Puhutaan rahasta

Kirjailija tienaa kaunokirjallisella työllä vuodessa vähemmän kuin palkansaaja saa keskimäärin palkkaa kuukaudessa. Osa kirjailijoista rahoittaa työnsä palkkatyöllä, osa kirjoittamiseen liittyvillä sivutöillä. Kirjailijan tuloihin vaikuttaa Kirjailijaliiton teettämän tulotutkimuksen mukaan muun muassa julkaisutahti, mutta onko se puolestaan kirjailijan itsensä päätettävissä?

 

Tuula-Liina Varis on todennut, että kirjailija tarvitsee säännöllisesti tienaavan puolison pystyäkseen kirjoittamaan. Hän on itse saanut kokea tämän sekä kirjailijan että kirjailijan puolison näkökulmasta.

– Olen sanonut, että palkkatyötä tekevät kirjailijoiden puolisot ovat suurempia kirjallisuuden mesenaatteja kuin kaikki apurahajärjestelmät. Tämän olen konkreettisesti kokenut sekä runoilijan kuukausipalkkaisena vaimona että kuukausipalkkaisen miehen kirjailijavaimona. On toki ollut vaiheita, jolloin olen tullut toimeen omillani, kun olen tehnyt ahkerasti esimerkiksi freelance-töitä, saanut apurahan tai palkintoja.

Varis julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1993. “Fiktiivinen muistelma” Kilpikonna ja Olkimarsalkka sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1995 ja esikoisromaanini Maan päällä paikka yksi on Runeberg-palkinnon vuonna 2000. Varis on toiminut kirjailijan työnsä ohessa freelancerina vuodesta 1979 ja kirjoittaa edelleen kolumneja ja kirja-arvioita lehtiin. Lisäksi hän on vetänyt televisiossa kirjallisuusohjelmaa ja tehnyt kirjailijahaastatteluja muun muassa Kajaanin Runoviikoilla. Varis kokee, että kustantaja on antanut hänen julkaista omassa tahdissaan, mikä on tarkoittanut kirjaa kahden vuoden välein.

– Olen vanhoilla päivilläni miettinyt, milloin minusta tuli kirjailija. Silloinko 9-vuotiaana, kun äiti antoi käteeni ohuen vihkon ja sanoi: “Kirjoita siihen vaikka päiväkirjaa.” Vai 15-vuotiaana, kun aloin tosissani kirjoittaa runoja ja ihailla 1950-luvun modernisteja? Vai vasta silloin, kun ensimmäinen kirja julkaistiin? Kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet minulle maailman tärkein asia lapsuudesta asti.

Variksella on ollut työssään kaksi oppi-isää, Anton Tšehov ja Paavo Haavikko. Tšehovin ohje kirjailijalle kuuluu: ”On kirjoitettava, että kynnet katkeilevat.” Paavo Haavikko puolestaan neuvoo: ”Jos aikoo elää kirjoittamalla, on kirjoitettava niin, että elää sillä.”

– Kirjailijan ammatissa ei yllättänyt mikään, kahdeksan vuoden avioliitto runoilijan kanssa karsi kyllä kaikki illuusiot ammatista. Sen aikana tutustuin myös laajasti kirjallisiin piireihin ja opin tuntemaan, millaista kirjailijan elämä tässä maassa on. Toimittajan työ taas opetti olemaan pelkäämättä julkisuutta ja sen palautetta, Varis luonnehtii.

– Taloudellista epävarmuutta on tietenkin ajoittain ollut, eikä kirjailijan ammattikuva ainakaan paremmaksi ole muuttunut näiden vuosikymmenten aikana. Kirjailijoiden määrä on kasvanut hurjasti, niin kuin Kirjailijaliiton jäsenluettelostakin käy ilmi, mutta kirjallisuuden arvostus tuntuu ennemminkin laskeneen, apurahatilanne on huonontunut ja kustannusmaailma toimii kaupallisemmin periaattein. Huipputason kirjailija, jonka tuotanto on sitä “vähälevikkistä laatukirjallisuutta”, on heikossa asemassa kustantamoissa ja myös kirjastoissa, jotka tuntuvat monesti toimivan market-periaatteella: hyllyihin ei osteta sitä, mikä ei liiku.

