta hän ei ole varma, haluaako hän antaa anteeksi. Tietysti jos on jo vanha, niin silloin jos kovasti lonkkia kolottaa ei tarvitse antaa anteeksi. Toisaalta jos ei kolota niin voi antaakin. Tässä iässä kun se tunnelin pää, missä ei ole valoa, tulee koko ajan lähemmäs!
Sinivaara purskahtaa nauruun.
– Ei kuolema tietenkään ole mikään kiva juttu, koska olen kuolemanpelkoinen, mutta juuri sen takia vitsailen siitä.
Perhana olenko liian vanha
Sinivaaran mielestä ikä muuttuu merkitykselliseksi kirjailijalle vasta siinä vaiheessa, jos ei pysty tekemään työtä.
– En aina muista ikääni ja työtä tehdessä sillä ei ole merkitystä. En koskaan ajattele, että olisin nuori tai vanha ennen kuin pistää puuskuttamaan, mutta sitten puuskutellaan.
”En aina muista ikääni ja työtä tehdessä sillä ei ole merkitystä.”
Sinivaara aikoo kirjoittaa niin kauan kuin syntyy tekstiä, jota joku lukee. Se, kuinka kirjamarkkinat ja kustantamo suhtautuvat ikääntyvään kirjailijaan, on hänen mielestään vaikea kysymys ainakin, jos mietitään tilannetta, jossa kustannussopimusta ei enää tule.
– Sellaisena hetkenä on vaikea olla realistinen tai ylipäänsä ammatillinen ja ajatella että ahaa, tekstini ei sovi heidän kustannusohjelmaansa. On hyvä palauttaa työ mittasuhteisiin. Sekin menee vielä järkevyyden piikkiin, jos ajattelee, että voi perhana, olenko minä liian vanha niille. Mutta jos kustannussopimusta ei yhtäkkiä tule, syntyy väistämättä tunne hylkäämisestä. Vasta myöhemmin sitä alkaa ymmärtää, että tämä on tätä maailmaa ja täällä tapahtuu tällaisia asioita kirjailijoille, tuskin minä ainoa olen.
”On hyvä palauttaa työ mittasuhteisiin.”
Sinivaaran mielestä kirjailijoiden kokemuksia kustantajasuhteistaan pitäisi avata näkyvämmiksi.
– Silloin kun Maarit Verronen avasi keskustelun aiheesta, koin sen tarpeelliseksi. Hän puhui rohkeasti ja hyvin.
Lopulta kaikki meni Sinivaaran tulevan teoksen julkaisun suhteen hyvin. Sen uudeksi kustantajaksi valikoitui lopulta Karisto.
– Joku toinenkin otti yhteyttä, mutta olin jo sopinut Kariston kanssa ja olin niin innoissani, ettei tullut mieleenkään alkaa siinä vaiheessa enää pelailemaan. Karisto on hyvä ja arvokas vanha kustannustalo. Ei sen puoleen, hyvä se oli Tammikin.
Jälkeen laulun miljoonan
Kun Mirjam Kälkäjä avaa kotinsa oven, löytyy sisältä huoneista huikaiseva näky.
Torniojoki ja sen maisemat ovat vallanneet sekä eteisen että olohuoneen, josta avautuvat isot ikkunat joelle.
– Olin aina unelmoinut siitä, että asun joen lähellä. Unelmoin siitä jo nuorena ja vasta nyt sain tämän. Nyt saan katsella sitä joka päivä.
Mirjami Kälkäjä. Kuva: Tarja Lassila
Kälkäjä on silminnähden tyytyväinen. Kirjailija on juhlinut juuri 80-vuotissyntymäpäiväänsä, jonka yhteydessä julkistettiin myös runovalikoima vuosien varrelta nimeltään Runokirja. Ystävien järjestämä juhla pidettiin Åströmin kartanossa.
– Tila on yksi niitä harvoja, jotka ovat jääneet sen kauhean uusimisinnostuksen alta purkamatta. En ole ennen ollut niin railakkailla 80-vuotispäivillä kuin omillani, laulua ja naurua riitti, Kälkäjä kertaa.
Hänen kotinsa on yhä lahjojen, korttien ja muiden muistojen kuorruttama.
– Se oli kyllä hauska päivä ja kestää kauan toipua siitä. Minä vain kaikille pulputan, että kuinka hauska syntymäpäivä minulla on ollut.
Kälkäjä on joutunut olemaan sairaalassa pitkiä aikoja, mikä on vaikuttanut myös fyysiseen kuntoon. Kaksikymppisenä todettu reuma johti siihen, että Kälkäjä jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 36-vuotiaana.
