Mia Kankimäki, kuva: Tomi Kontio
Mia Kankimäki, kuva: Tomi Kontio
Kirjailija kulkee työkseen vähemmän tunnettuja polkuja, ja koronan suljettua maailman kirjailija matkailee mielensä sisällä. Kirjailijat Mia Kankimäki, Sami Hilvo ja Elina Hirvonen kertovat poluista, jotka johtivat heidät teostensa luo.
Mia Kankimäki on matkustanut rohkeiden naisten ja näiden polkujen perässä eri maailmankolkkiin. Moni kirjailijan seuraamista naisista hoiti masennustaan matkustamalla ja vanha resepti tepsii kirjailijan mielestä myös nykyihmisen melankoliaan.
– Ajattelisin, että matkustaminen herättää uteliaisuuden, mikä on tavallaan masennuksen vastakohta. Yhtäkkiä sitä tajuaa, miten maailma on niin täynnä kaikkea kiinnostavaa, ettei elämä riitä sen tutkimiseen.
Matkoilla usein tuntuu, että kaikki on mahdollista: uudet projektit, uudenlainen elämä, uusi minä. Yönaisten kohdalla, 1800-luvun naiselle, matkustaminen merkitsi ihan konkreettisesti vapautumista yhteiskunnan normeista, sitä että saattoi olla oma itsensä ja tehdä asioita, joita kotona ei voinut. Usein jo pelkkä ajatus matkasta voi nostaa mielen tahmeista syvyyksistä.
Esikoiskirjan tekemisen myötä Mia Kankimäki rakastui sekä matkustamiseen ja asioiden tutkimiseen ja penkomiseen. Sen jälkeen yksi asia johti toiseen, eikä paluuta entiseen elämään ollut. Kaikki alkoi yli tuhat vuotta sitten Kiotossa (silloisessa Heiankyōssa) eläneestä hovinaisesta nimeltä Sei Shōnagon.
– Olin ensimmäistä kirjaa aloittaessani tehnyt yli kymmenen vuotta samaa työtä, olin perheetön, lapseton, keski-iän kynnyksellä ja totaalisen kyllästynyt elämääni. Koin, että se tie oli kuljettu loppuun, oli kerta kaikkiaan pakko yrittää ryhtyä johonkin uuteen, ja vastaus siihen tilanteeseen oli lähteä Japaniin tutkimaan Sei Shōnagonia.
Mia Kankimäki oli tutustunut Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaan (Makura no sōshi) Helsingin yliopistossa Japanin kirjallisuushistorian kurssilla jo 1990-luvun puolivälissä.
– Ihastuin Sei Shōnagonissa alun perin siihen, miten modernilta hän tuntui sekä ajatustensa, asenteidensa että kirjoitustyylinsä puolesta. Koko Heian-kauden estetiikkaa ja runoutta palvova kulttuuri oli minulle tajunnanräjäyttävä löydös, samoin kuin se, että sen ajan tunnetuimmat klassikkokirjailijat olivat naisia, mikä on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuista.
Yönaiset johtivat Itä-Afrikkaan
Mia Kankimäelle myös kirjoitusprosessi on polku tuntemattomaan. Hän lähtee intuitiivisesti seuraamaan itseään kiinnostavia asioita ja alkaa sitten suunnitelmallisesti louhia tietoa löytämistään aihepiireistä.
– Pyrin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että oman, orastavan kiinnostuksen seuraaminen on kaikkein tärkein lähtökohta. Hirveän helposti sitä alkaa rajoittaa itseään, miettiä asioiden järkevyyttä, tai sitä onko tämä nyt mahdollista, onko tähän varaa tai aikaa, miten muka uskallan, ja sättiä itseään turhista sivupoluista, jotka ”eivät liity asiaan”. Kaikki lopulta liittyy asiaan, mutta aika harvoin tie on suora.
”Oman, orastavan kiinnostuksen seuraaminen on kaikkein tärkein lähtökohta.”
Esikoista seurannut teos sai alkunsa Georgia O’Keeffen näyttelyssä HAMissa.