Tuula-Liina Varis, kuva: Tomi Kontio

 

Kaunokirjallisesta työstä saatavia vuosituloja tarkasteltaessa nuoret eli alle 45-vuotiaat kirjailijat pärjäsivät Kirjailijaliiton tulotutkimuksessa taloudellisesti parhaiten noin 3760 euron keskituloilla, mutta ero 45–64-vuotiaiden 3000 euron keskituloihin ei ollut suuri. Sen sijaan 65-vuotiaiden ja tätä vanhempien keskitulot jäivät 1 000 euroon. Naisten vuosittaiset keskitulot (lähes 2900 euroa) olivat puolestaan yli kaksinkertaiset miesten keskituloihin (1 150 euroa) verrattuna. Ero selittyy pitkälti sillä, että tutkimukseen vastanneiden naisten joukossa oli paljon lastenkirjailijoita, joiden tulot olivat keskimääräistä huomattavasti suurempia.

Varis arvelee erojen selittyvän myös sillä, että nuoret naiskirjailijat kirjoittavat paljon tähän päivään ja “ajan henkeen” liittyvää kirjallisuutta. Toisekseen mediamaailmassa kirjailijan persoona tuntuu nykyisin olevan kiinnostavampi kuin hänen teoksensa. Henkilökohtainen julkisuus on noussut myynnin kannalta tärkeäksi asiaksi.

Anja Snellman julkaisi aiheesta mainion satiiriromaanin nimeltä Ivana B. Ei kuitenkaan kannata kadehtia nuoria – pienet näyttävät olevan heidänkin mediaanitulonsa, riittämättömät elämiseen, jos ei apurahaa ole tukena.

Taiteilijapalkkaa enemmän Varis toivoisi pitkiä ja riittäviä apurahoja, jotka vaikuttaisivat myös eläkkeisiin.

 


”Taiteilijaeläkkeitä pitäisi lisätä reippaasti ja tasoa nostaa.”


 

– Nykyinen valtion apurahoituksen taso on aivan surkea, eikä sen paremmin eduskunnassa kuin hallituksessakaan tunnu olevan ketään, jota ylipäänsä kulttuurituen kohentaminen kiinnostaisi. Apurahoja on aivan liian vähän ja ne ovat aivan liian pieniä. Sama koskee taiteilijaeläkkeitä, niitä pitäisi reippaasti lisätä ja tasoa nostaa. Jo 60-luvulla Veijo Meri kirjoitti esseessään Kirjailija pienessä maassa vanhan kirjailijan kohtalosta: vaikka hän olisi aikanaan menestynytkin, vanhana hän poimii tupakantumppeja kadulta muiden kansaneläkeläisten kanssa.

– Näen kyllä ikäsyrjintänä sen, että ikääntyneet kirjailijat saavat vain parin tonnin apurahoja, ja tosi harva saa taiteilijaeläkkeen. Kuitenkin myös ikääntyneet kirjailijat kirjoittavat edelleen, entistä enemmän myös aloittavat sangen kypsässä iässä. Minun puheenjohtajakaudellani vanhin Kirjailijaliiton jäseneksi otettu oli 80-vuotias, hän oli Arne Nevanlinna, joka ehti tehdä menestyksekkään kirjailijanuran. Taiteen alalla ei tekijälle tule eläkeiän jälkeen stoppia työssä, monen on pakkokin jatkaa toimeentulon takia. Vanhuuteen voivat oikeastaan varautua ne harvalukuiset menestyjät, jotka pystyvät säästämään kohtuullisen eläkerahaston itselleen.

 

 

Apurahat tärkein rahoitusmuoto  

Markku Karpio on vuodesta 2004 asunut kallioisella ja kivisellä Utön majakkasaarella. Hänen esikoisnuortenromaaninsa Otsalamppu ilmestyi vuonna 1995. Sen jälkeen Karpio on julkaissut useita nuortenromaaneja ja aikuistenromaanin Naisten mies. Perheessä on tällä hetkellä kaksi freelanceria, sillä Karpion vaimo työskentelee suomentajana. Apurahat ovat olleet Karpion kirjailijan työn tärkein rahoitusmuoto.

– Kun toista nuortenromaania kirjoittaessani jäin pois lastentarhanopettajan päivätöistä, törmäsin siihen realiteettiin, että toimeentulotukimuotojen näkökulmasta kirjailija lasketaan yksityisyrittäjäksi, joka ei voi saada toimeentulotukea. Vaimoni oli vielä Helsingin yliopistossa päivätöissä ja elätti minua. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. Muussa tapauksessa olisi ollut suuri riski, että tuotantoni olisi jäänyt yhteen teokseen.

Markku Karpio, kuva Tomi Kontio

 

Kirjailijantyön lisäksi Karpio toimii satunnaisena sanataideopettajana ja kirjoittaa kolumneja ja artikkeleja.