– Jälkeen laulun miljoonan yhä samaa laulua kirjoitan, niin lauloi Juice. Ja voi sanoa että minä kirjoitan samoin, ne ovat syrjäytettyjen ihmisten kertomuksia. Tai vammaisten. Jotkut työt ovat tulleet minun eteeni, kuten vaikka kun kirjoitin Seppo Ahosta, siitä rovaniemeläisestä keksijästä. Vaikka ikää tulee, niin kyllä sitä vaan uusia suunnitelmia tekee.
”Vaikka ikää tulee, niin kyllä sitä vaan uusia suunnitelmia tekee.”
Kun liikkuminen väheni, myös kokemus elämästä muuttui. Kälkäjä kuvaa kokemusta horisontaalisen eli pintatasossa tapahtuvan elämän vähenemisenä mutta syvän, vertikaalisen ymmärryksen kasvamisena.
– Ja vaikuttihan se ilmaisuun sitten myös, hän jatkaa. – Ensin minulle se, että piti kaventaa liikkumista, oli hyvin vaikeaa. Halusin päästä ihmisten ilmoille kokemaan ja näkemään kauas, mutta sitten jotenkin ajatus armahti minua että olenhan minä kokenut, että voin muistella. Ja kyllä muistelemallakin voi tehdä hyvinkin tarkkaa kuvaa.
Kauneuden tarve on elämän leipää
Kälkäjä oli vain kolmen kuukauden vanha, kun hänen perheensä lähti evakkoon Petsamosta. Siltä reissulta päästiin vielä takaisin kotiin.
– Vaan toisen sodan jälkeen kun lähdettiin taas niin sitten ei päästy. Olin silloin 4–5 vuoden ikäinen, kun lähdettiin. Isä tuli kuitenkin sodasta takaisin kokonaisena. Sittemmin asuimme Inarissa, Paavolassa, Raumalla, Varejoella ja Tervolassa. Siellähän minä sen kipeän nuoruuteni elin. Menin naimisiin jo 17-vuotiaana tarkoituksena päästä pois Tervolasta, mutta ei se auttanut, en päässyt sen kauemmaksi kuin tänne Tornioon, mutta Rovaniemen kautta.
Kälkäjä osaa jo nauraa nuorelle minälleen. Nyttemmin pohjoisuus näyttäytyy kirjailijalle yhtä aikaa ihanteena ja vaatimuksena. Kälkäjä kertoo pohtineensa Timo K. Mukan kohtaloa.
– Mukan kohtalo oli niin hirvittävä. Pellon valtuuston puheenjohtaja sanoi, että hiihtäjä Eero Mäntyranta on tuottanut Pellon kunnalle pelkkää iloa, mutta Timo K. Mukka pelkkää häpeää. Se tuntuu yhä vääryydeltä.
Kälkäjä kertoo saaneensa syntymäpäivälahjaksi Eeva Kilven Sinisen muistikirjan. Siinä Kilpi kirjoittaa, että ihmisen ydin on nuori ja ikä tulee kerroksina siihen ympärille.
”Kauneuden tarve on elämän leipää, eikä sellainen ole iästä kiinni.”
– Luin sen ja olen samaa mieltä. Se on kyllä totta. Iän myötä se on sitä fyysistä muuttumista, kyllä se perusihminen on siellä koko ajan. Minussa on yhä se pikkutyttö, jonka piti mennä piiloon lukemaan, ja herkkyys ja kauneudentaju – eivät kai ne muutu. Kauneuden tarve on elämän leipää, eikä sellainen ole iästä kiinni.
Eläkkeelle uran korkeimpana hetkenä
Olli Jaloselle myönnettiin taiteilijaeläke Taivaanpallo-teoksen julkaisemisen jälkeen vuonna 2018.
– Minulla eläköityminen sattui hassusti, Olli Jalonen kertoo. – Se tuli tähänastisen urani korkeimpaan vaiheeseen. Vuosi oli erikoinen, koska siihen osui myös Finlandia-palkinto. Olin jo henkisesti varautunut, että nyt eläkkeen alettua pystyn olemaan enemmän rauhassa ja kirjoittamaan enemmän, ja olihan se alku rauhallista aikaa. Sitten tulivat kiireet ulkokohtaisista syistä. Otin ne aivan iloisesti vastaan, koska tiesin vanhasta kokemuksesta, että tämä on ohimenevää ja viimeistään kahden vuoden kuluttua on taas rauha laskeutunut maahan.
Olli Jalonen. Kuva: Tomi Kontio
Jalonen jatkaa kirjoittamista myös eläkkeellä.