– Mieleeni tuli ensin kirjani nimi Naiset joita ajattelen öisin. Syntyi epämääräinen ajatus esikuvallisista historian naisista, joiden jäljille voisin lähteä.
– Karen Blixenin valitsin, koska halusin ehdottomasti matkustaa Itä-Afrikan savanneille, ja Karen tarjosi ikään kuin tekosyyn matkalle.
Niinpä kirjailija löysi itsensä Tansaniasta safarilta punkkeja kuhisevasta teltasta. Taustalla karjuivat leijonat ja yöllä saattoi nähdä hyeenan palaavan hampaat veressä yöpalaltaan. Itä-Afrikka oli kokemuksena niin valtava, että sen kuvaaminen vaati 400 sivua tekstiä, joista kirjaan päätyi alle puolet.
– Kokemus oli äärimmäisen upea ja äärimmäisen ristiriitainen. Itä-Afrikan luonnon kokeminen on ollut suuri unelmani, olen aina rakastanut Avaraa luontoa ja Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa ja Grzimekien Serengeti ei saa kuolla -tyyppisiä klassikkoja. Tansanian luonnonpuistot eläimineen olivat mykistävä kokemus, ja oli upeaa päästä näkemään ne safareilla, vaikka asiaan liittyykin paljon ristiriitaista: ilmastonmuutoksen eteneminen, turistimäärät, luonnonpuistojen ylläpidon vaikutukset alueen väestöön, valtavat elintasoerot, luonnonsuojelun haasteet, kolonialismin varjot, salametsästys, trofeemetsästys…
– Vahvin kokemus oli silti luonto, ja sen säilymisen tärkeys. Serengetin mieletön laajuus ja kuivuus, sen valtava kauneus, luonnon ikiaikaisuus, eläinten omaehtoisuus, ihmisyksilön pienuus, oma pelkoni ja merkityksettömyyteni sen keskellä. Suurten luontokokemusten äärellä melkein toivoisi, että ihminen katoaisi kokonaan pilaamasta tätä kaikkea.
Kulttuurisesta omimisesta
Mia Kankimäki sanoo, että on molempien kirjojensa kohdalla joutunut pohtimaan eri näkökulmista, mistä hänellä on lupa kirjoittaa.
– Ensimmäisen kirjan kohdalla mietin, onko minulla oikeutta kirjoittaa Japanin kirjallisuushistorian suuresta klassikosta, kun en ole japanologi enkä puhu japania, enkä voi edes lukea alkuteosta. Toisen kirjan kohdalla mietin muun muassa sitä, saanko kirjoittaa renessanssiajan taiteesta, kun en ole taidehistorioitsija. Erityisen paljon mietin, onko minulla lupa kirjoittaa Itä-Afrikan matkastani, ja jos niin mitä ja miten.
– Kaikkien kohdalla päädyin lopulta siihen, että vaikka näistä aiheista kirjoittaminen on jossain määrin ristiriitaista, olisi vielä oudompaa, jos en voisi kirjoittaa tietyistä aiheista, maista, maanosista tai historiallisista aikakausista ollenkaan. Tätä keskustelua on tärkeää käydä, mutta ajattelisin, että kirjallisuuden keskeisintä ydintä on erilaisten todellisuuksien kuvitteleminen ja kuvaaminen, pyrkimys asettua toisen ihmisen nahkoihin, erilaisten näkökulmien ja ymmärryksen etsiminen.
– Omassa kirjoittamisessani olen kiinnostunut erityisesti naisten yhteisistä kokemuksista eri aikakausina ja eri kulttuureissa ja koetan nimenomaan luoda yhteyksiä eri kokemuspiirien välille, omista lähtökohdistani käsin.
Matkustaminen tarjoaa myös konkreettisia oivalluksia paikallisesta arjesta ja naisen asemasta nykyään.
– Esimerkiksi sen, että jos tytön tehtävä on yhä pestä koko perheen pyykit käsin, ei siinä paljon koulua ehdi käydä.