– Suurin syy Utöhön muuttamiselle oli se, että täällä pystyy asumaan paljon edullisemmin kuin Helsingissä tai jossakin muussa isossa kaupungissa. Lisäksi pystymme kasvattamaan ison osan ruoka-aineksista itse ja käyttämään hyväksemme luonnosta löytyviä raaka-aineita. Kaikki ruokakalat pyydystän itse. Puhdas hengitysilma on myös tärkeä elementti.

– Täällä asiat ovat ihmisen kokoisia ja luonto määrää elämisen tahdin. Aamuisin kun vedämme verhot syrjään, katsomme ensimmäiseksi millä päällä hän on tänään. Jos on kova merenkäynti, kirjoitustyöt alkavat heti sauvakävelylenkin jälkeen. Jos on tyynempi keli, voi olla, että pitää ensin käydä laskemassa päiväverkot mereen.

Karpion kokemuksen mukaan kustantajat julkaisevat kyllä mielellään tiuhaan tahtiin nuortenkirjasarjoja, mutta yksittäisten teosten kohdalla julkaisuajankohtaa voi joutua odottelemaan pitkäänkin.

Taloudellinen epävarmuus syö ihmistä ja kirjoittamista.

– Jos joudun liikaa tuskailemaan raha-asioiden kanssa, en pysty kirjoittamaan oikein mitään. Ajatukset harhailevat, maailma näyttää synkältä. Mutta jos sellaiseen saumaan saa tiedon pienestäkin apurahasta tai vaikka koulukeikan, mieli rauhoittuu ja kirjoittaminen alkaa taas sujua. Toisaalta olen näiden kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana tottunut jatkuvaan epävarmuuteen. Sitä vain on pakko sietää, jos aikoo sinnitellä kirjailijan ammatissa.

– Minun on suhteellisen helppoa puhua rahasta. Osin varmaan siksi, että koen eläväni taloudellisessa mielessä jatkuvasti veitsenterällä. Enemmän tunnen häpeää siitä, että olen niin hidas ja epävarma kirjoittaja. Haluaisin olla nopeampi ja näkyvämpi. Nythän kirjailijoiden taloudellisesta tilanteesta puhutaan ja se on erittäin hyvä asia. Puheen kautta päästään toivottavasti tekoihin, joiden kautta koko kirjailijakentän taloudellinen hyvinvointi kohenee.

 


”Epävarmuutta on pakko sietää, jos aikoo sinnitellä kirjailijan ammatissa.”


 

Karpio kokee digitaaliset kirjamarkkinat ja äänikirjamarkkinoiden kasvun pelkästään positiivisena asiana.

– Uudet formaatit pitävät kirjallisuuden hengissä ja tarjoavat kuluttajille kiinnostavia vaihtoehtoja nauttia tarinoista. Ilman muuta ne vaikuttavat ja tulevat vaikuttamaan positiivisesti myös kirjailijoiden ansiotuloihin.

Mitä enemmän erilaisia keinoja tuoda kirjallisuutta lukijoiden luo, sen parempi myös kirjailijan kannalta.

Entä miten kirjailija varautuu vanhuuteen? Voiko kirjailijan työstä ylipäätään jäädä eläkkeelle?

– Jos tekemisen palo roihuaa, eikä mitään suurempia terveydellisiä ongelmia ilmaannu, niin mikä ettei työtä jatkaisi eläkeiän jälkeenkin. Itse olen varautunut vanhuuteen maksamalla apurahoistani tunnollisesti Mela-maksuja ja jos suinkin mahdollista, olen tallettanut pieniä summia pahan päivän varalle. Olen myös toistakymmentä vuotta maksanut itselleni vapaaehtoista eläkevakuutusta. Mutta olenkin vasta 57-vuotias kasvuikäinen kynäilijä.

 

 

Päivätyö mahdollistaa kirjoittamisen  

Miia Toivion esikoisrunokokoelma Loistaen olet ilmestyi vuonna 2007. Sittemmin runokokoelmia on ilmestynyt kaksi lisää ja niiden ohessa Toivio on julkaissut myös esseitä. Kirjoittamisensa hän on rahoittanut pääosin työllään luovan kirjoittamisen opettajana. Toivio on työskennellyt jo vuosien ajan Kauniaisten Työväen Akatemian kirjoittajalinjan vastuuopettajana.

Apurahojakin Toivio on hakenut ja saanut, mutta tällä hetkellä hän haluaa julkaista neljännen kokoelmansa ennen kuin hakee uutta apurahaa. Hänen dilemmansa on sama kuin monella muullakin päivätyössä olevalla kirjoittajalla: julkaisutahdin pitäisi olla tiuha, jotta apurahoja olisi mahdollista saada, mutta päivätyö asettaa sille omat rajoitteensa. Toisaalta päivätyötä ei myöskään uskalla jättää niin kauan kuin taloudellinen tilanne näyttää kirjailijana epävarmalta.

