Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio
Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio
Juhlat ovat taiteilijaelämän näkyvin ilmenemismuoto. Näyttelynavajaiset, julkistamistilaisuudet, epäviralliset illanistujaiset työhuoneilla ja ateljeissa – näistä on säilynyt piirroksia, maalauksia ja valokuvia, joita myös käytetään kuvituksena tutkimuksissa, artikkeleissa ja elämäkerroissa.
Itse taiteellinen työ jää useimmiten hämäriin; suuren yleisön näkyville nousee riemu ja vapautuminen juhlissa. On toki olemassa kuvia taiteilijoista työnsä ääressä, mutta luomistyön ydintä eivät nekään tavoita. Kaikkien taiteiden keskeinen lähde sijaitsee sanattoman alueella, siellä, missä on jotain kätkettyä, kätkeytyvää, painettua, vaiettuakin.
Pienessä hienossa tutkielmassaan ”Vasara ja hiljaisuus” kuvataiteilija-tutkija-muusikko Jyrki Siukonen kuvaa käsin tekemiseen, käsityöläisyyteen, liittyvää sanallistamisen vaikeutta. Kehollinen tieto väistää puhetta, se syntyy toiminnan, toiston ja mallista oppimisen kautta. Perinteisesti tämä hiljainen tieto on liitetty konkreettista materiaalia käsitteleviin taiteenaloihin ja esittäviin taiteisiin. Mutta myös moni kirjailija tunnistaa kehollisten resonanssien merkityksen työssään: intuitiivisesti oikeilta tuntuvat ratkaisut luomistyössä tuntuvat fyysisinä impulsseina jo ennen kuin oivallus purkautuu sanoiksi käsikirjoitukseen.
”Koska taiteilijan työn keskiössä on hiljaisuutta, juhla korostuu sen vastapuolena.”
Koska taiteilijan työn keskiössä on hiljaisuutta, juhla korostuu sen vastapuolena. Yhteen tuleminen, musiikki, tanssi, puhuminen, nauru, laulu, juopumuskin, ovat kaikki kehollisia keinoja avata ja purkaa työn jännitteitä. Kun korona-aika sulki yhteiskunnat, kävi selväksi, mitä merkitsee vaihtoehdottomuus, se, ettei voi valita, pidättäytyykö yksinäisyydessä vai hakeeko kontakteja.
Juhlat tarjoavat mahdollisuuksia luoda yhteyksiä, vaihtaa ajatuksia – ja saada helpotusta huoliin. Maailmantilanne on vaikea. Kun pandemia alkoi väistyä, Euroopassa syttyi sota. Tämä saattaa herättää kysymyksiä juhlimisen oikeutuksesta. Miksi me iloitsisimme, kun toiset joutuvat syyttöminä kärsimään ja menettämään kaikkensa?
Toisen maailmansodan aikaan Suomessa vallitsi tanssikielto. Siitä huolimatta tanssittiin, salaa. Nurkkatanssien järjestäjiä ja osanottajia rangaistiin sakoilla. Hetken keveyden hakemisen katsottiin loukkaavan ajan vakavuutta ja niitä, jotka joutuivat kärsimään sodasta.
”Hetken keveyden hakemisen katsottiin loukkaavan ajan vakavuutta ja niitä, jotka joutuivat kärsimään sodasta. Mutta juhlalla on muukin kuin yksityinen huvinhalun ulottuvuus.”
Mutta juhlalla on muukin kuin yksityinen huvinhalun ulottuvuus. Kokoontumalla yhteen Suomen Kirjailijaliiton 125-vuotisjuhlaan kunnioitimme liiton perustajien ajatusta siitä, että yhdessä voimme edistää juuri kirjailijoille tärkeitä asioita yhteiskunnassamme.
Kai Häggmanin kirjoittaman historiateoksemme nimi kuuluu: Kivelle perustettu. Juuri Aleksis Kiven kokema kohtalo 1800-luvun Suomessa, raju luomistyön leimahdus, köyhyys ja varhainen kuolema, synnytti tarpeen liittyä yhteen ja ryhtyä luomaan edellytyksiä kirjailijan ammatin harjoittamiselle maassa, jossa kirjakielen luominen oli yhä aluillaan.
Oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin on noussut jälleen Euroopassa keskeiseksi kysymykseksi Ukrainan sodan myötä. Juuri tätä oikeutta kunnioitimme, kun kokoonnuimme yhteen liiton 125-vuotista taivalta juhlistamaan.
Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