Yönaisilta opittua
Koronan suljettua maailman Mia Kankimäen kalenteri oli äkkiä tyhjä ja matkasuunnitelmat peruttu. Hän käytti ajan lukemiseen.
– Perinteinen etämatkailun muoto on tietysti kirjojen lukeminen. Reissasin eristysaikana sängynpohjallani muun muassa Keski-Afrikkaan, Japaniin, Vietnamiin, Venetsiaan, New Yorkiin ja Lascaux’n luoliin.
”Reissasin eristysaikana Keski-Afrikkaan, Vietnamiin ja Lascaux’n luoliin.”
Nyt seuraava matka odottaa jo kalenterin sivulla. Se tuo elämään ryhtiä.
– Koko tämä matka Sein ja yönaisten kanssa on oikeastaan ylittänyt kaikki kuvitelmani siitä, minne voisin elämässäni päätyä. Ensinnäkin se, että ylipäätään pelokkaana ihmisenä olen päätynyt matkustamaan erilaisiin maailmankolkkiin yksin, on ollut itselleni yllätys, saati se, että olen päätynyt näinkin epävarmaan ammattiin. Olen oppinut, että ujoudestani ja pelokkuudestani huolimatta pystyn matkustamaan ja elämään ulkomailla yksin. Olen oppinut, että pystyn työskentelemään pitkäjänteisesti vuosien ajan itse keksityn ja itse ohjatun projektin parissa, jonka valmistumisesta tai onnistumisesta ei ole mitään tietoa – vaikka koville se ottaakin.
Sami Hilvo, kuva: Tomi Kontio
Välttämättömät lähdöt
Sami Hilvon kirjailijan polut ovat puolestaan löytyneet heittäytymällä. Kirjailija on muuttanut kahden matkalaukun kanssa Varsovaan sekä noussut omien sanojensa mukaan lukioikäisenä väärään lentokoneeseen.
– Olin lähdössä Teksasiin viettämään vaihto-oppilasvuotta, mutta löysin itseni Tokiosta, tai oikeammin maaseudulta Tokion pohjoispuolella, melkein vuoristosta. Vietin kuitenkin suuren osan vapaa-ajastani eli lukuisat yöt ja viikonloput Shinjukun Kabukichōn huvikortteleissa. Jokainen Tokiota tunteva tietää, ettei Kabukichō ole paras paikka alaikäiselle.
Myöhemmin Hilvo myös asui Tokiossa usean vuoden ajan. Varsovaan hän puolestaan lähti vuonna 2011 rakkauden perässä tavattuaan puolisonsa Marekin.
– Esikoisromaanini Viinakortti saattoi meidät yhteen. Rakastuimme Helsingissä, mutta vasta Varsovassa tutustuimme. Vailla varmuutta uskalsin hypätä, sillä intuitiivisesti tiesin, että tässä on ihminen, jonka kanssa haluan jakaa elämäni. Kun päätökset käytännön asioista, kuten eroista ja asunnon myymisistä oli tehty ja toteutettu, muutto täysin tuntemattomaan maahan, kaupunkiin, kieleen ja kulttuuriin oli looginen jatkumo, ainoa mahdollinen suunta. Jokainen kirjailija tietää tämän.
”Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka, vaikka se jäisi vain kaipuun asteelle.”
Tokiossa ja Varsovassa vietetyt vuodet ovat jättäneet jälkensä Hilvon tuotantoonsa.
– Rouva S.:n kirjoitin suurimmaksi osaksi Varsovassa ja Krakovassa ja Pyhän pedon Tampereella, eli nuo fyysiset polut oli jo kuljettu, kun ne teokset kirjoitin. Kysymyksessä on kaipaus sinne, mistä on jo pois tai sinne, missä ei ole ikinä ollutkaan ja mihin ei enää pääse. Olla pois on hyvin hedelmällinen mielentila. Minulle kirjallisuuden kirjoittaminen on tavoittamattoman tavoittelua myös tässä mielessä. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka, vaikka se jäisi vain kaipuun asteelle.
