Kuva: Tomi Kontio
”Kuka kertoisi, pitääkö taiteilijan selviytymisen oikeasti olla 7-päiväisestä työviikosta ja näin monessa kohdin onnesta ja onnekkuuden tunteesta kiinni?” Apurahojen tason mataluus ja määrän riittämättömyys kiteytyivät kirjailija Johanna Hulkon puheenvuorossa Ammattina taiteilija -vaalipaneelissamme Tampereella 26.3. Tapasimme maalis-huhtikuun aikana viidellä paikkakunnalla järjestetyissä paneeleissamme yhdessä Suomen Taiteilijaseuran kanssa noin 30 eduskuntaehdokasta. Oli ilahduttavaa huomata, että ehdokkailta löytyi ymmärrystä taiteilijoiden tilanteeseen ja toimia taiteilijoiden työskentelyedellytysten parantamiseksi on usean puolueen ohjelmissa.
Taiteen jalanjäljet yhteiskunnassamme ovat mitä moninaisimmat: työllisyyttä, terveyttä, hyvinvointia, henkistä pääomaa, kilpailukykyä, vireyttä. Ja tietysti kaikki se, mitä ylipäätään kutsumme kulttuuriksi ja taiteeksi. Samaan aikaan, kun taidepolitiikassa nostetaan esille kansalaisten oikeudet kuluttajina, taiteen saavutettavuus ja hyvinvointivaikutukset, tulee muistaa, että taiteella on tekijänsä. Taidetta syntyy vain, jos taiteilijoilla on mahdollisuus tehdä työtään.
Mitä toimia taiteen alalla tulisi tehdä? Kiireellisin on valtion taiteilija-apurahojen ja taiteilijaprofessoriapurahojen korottaminen 1,5-kertaiseksi. Se tarkoittaa 5,8 miljoonan euron lisäystä. Taiteilijoiden työskentelyn rahoittamista tulee siis kasvattaa vuosittain summalla, jolla ei saa Helsingistä ostettua edes kalleimpia omakotitaloja. Korotus on tahdon asia – valtion taloutta tämän asian korjaaminen ei keikuta puoleen tai toiseen: vertailukohdaksi voidaan ottaa esimerkiksi valtion yritystuet, jotka ovat vuodessa noin neljä miljardia euroa. Taiteilijoille ja suomalaiselle taiteelle korotus puolestaan on erittäin merkityksellinen.
Taiteen ja kulttuurin rahoituksesta vain 3 % käytetään tällä hetkellä taiteilijoiden apurahoihin. Vuonna 2018 työskentelyapuraha oli 1 733 euroa kuukaudessa, nettomäärä noin 1 500 euroa. Erilaisten muiden lisätöiden haaliminen on taloudellinen pakko ja matala apurahoituksen taso tuottaa väistämättä matalaa ansiosidonnaista sosiaali- ja eläketurvaa. 2020-luvun apurahapolitiikan on oltava vastuullista ja vaikuttavaa niin, että apurahat vastaavat työn vaativuutta ja taiteilijoiden osaamista, mahdollistavat täysipainoisen työnteon ja kerryttävät taiteilijoille riittävää sosiaaliturvaa.
”2020-luvun apurahapolitiikan on oltava vastuullista ja vaikuttavaa niin, että apurahat vastaavat työn vaativuutta ja taiteilijoiden osaamista.”
”Koko nykymuodossa tuntemaamme suomenkielistä kirjallisuutta ei olisi olemassa, jos sen tukena ei olisi vuosikymmenten ajan apurahoilla kivetty mukulakivikatu. Jos kirjojen myyntitulon varaan pitäisi rakentaa suomalainen kulttuuri, niin sitä ei olisi. Ei olisi syntynyt Seitsemää veljestä, eikä juuri mitään sen jälkeen”, totesi Jari Järvelä vaalipaneelissamme Helsingissä 18.3. Suomalaiset markkinat ovat pienet ja hyvin menestyvien ja arvostettujenkin taiteilijoiden tulot jäävät Suomessa vaatimattomiksi. Taideammatille ominaista on työstä saavien tulojen epäsäännöllisyys ja epävarmuus. Kirjailijoiden mediaanitulo taiteellisesta työstä on 2 300 € / vuosi, ylimmän kvartaalinkin vain n. 9 000 € / vuosi. Siksi taiteellisen työskentelyn rahoittaminen apurahoituksella on välttämättömyys.
Suomalainen taide ja kulttuuri eivät ole tuontitavaraa. Taiteilijoiden työn rahoittaminen on investointi Suomeen, suomalaiseen työhön ja taide- ja kulttuurialan kasvuun. Taiteilijoiden työ on myös osa elinkeinotoimintaa, kokonaiset toimialat syntyvät taiteellisen työn ympärille. Esimerkiksi kirjailijoiden työ synnyttää lukuisia työpaikkoja aina kustantamoista, jakeluun ja kauppaan sekä kirjastoihin. Valtiolla on erityinen vastuu suomalaisen taiteen ja kulttuurin elinvoimaisuuden edistäjänä. Taiteilija-apurahojen korotuksella varmistetaan korkeatasoisen taiteen luominen jatkossakin.
Suvi Oinonen
Suomen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja
Vaalipaneeleissamme kuullut kirjailijoiden puheenvuorot ovat luettavissa kokonaisuudessaan verkkosivuillamme.
