ONNELLISIA LOPPUJA ja tarpeeksi betonisäkkejä kannettavaksi

Veera Salmi. Kuva: Tomi Kontio

Veera Salmi. Kuva: Tomi Kontio

 

Mitä onnellinen loppuratkaisu tarkoittaa lastenkirjailijalle? Kuinka lastenkirjailijaksi oikein päädytään ja mikä on kustantamon ja kustannustoimittajan rooli lastenkirjan toimitustyössä? Kirjailijat Veera Salmi, Hannu Mäkelä ja Roope Lipasti pohtivat näitä kysymyksiä. Yksi ajatus yhdistää heitä kaikkia: Jotta tarinasta tulee hyvä, tarvitaan siihen ainakin valoa ja toivoa.

 

Veera Salmelle hyppy kirjailijaksi lastentarhanopettajan työstä on tuntunut helpolta ja samaan aikaan pelottavalta. Puluboin ja Ponin kirja oli debyytti, joka sai nopeasti jatkoa kirjasarjana ja pian myös kustantamo tuntui olevan täysillä mukana ja tahtoi lisää. Hetkessä Salmen ajatuksista ja kirjallisista ideoista oli tullut kiinnostavia.

– Oli helppoa tupsahtaa tähän uuteen maailmaan kun aloitti lasten maailmasta. Enemmän koen olevani lasten edustaja kuin kirjailija, Salmi kertoo.

– Kirjailijan rooli tuntuu ihan liian isolta. Kirjailija on henkilö, joka on jossain hyvin kaukana, se on jotain sellaista, mitä en voi olla. En todellakaan koe olevani mikään mikawaltarimainen kirjailija.

Oma ääni löytyy Salmen mukaan helposti, jos kirjoittaa lapsille ja nuorille. Hän kertoo olevansa aina lukijan puolella.

– Lukija on tärkeä. Tarinassa täytyy olla myös iloa ja lämpöä ja hyviä hetkiä ja huumoria. Jos päähenkilöllä on erityisen rankkaa, on tärkeää että tarinassa on myös hyviä ihmissuhteita.

Hän pitää vähän erikoisena sitä, että kirjoittaa hauskoja kirjoja.

– En ole mikään humoristi! On hullua ajatella, että minä voisin kirjoittaa mitään hauskaa! Silti kirjoistani usein sanotaan, että ne ovat hauskoja.

Veera Salmi. Kuva: Tomi Kontio

 

Alkuun kirjailijaksi ryhtyminen tuntui Veera Salmesta siltä, ”kuin olisi astunut johonkin paratiisiin kun kaikkialla kohdeltiin niin hyvin”.

– Entiseen elämääni eivät kuuluneet mitkään hotelliyöt, kiertueet tai pikkujoulujuhlat, joissa tarjoillaan hienoja ruokia. Puitteet kustantamon juhlissa olivat jotenkin kauhean ylelliset. Mietin, miten yhtäkkiä olen ansainnut sellaista. Ehkä kunnioittaminen tuntui jopa vähän epäoikeudenmukaiselta, koska lastentarhanopettajan työ tuntui enemmän oikealta työltä, ainakin jos miettii raatamisen määrää.

– Mutta mitä kauemmin jatkan tätä, tulee myös muttia mieleen. Mietin aika paljon, kuinka saisin kirjoja näkyväksi, etteivät ne päätyisi kirjaston alahyllylle tai poistokirjoihin niin nopeasti. Yritän pohtia, mitä muuta tarinasta saisi, voisiko siitä tulla kuunnelma, baletti tai tv-sarja, ja yritän edistää omilla minimaalisilla verkostoillani tarinoiden viemistä johonkin toiseen formaattiin. Tässä kohdin lastentarhanopettajan verkostoilla ei tee oikein mitään, taidekouluverkostoista saattaisi olla enemmän hyötyä, mutta sellaisia minulla ei ole.

On ollut mielenkiintoista myös tutustua itseensä kilpailijana.

– En ole ollut kilpailullinen ihminen enkä osallistunut koskaan mihinkään kisaan. Kun esikoisteos oli julkaistu, pahoitteli kustantaja, ettei se ole Finlandia-juniorissa mukana. Olin että aijaa, enhän ole edes osallistunut mihinkään kilpailuun.