Isoisän jalanjäljissä
Sami Hilvon ja hänen puolisona yhdistänyt esikoisromaani Viinakortti sai alkunsa vanhasta valokuvasta.
– Kun isoisäni kuoli, perin häneltä kirjoituskoneen ja sikarilaatikon. Kirjoituskone oli Olivetti, raskas kuin synti, ja sikarilaatikossa oli kaikkea muuta kuin sikareja. Vanhojen venäläisten setelien, kunniamerkkien ja muun sellaisen seassa oli myös isoisäni viinakortti, Sami Hilvo kertoo.
Viinakortin kartonkisten taitteiden välistä hän löysi valokuvan, jossa seisoi kaksi alastonta nuorta miestä rantavedessä.
– He olivat kaulakkain. Toinen miehistä näytti kovasti sedältäni. Olin kolmen- tai neljäntoista. Ihmettelin kuvaa, mutta sitten unohdin sen viinakortin väliin ja sikarilaatikkoon kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
”Sota-arkistossa oli paljon muuta materiaalia, joka löysi tiensä lopulta Viinakorttiin.”
– Vasta vuonna 2001, kun asuin ja työskentelin Tokiossa, aloin ihmetellä en vain kuvaa, vaan myös sen sijaintia. Soitin siltä istumalta äidilleni, isoisäni miniälle. Hyvin lakonisesti äitini kertoi appensa monta vuosikymmentä kestäneestä suhteesta toiseen mieheen, toiseen sotaveteraaniin ja poliisiin.
Pian kävi ilmi ettei kukaan suvussa halunnut puhua isoisän salaisuudesta sen enempää. Hilvo alkoi penkoa sota-arkistoa, mutta isoisän rintama-aikaiset tiedot eivät tuoneet lisävaloa rakkaustarinaan.
– Sota-arkistossa oli paljon muuta materiaalia, joka löysi tiensä lopulta Viinakorttiin sen jälkeen kun olin päättänyt luopua faktasta ja kirjoittaa fiktiota. Halusin kirjoittaa isoisäni tarinan kuten se olisi voinut tapahtua.
Palaneen käryä
Hilvon syksyllä julkaistavan Lajityypillistä käyttäytymistä -romaanin idea puolestaan saapui kirjailijan luokse tuulen mukana.
– Alkukuva syntyi eräänä hyisenkylmänä ja savusumuisena talviaamuna Krakovassa. Koska lämmittäminen niin sähköllä kuin kaasullakin on kallista, krakovalaiset polttavat kamiinoissaan kaikenlaista ja ilman laatu on sen mukainen. Olin edellisiltana nähnyt erään paikallisen papin haastattelun, jossa hän haikaili niitä vanhoja hyviä aikoja, kun homojakin sai polttaa roviolla. Pappi seisoi vanhankaupungin torilla, kivenheiton matkan päässä meiltä. Unen ja valveen ei-kenenkään-maalla syntyi kuva sukupuolensa takia roviolle joutuneesta ihmisestä. Euroopan saastuneinta ilmaa ei vain haista, sen maistaa.
Hilvon tuotantoa yhdistää se, että se kuvaa ihmisiä, jotka on pakotettu marginaaliin seksuaalisen suuntautumisensa takia.
– Viinakortin suomalainen Mikael, Rouva S.:n amerikkalainen Daniel ja Pyhän pedon puolalaiset, joista toinen juutalainen ja toinen katolinen, ovat kaikki kansaani. Kansani on vain hajallaan ympäri maailman. Se on ilman omaa valtiota. Kansaani murhataan edelleen vain siksi, että he ovat osa tätä kansaa.
Lukemalla laumasuoja
Koronan suljettua maailman Sami Hilvon kevääksi suunnittelema Tokion residenssijakso vaihtui kolmeen viikkoon Kuopiossa.
– Ei mikään huono vaihtoehto, hän huomauttaa. – Tuntematon on aina inspiroivampi kuin tuttu. Tokiossa selviän pitkälle ilman karttaa, Kuopiossa eksyin ensimmäisten päivien aikana.
