Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio
Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio
Elämme kielten välissä. Mekin, joille alueemme valtakieli on äidinkieli.
Kirjoitamme paitsi kielessä myös kieltä vastaan. Uuden ilmaisun etsiminen tai sanojen antaminen sanattomalle on sitkeässä aineessa tempoilemista. Me kirjoittajat jaksamme kuvitella kielen olevan jaettavissa ja ymmärrettävissä vielä sittenkin, kun rakastuneet ovat jo uupuneet.
”Me kirjoittajat jaksamme kuvitella kielen olevan jaettavissa ja ymmärrettävissä vielä sittenkin, kun rakastuneet ovat jo uupuneet.”
Elämme monissa kielissä yhtä aikaa. Suomen kieleen ovat vuotaneet vuosisatojen mittaan niin venäjä kuin ruotsikin, ja lukuisat muut puhutut ja kirjoitetut kielet ovat virtailleet Suomeksi kutsutuille seuduille asettuneiden ihmisten päivätajunnassa ja unissa.
Mikä oivallus, kun aikuisena tajusin, että ukkini käyttämä adjektiivi ’metka’ tulikin venäjän sanasta ’metkii’, soma. Synnyinkaupunkini Kuopio oli venäläisenä varuskunta- ja hallintokaupunkina pienimuotoinen kielten sekoittamo: sen herrasväet puhuivat venättä ja ruotsia, ja suomenkielisen väestön puheenparteen tarttui sanoja molemmista. Se kieli kelpasi, millä saatiin työt hoidettua.
”Mikä oivallus, kun aikuisena tajusin, että ukkini käyttämä adjektiivi ’metka’ tulikin venäjän sanasta ’metkii’, soma.”
Virallisissa yhteyksissä on pyritty käyttämään yleiskieltä, josta paikalliset piirteet ja toisten kielten vaikutukset on karsittu pois. Murteetkaan eivät ole kuuluneet sivistyneen ihmisen puheeseen; jo sana ’murre’ on kuvaava – murtaen puhuva ihminen särkee yleiskieltä. Joka kuitenkin on konstruktio, ja paikalliset kielet alkuperäisempiä puhumisen tapoja.
Yleiskielisyyteen eivät meillä ole kuuluneet myöskään vierasperäisiksi määritellyt sanat. Ne on eroteltu ”sivistyssanojen” karsinaan. Kun suomesta 1800-luvulla alettiin tehdä opinkäynnin kieltä, haluttiin laatia kansankieliset versiot eri tieteiden termeistä. Saamme kiittää Elias Lönnrotia muun muassa lääketieteen sanastosta, jonka avulla tieto kehon osista ja vaivoista on ollut helppo välittää lääkäriltä potilaalle. Lääkäriseura Duodecim jatkaa yhä Lönnrotin työtä lääketieteen suomenkielisten termien luomiseksi. Muiden tieteenalojen osalta elämme nyt murroksessa, jossa suomi väistyy englannin tieltä.
Tämän lehden haastatteluista saamme lukea, kuinka ruotsinsuomalaiselle Leo Ylitalolle äidinkieli on sydämen kieltä. Mutta kuten kirjailija Nura Farahin haastattelusta käy ilmi, muukin kuin lapsena opittu kieli voi taipua välineeksi, jos on kertomisen intohimo ja tahto.
”Meidän on lupa rakastaa omaa kieltämme ja toivoa sen elävän senkin jälkeen, kun me olemme poissa.”
Ei ole yltiönationalistista eikä poissulkevaa huolehtia omastaan. Meidän on lupa rakastaa omaa kieltämme ja toivoa sen elävän senkin jälkeen, kun me olemme poissa. Meidän ei pidä varjella sitä vaikutteilta: on vain huolehdittava, että sen ilmaisuvoima säilyy yli muuttuvien aikojen ja että sen käyttäjien oikeudet turvataan.
Meille 1970-luvun koululaisille opetettiin, että on olemassa erikseen puhe- ja kirjakieli. Puhekieli jakautui luvuttomiin variantteihin, joista opettaja ei ollut kiinnostunut. Se oli välituntien rehevä kasvusto, viita, jossa seikkailimme lupia kyselemättä. Luokkahuoneiden yleiskieli ja ainevihkojen kirjakieli olivat auktoriteetin rakentamia luostarin puutarhoja.
”Kaikkien kielten yhteiselo on tarpeen.”
Me kirjailijat, kielen kasvattelijat, rakastajat ja rakentajat, olemme työssämme niin viitojen kuin yrttitarhojenkin vaalijoita. Meillä on lupa ja velvollisuuskin antaa vaatimattoman pihan pietaryrtin siementen kulkeutua vaelluskenkiemme pohjissa tarkoin vaalittuun muotopuutarhaan.
Kaikkien kielten yhteiselo on meille tarpeen, niin kuin suomen kielen tutkija Lari Kotilainen esseessään toteaa. On metkaa käsittää maailman kohina ja esiäitiensä sydämen syke sanoissa, joita käytämme taiteilijan vapaudella ja tieteen tekijän tarkkuudella.
Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