– Se on niin eri asia tässä ammatissa, koska mikään ei lopu. Työ ei lopu, mutta perusansainta muuttuu. Apurahoja on yhä vaikeampi saada, kun rupeaa olemaan yli 60-vuotias. Käytännössä on myös niin, että julkaiseminen vaikeutuu iän myötä. Tavallinen työsuhde loppuu eri lailla, usein kunniakkaasti ja kerralla, mutta kirjailijan kohdalla julkaiseminen voi loppua hitaasti kitisten. Kustantaja alkaa hidastella kustannuspäätösten kanssa, eikä kirjailija useinkaan halua siinä tilanteessa rettelöidä ja ärsyttää.
”Tavallinen työsuhde loppuu eri lailla, usein kunniakkaasti ja kerralla, mutta kirjailijan kohdalla julkaiseminen voi loppua hitaasti kitisten.”
Jalonen julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1978. Vuoden 1982 alusta hän on toiminut päätoimisena kirjailijana.
– Nämä vuodet ovat minulla perustuneet siihen, että olen saanut erilaisia apurahoja, tehnyt erilaisia sivutöitä, ja sitten koko ajan on ollut päätoiminen kirjoittaminen, josta tulot ovat olleet hyvin vaihtelevia ja joskus erittäin pieniä. Näiden vuosien aikana apurahoitus on muodostanut perustan. Ylimääräisen taiteilijaeläkkeen saaminen tuntui hienolta ja helpottavalta ja se vähensi pysyviä huolia. Taiteilijaeläkkeitä vain on aivan liian vähän.
”Taiteilijaeläkkeen saaminen tuntui hienolta ja helpottavalta ja se vähensi pysyviä huolia. Taiteilijaeläkkeitä vain on aivan liian vähän.”
Jalonen muistaa, että vielä kahdeksankymmentäluvulla ei kirjailijoille ollut olemassa mitään kunnon eläkejärjestelmää. Vuosikymmenen puolivälissä niin eläkeyhtiö kuin Kirjailijaliitto kampanjoivat voimakkaasti sen puolesta, että kirjailijat maksaisivat itse säännöllisesti yrittäjäeläkettään.
– Siinä vaiheessa moni äärimmäisen pieniäkin kirjailijatuloja saanut otti yrittäjäeläkkeen melkein hädissään. Silloinkin sen rahan arvolla maksut olivat isoja ja veivät mahdollisesta apurahoituksesta melkoisen siivun. Kirjatuloilla suurin osa ei edes pystynyt yrittäjäeläkemaksujansa maksamaan.
Jalonen maksoi lähes koko kirjailijauransa ajan yrittäjäeläkettä sen hetkisen minimin mukaan.
– Kokonaisuus, joka kymmenien vuosien yrittäjäeläkemaksuista syntyi, oli noin 300 euroa kuussa.
Suomalaisten keski-ikä on noussut ja kunto parantunut niin, että eläkkeelle siirtymisen alkuvuodet ja alkuvuosikymmenet ovat selvästi aktiivisempia, olipa työskennellyt millä alalla tahansa.
– Vielä joskus kolmekymmentä vuotta sitten ei oikeastaan ollut mikään vitsi, että 60-vuotispäiväksi tai 50-vuotispäiväksi lahjoitettiin keinutuoli.
Olli Jalonen. Kuva: Tomi kontio
Virtaa työhön avannosta
Jalosella on ergonomisen tuolin sijasta rautalangoilla kokoon kursittu istuin ja niin monta niskasärkyjen ja päänsärkyjen reseptiä haettuna lääkäristä, että on ollut opeteltava nousemaan ylös kesken työn.
– Aloitin voimistelun jossain vaiheessa ja yritän jatkaa sitä. Olen myös huomannut, että juokseminen poistaa kuonaa, sekä ajattelukuonaa että tunnekuonaa. Usein kirjoittaessa tulee sisälle sekava vyyhti, jotain aggressiivista ja epämiellyttävää tunnetta, joka sulaa pois liikkumisen kautta.
”Usein kirjoittaessa tulee sisälle sekava vyyhti, jotain aggressiivista ja epämiellyttävää tunnetta, joka sulaa pois liikkumisen kautta.”
Kirjailija aloitti 80-luvun puolivälissä avantouinnin ja uskoo yhä harrastuksen tehokkuuteen. Hän kertoo avantoon laskeutumisen vaativan jonkin verran henkistä pakottamista, joka kyllä palkitaan joka kerta kun avannosta tulee pois – aivan kuin aivoista olisi poistunut jotain.