Kirjailija arvelee että kuten kaikki suuret tapahtumat, myös korona tulee näyttämään todellisen merkityksensä vasta vuosien jälkeen.
– Ajatus on varmaan monelle epämiellyttävä, mutta olisiko tämänkaltaista pandemiaa syntynyt, jos ihmiskunta olisi luopunut toislajisten eläinten riistosta? Mikä onkaan halvan lihan todellinen hinta ihmiselle itselleen?
”Kaiken sen alkukeväisen uuden, tuntemattoman ja pelottavan edessä oli omituisella tavalla toiveikasta huomata, kuinka suuri huoli heräsi kirjastojen sulkemisesta.”
Jotain hyvääkin epävarmuuden aika kuitenkin nosti kirjailijan mielestä esiin.
– Kaiken sen alkukeväisen uuden, tuntemattoman ja pelottavan edessä oli omituisella tavalla toiveikasta huomata, kuinka suuri huoli heräsi kirjastojen sulkemisesta. Kriiseissä mitataan ihmisen arvot. Ehkä tässäkin on kysymys jonkinlaisesta laumasuojasta. Kunhan tietty osa ihmisistä osaa lukea ja kirjoittaa tulevaisuudessakin, ihmiskunta jää henkiin.
Elina Hirvonen, kuva: Tomi Kontio
Meidän ja muiden sota
Myös kirjailija Elina Hirvonen on matkustanut teostensa takia maailman ääriin. Esikoisteos Että hän muistaisi saman sai alkunsa 2000-luvun alussa Yhdysvaltojen suunnitellessa iskuja Irakiin.
– Samoihin aikoihin Suomessa käytiin edelleen läpi maamme sotahistoriaa ja puhuttiin sodan pitkistä jäljistä. Ne näkyvät omassakin sukuhistoriassani, en koskaan tavannut isoisääni sillä hän kuoli sodassa. Minua alkoi kiinnostaa, että miksi Yhdysvaltojen iskuista Irakiin puhuttiin sen sijaan kliinisenä operaationa, aivan kuin sodalla ei olisikaan samanlaisia seurauksia ihmisten ja tulevien sukupolvien elämään.
Hirvosen esikoisteos ilmestyi vuonna 2005 innostuneen vastaanoton saattelemana: romaani oli Finlandia-ehdokkaana ja sen oikeudet myytiin myös Yhdysvaltoihin, jossa se sai myös laajalti huomiota ja pääsi jopa The New York Timesin Book Review’n kanteen. Hirvonen asui tuolloin Sambian Lusakassa ja sai lehden nähtäväkseen ystävältään.
– Olin tietysti valtavan iloinen erityisesti siksi, että arvio oli tarkka ja hienosti kirjoitettu. Toisaalta se, että asuin ja työskentelin maassa, jossa ihmisten elämä oli täynnä valtavia haasteita, teki asiasta myös hyvällä tavalla pienen. Tuntui, että se tapahtui hyvin kaukana ja enemmän romaanille, kuin minulle itselleni.
”Eniten kirjoittamisprosessiini vaikutti sambialaisten ystävieni suhtautuminen asiaan.”
Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta syntyi juuri Sambian vuosien aikana. Maailmalla käytiin siihen aikaan Suomeenkin myöhemmin rantautunutta keskustelua kulttuurisesta omimisesta. Hirvonen keskusteli sambialaisten ystäviensä kanssa paljon romaaniprojektistaan ja pohti suhdettaan ympäröivään kulttuuriin ja siitä kirjoittamiseen.
– Eniten kirjoittamisprosessiini vaikutti sambialaisten ystävieni suhtautuminen asiaan: heidän mielestään oli mahtavaa, että kirjoitin Sambian kaltaisesta maasta. Kävin heidän kanssaan myös yksityiskohtaisesti läpi romaanin tarinoita ja henkilöitä. Pidän keskustelua kulttuurisesta omimisesta äärimmäisen tärkeänä ja tervetulleena. En silti näe sen merkitystä vaatimuksena olla kirjoittamatta itselleen vieraista kulttuureista, vaan vaatimuksena tehdä tietoisesti töitä kirjallisuuden ja koko taiteen kentän avaamiseksi ihmisille ja äänille, jotka on liian pitkään suljettu ulkopuolelle.