– Olen kirjoittajana hidas ja teoksen idea kirkastuu hitaasti. Kirjoitan koko ajan paljon ja nytkin työn alla on kolmen kokoelman verran tekstejä.

Toivion kokemuksen mukaan nykyään on myös yleistä, että kirjailija joutuu odottamaan teoksensa ilmestymistä, sillä kustantajat supistavat kustannusohjelmiaan. Vaikka moni runoilija onkin viime vuosina julkaissut myös proosaa, Toivio ei koe proosaa omaksi lajikseen.

– Runouden erityislaatu on itselleni siinä, että se pystyy yhdistämään ajattelun ja voimallisen fyysisen kokemuksen.

Miia Toivio, kuva: Tomi Kontio

 

Toivio tekee nelipäiväistä työviikkoa ja käyttää kirjoittamiseen perjantait ja viikonloput. Myös kolmen kuukauden kesälomansa hän käyttää kirjoittamiseen. Toivio asuu yksin, mikä on tunnetusti Helsingissä kallista.

– Nuorempana olin toiveikkaampi ja sinisilmäisempi enkä ajatellut kirjailijuuden taloudellisia realiteetteja. Halusin kirjoittaa ja tavoittelin julkaisemista, sillä kirjailijuus oli identiteettikokemuksena tärkeä. Opettajan työt aloitin alun perin taloudellisista syistä ja joka vuosi mietin, että vielä yksi vuosi ja sitten jään kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Palkkatyön jättäminen on tuntunut kuitenkin liian suurelta riskiltä. Apurahojen saaminen vaikeutuu joka vuosi ja kirjailijan taloudelliset olosuhteet tiukentuvat. Tuntuu, että pitäisi valita joko tai: kirjailijuus tai palkkatyö.

 


”Tuntuu, että pitäisi valita joko tai: kirjailijuus tai palkkatyö.”


 

Toivion mielestä kirjailijuudesta käytetty puhetapa on muuttunut 1990-luvulla, ja nykyään kirjailijasta on lupa puhua työntekijänä, jopa duunarina. Rahasta puhuminen sen sijaan ei ole helpottunut.

– Ehkä siihen vaikuttaa se, että rahaa on koko ajan niin niukasti jaettavana. Rahasta on kiusallista puhua, kun sitä ei ole tarjolla samoilla ehdoilla kaikille. Kirjailijoiden tulorakennetta ei yleensä avata. Kirjailijoita pyydetään myös tekemään paljon ilmaistyötä. Kirjailijuutta ajatellaan yhä kutsumusammattina eikä kutsumuksen yhteydessä ole ikään kuin soveliasta puhua rahasta.

– Näen duunariretoriikan ongelmallisena myös sen vuoksi, että sitä on käytetty eräänlaisena suojakilpenä ja hyväksymisen hakemisen diskurssina, jolla on pyritty tekemään taiteilijoista hyväksytympiä yhteisön jäseniä. Että koska me ollaan duunareita, niin mekin tehdään oikeita töitä. Mielestäni vaarana kuitenkin on luovan työn erityisluonteen häviäminen duunaripuheen alle. Yhteisön hyväksyntää on haettu käyttämällä muiden arvostamaa kieltä.

Eläkeasioita Toivio ei ole vielä uskaltautunut edes ajattelemaan. Hän ei haluaisi olla pessimisti, mutta on silti huolissaan kirjallisuuden tulevaisuudesta.

– Erityisesti kirjoitetun runouden asema on heikentynyt huomattavasti vaikka samaan aikaan esitetyn runouden tila kasvaa. Paine helppouteen ja kulutettavuuteen on kasvussa ja se näkyy koko kirjallisuuden kentällä.

– Poesian kaltaiset pienkustantamot pystyvät kyllä ylläpitämään kirjoitetun runouden tarjontaa tulevaisuudessakin, mutta kun puhutaan suuremmista yleisöistä, tarinat jyräävät, Toivio sanoo.

Luovan työn tekijä tarvitsee yhteisön tuen, jotta voi työskennellä menestyksekkäästi ja omassa työssään kehittyen.

– Pahimmillaan taiteen historiassa näkyy perinne, jossa yhteisö jättää luovan työn tekijän heitteille, oman onnensa nojaan, mutta kerää hänen työnsä edut itselleen. Yrittäjäpuheessa on mielestäni juuri tämä kaiku ja siksi taiteilija yksityisyrittäjänä -diskurssia vastaan täytyy taistella. Sama pätee tietenkin muillakin aloilla.