Liikkumisen hyöty löytyi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun tuli tenniskyynärpää ja sormet menivät tunnottomiksi.
– Silloin ei vielä ymmärtänyt, että ruumis pistää vastuksia.
Kirjoittaminen on henkistä työtä ja omien kerrostensa, oman menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa kulkemista. Se tekee työstä joskus raskaan.
– Vaikka kirjoittaisi mistä aiheesta, täytyy tosi ulkokohtaisesti kirjoittaa, jos ei ole itse siellä. Kyllä kirjoittamisprosessi on tiiviimmillään sellaista, että hikoilu kasvaa ja kirjoittaja väsyy. Siinä vaiheessa, kun mylly käy kiivaana, aivot kuluttavat tosi paljon. Se vaatii keskittymistä ja omiin kerroksiin menemistä. Se ei ole tavallista eikä välinpitämätöntä elämää.
Aikanaan Jalonen työskenteli siten, että kun käsikirjoitus lähti kustantajalle, hän aloitti jo seuraavana päivänä uuden. Työt odottivat tekijäänsä jonossa.
– Nyt on ollut jo kymmenen vuotta siten, että kirjoittamisen prosessi vaatii irtipäästämisvaiheen, mikä ei johdu niinkään fyysisestä vaan henkisestä väsymyksestä. Ehkä se liittyy siihen, että kun kirjoittaa vaikka romaanin, niin jokainen niistä on oma maailmansa.
”Kirjoittamisen prosessi vaatii irtipäästämisvaiheen, mikä ei johdu niinkään fyysisestä vaan henkisestä väsymyksestä.”
Pitkät urakat, sellaiset rypistyksenomaiset euforiset kuukaudet ja viikot, joina kirjoittaa hyvin paljon ja joissa on koko ajan sisällä tekstissä, eivät enää tunnu tarpeellisilta samassa määrin kuin ennen.
– Nykyisin on vain katkaistava euforian hetki. Yhtenäkin talvena tuli kahdeksan kertaa peräkkäin flunssa. Kun en sittenkään ottanut ruumista huomioon, tuli keuhkokuume.
Jalonen kertoo, että myös eläkkeellä päivän työmäärää tulee arvioitua.
– On hyvä olo kun tietää että päivä on lunastettu. Kyllä minulle riittää, jos on vaikka neljäsosaliuskan verran tekstiä, joka tuntuu hyvältä. Se ei tunnu hyvältä, jos on kolme liuskaa, joita ei sitten kuitenkaan myöhemmin voi käyttää.
Kysymykseen mitä ikä voisi tuoda kirjailijalle lisää, Jalonen huokaa. Hän miettii asiaa hetken ennen kuin vastaa omaan verkkaiseen tapaansa.
– Ehkä voi saada korkeintaan jonkun perspektiivin. Sellaisen näkökulman, joka voi olla järkevä tai vääristynyt. Sitä on vaikea sanoa lopulta, mutta jonkun katseen siinä ehkä saa, ja hyvässä tapauksessa se on suhteellisuudentajuinen katse.
——————–
Taiteilijaeläkkeitä kaivataan kipeästi lisää
Taiteilijaeläke voidaan myöntää tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana tai esittävänä taiteilijana. Sitä ei voi saada hakija, jonka eläketulot ja muut pysyvät tulot ylittävät tietyn tulorajan. Täyden taiteilijaeläkkeen suuruus on 1.1.2019 alkaen 1 363,50 euroa kuukaudessa ja osaeläke puolet sitä. Eläke on veronalaista tuloa.
Viime vuosina taiteilijaeläkkeitä on myönnetty vuosittain 51. Tällä hetkellä lähes 90 prosenttia valtion taiteilijaeläkkeen hakijoista jää ilman eläkettä.
– Tilanne tulee kiristymään entisestään taiteilijakentän, kuten koko väestön, ikääntyessä. Tällä hetkellä myönnettävien taiteilijaeläkkeiden määrässä ei ole huomioitu taiteilijakunnan kasvua eikä suurten ikäluokkien tuloa eläkeikään, Suomen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Suvi Oinonen muistuttaa.
Taiteilijoille ei välttämättä kerry juurikaan työeläkettä uransa aikana, ja taiteilijaeläke on välttämätön monille pitkän työuran tehneille taiteilijoille. Kirjailijaliiton tavoitteena on, että vuosittain myönnettävien taiteilijaeläkkeiden määrä nostetaan vähintään sataan eläkkeeseen.
——————–
Teksti: Essi Kummu
Kuvat: Tomi Kontio ja Tarja Lassila
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 4/2019