Fiktiivinen toinen
Punainen myrsky -romaani syntyi yhteensattuman saattelemana. Hirvonen oli jäänyt seuraamaan Irakin tilannetta, ja vuonna 2015 hänen mielessään alkoi pyöriä romaani lapsuudesta konfliktien keskellä. Sitten silloinen CMI:n asiantuntija Hussein al-Taee otti kirjailijaan yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko häntä kirjoittaa al-Taeen suvun kohtaloista ja lapsuudesta Irakissa.
Hirvonen kiinnostui al-Taeen kertomista tarinoista, mutta tällä kertaa kirjoitusprosessi oli toisenlainen kuin aiempien teosten kohdalla.
– Olin toki aiemminkin käyttänyt dokumentaarista aineistoa romaanien lähteenä, mutta nyt kesti pidempään ennen kuin löysin kertojan äänen. Vielä taustatyömatkalla Bagdadissa olin tuntevinani perheen seuraavan katseen mukanani. Toisaalta juuri Bagdadissa romaanin muut äänet alkoivat myös vahvistua.
Taustatyömatka vei Hirvosen myös paikkoihin, joissa yksikään nainen ei ollut ennen häntä käynyt. Hän löysi itsensä muun muassa imaamin miehille varatusta huoneesta ja illallistamasta irakilaisten pankkiirien kanssa. Eräs miehistä halusi puhua hänen kanssaan rakkaudesta ja epäonnisista naissuhteistaan. Ilta päättyi siihen, että kirjailija hoilasi miehille Kalliolle kukkulalle -laulua, ja pöydän ääressä ylistettiin suomalaisia ja irakilaisia yhdistävää melankoliaa.
”Nykyään puhutaan paljon autofiktiosta, mutta ei juurikaan puhuta siitä millaista on kirjoittaa oikeasti eläneen ihmisen kokemuksista.”
Lopulta kertojan äänen löytyminen vaati totaalisen irtioton dokumentaarisesta aineistosta.
– Nykyään puhutaan paljon autofiktiosta ja siitä millaista on kirjoittaa omasta elämästään, mutta ei juurikaan puhuta siitä millaista on kirjoittaa oikeasti eläneen ihmisen kokemuksista. Kirjoittaessa jouduin jatkuvasti kysymään itseltäni, että voiko näin tehdä, ja mikä on todellisen ja kaunokirjallisen maailman suhde. Asetelmassa on edelleen jotakin ratkaisematonta.
Vapaudesta ja vastuusta
Elina Hirvonen toivoo, että tietoisuus ilmastonmuutoksesta suitsisi turhaa lentämistä koronaa pitkäjänteisemmin, mutta että toisen merkityksellinen kohtaaminen silti mahdollistuisi. Koronan takia käytännöksi muodostuneet etäpalaverit voivat osin jäädä pysyviksi ja karsia turhia työmatkalentoja.
– Suurin asia, minkä olen matkoillani oppinut, on se, että ei ole olemassa eroa itsen ja toisen välillä, että me kaikki olemme lopulta yhtä.
Toisinaan maailma oivalluksineen tulee myös meidän luoksemme.
– Juttelin eräänä iltana Lapinlahden työhuoneellani Afganistanissa syntyneen naisen kanssa, joka kasvoi Talebanien hallinnoimassa maassa. Hän sanoi, että ei koskaan lakkaan ihmettelemästä sitä, miten mahtavaa on kun voi kävellä kadulla vapaana. Jäin miettimään naisen sanoja ja yöllä kotiin kävellessäni tunsin vapaudestani valtavaa kiitollisuutta. Samalla ajattelin, että minulla on myös vastuu siitä että teen kaikkeni, jotta henkensä kaupalla esimerkiksi Afganistanissa toimivat naisaktivistit voisivat tehdä työtään.
——————–
Teksti: Venla Hiidensalo
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3/2020