 

 

Nopean kirjailijan dilemma

Janne Kuusen kuudes romaani Silmästä silmään ilmestyi tänä vuonna. Vuoteen 1918 sijoittuva romaani on samalla Kuusen historiallisen trilogian päätösosa. Julkaisutahti on ollut nopea, sillä Kuusen esikoisromaani näki päivänvalon vuonna 2010. Kuusi on nopea kirjoittaja ja julkaisisi mielellään vaikka romaanin vuodessa. Kirjailijan kokemuksen mukaan julkaisutahdin määrää kuitenkin kustantamo. Julkaisutahti puolestaan on tulotutkimuksen mukaan yksi kirjailijan toimeentuloon oleellisesti vaikuttavista tekijöistä.

– Siirryin alalle vasta kymmenen vuotta sitten ja elämänkokemustakin on kertynyt sen verran, että kirjoitettavaa on paljon ja julkaisisin mielelläni tiheään tahtiin.

Kuusi teki pitkän uran elokuvaohjaajana ennen kirjailijaksi siirtymistään. Elokuva-alaan verrattuna kirjailijoilla on hänen mukaansa enemmän tahoja, joilta hakea rahoitusta, mutta apurahat ovat myös huomattavasti pienempiä. Kirja-alan miinuspuoliin lukeutuu myös laskeva kirjamyynti.

– Apurahojen hakeminen on jo itsessään oma rumbansa ja vie paljon työaikaa. Minulla on ollut vähän sellainen olo, että kun tulin kirjailijakentälle sen ulkopuolelta, on apurahojen saaminen ollut vaikeampaa. Teokseni eivät myöskään ole saaneet massiivisesti julkisuutta. Olen itsekin istunut pöydän toisella puolen ja tiedän, että apurahan saa helpommin se, jonka nimi on jo tuttu.

Janne Kuusi, kuva: Tomi Kontio

 

Kuusi arvioi, että hänen täyspäiväisestä kirjailijantyöstään apurahat kattavat noin puolet, puolet ajasta hän joutuu kitkuttelemaan satunnaistöiden varassa. Kuusi toteaa nauraen, että ilman Turun yliopistolla vakituisessa virassa olevaa vaimoa kuvio ei toimisi.

– Jos me molemmat olisimme kirjailijoita, ei perhettä olisi tällä työllä pystynyt elättämään.

 


”Jos me molemmat olisimme kirjailijoita, ei perhettä olisi tällä työllä pystynyt elättämään.”


 

Kuusen on yllättänyt myös se, että pankki ei välttämättä myönnä epäsäännöllisillä tuloilla elävälle kirjailijalle lainaa edes takuita vastaan.

Jonkinlaista pysyvyyttä taloudelliseen tilanteeseen on tuonut se, että Kuusi alkoi saada 63 vuotta täytettyään pientä eläkettä, joka on kertynyt hänen ohjaajavuosiltaan.

– Työn käsite pitäisi määritellä uudelleen. Tällä hetkellä työksi määritellään vain toiminta, joka tuottaa rahassa mitattavaa arvoa. Taiteilijat tekevät ympärivuorokautisia päiviä ilman että se tuottaa penniäkään. Apuraha olisi myös nostettava sellaiselle tasolle, että sillä pystyisi oikeasti elämään.

 


 

Taustaa:

Tutkimuksen Kirjailijan taloudellinen asema Suomessa toteutti Turun Yliopiston Brahea-keskus Suomen Kirjailijaliiton toimeksiannosta. Tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa kirjailijoiden tuloista ja tulonlähteistä. Tutkimuksen vastaajat olivat Suomen Kirjailijaliiton jäseniä.

Kaunokirjallisesta työstä saatujen tulojen mediaani oli 2 294 euroa vuodessa – vähiten ansaitsevan neljänneksen (alakvartiili) tulo oli 504 euroa ja eniten ansaitsevan neljänneksen (yläkvartiili) 9 350 euroa.

Kun lasketaan yhteen verolliset tulot kaunokirjallisesta työstä ja muista kirjailijan työhön liittyvistä töistä sekä saadut apurahat, muodostuu kirjailijan vuosiansion mediaaniksi 11 000 euroa. Kirjailijoiden vuositulot sijoittuvatkin selkeästi Tilastokeskuksen määrittelemän pienituloisuuden tulorajan alapuolelle (14 430 € vuonna 2016).

 

 


Teksti: Venla Hiidensalo, kuvat Tomi Kontio

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 4/2018