 

Lukijan kannattelua

Onnellinen loppu on ainoa vaihtoehto, kun kirjoittaa lapsille, sanoo Salmi.

– En halua antaa lapsille muuta loppua kuin onnellisen. Joku toinen kirjoittaa ehkä toisenlaisia kirjoja, mutta minun kirjoissani voidaan mennä täysillä päin surullisia asioita, välillä ehkä käydään naureskelemassa kakkajuttuja, mutta lopulta lapselle kerrotaan, että he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. En näe mitään mahdollisuutta toivottomalle tarinalle.


”En halua antaa lapsille
muuta loppua kuin onnellisen.”


Salmen mielestä kaikkein parasta on, jos pystyy tarinassa kertomaan asiasta, joka on koskettanut itseä läheltä.

– Esimerkiksi juuri ilmestyneessä Saari-nuortenromaanissa on kohta, jossa pystyn samastumaan tosi läheisesti päähenkilöön. Kirjassa voinkin laittaa päähenkilön valitsemaan eri tavalla kuin vaikka itse tein ja katsoa mitä tapahtuu.

Lopetukseen tarvitaan sopiva balanssi iloa, surullisuutta ja toivoa, Salmi sanoo. Kotona teini-ikäinen ateljeekriitikko antaa kirjailijaäidille vinkkejä siitä, kuinka saada alku vetämään ensimmäistä versiota paremmin.

– Silloin kun olin nuori 80–90-luvulla, eli siinä 12–13-vuotiaana yläasteen kulmilla, kun Neiti Etsivät oli selattu läpi, tulivat seuraavaksi huumekirjat, joissa kuollaan aina yliannostukseen, tai jos ei päähenkilö kuole, niin ainakin poikaystävä kuolee. Silloin oli kai tapana tai muodissa nuorisokirjallisuudessa, että kirjoitetaan varoituksena tällaista. Rakastin synkkyyttä ja karmeita kirjoja, mutta nyt mietin, olisiko nuoruuteni ollut valoisampi, jos olisin lukenut vähän pirteämpiä kirjoja.

Veljeni, Leijonamieli oli kirja, johon rakastuin. Inhosin siihen asti kirjoja ja olin lukenut vain Aku Ankkoja. Meille tuli uusi opettaja, joka pakotti meidät lukemaan viisi kirjaa, joista ensimmäinen oli Pertsa ja Kilu kippareina. En ymmärtänyt siitä juuri mitään, minusta siinä vain hoettiin, että Pertsa ja Kilu sitä ja tätä. Veljeni, Leijonamieli taas kolahti tosi kovaa. Heti tarinan alussa mainitaan kuolema ja tulipalo. Olin ihmeissäni ja pohdin silloin, miten lapsille voi antaa tällaisia kirjoja. Mietin, eikö lapsille siis ole olemassa kirjoissa mitään rajoituksia. Se tuntui aika hienolta.

 

Ei ainakaan mikawaltarimaisuutta

Kustantamo ja kustannustoimittaja ovat pysyneet koko ajan samoina. Salmi näkee tämän erityisen tärkeänä.

– Katriina Kauppila on tosi ihana. Olen huomannut, että kaikkein tärkeintä on luottamus. Kun työsuhde alkaa olla vahvempi, se sallii enemmän, ja nyt tuntuu, että voin jättää minkä tahansa idean jo aika aikaisessa vaiheessa, haluan heti kuulla siitä jonkinlaisen mielipiteen. En tietenkään näytä uutta materiaalia kenellekään muulle kuin hänelle. Tarvitsen Katriinalta vahvistuksen, jotta uskallan luottaa ideaani. Välillä ideat kaatuvat ja katoavat kun eivät ole vielä valmiita.

Salmi kertoo, että ymmärtää nyt, että kirjailijuus tarkoittaa myös yksinäisyyttä ja sekoamisen pelkoa.


”Olisi hienoa, jos vuosien mittaan
omaksuisin tasapainon ja
vahvuuden tässä työssä.”


– Olisi hienoa, jos vuosien mittaan omaksuisin tasapainon ja vahvuuden tässä työssä. Sekoamisen vaihtoehto on koko ajan siinä aika vieressä. Yksinäisyys on ihana asia tässä ammatissa, mutta ei yksinäisyydessä voi pysyä ihan loputtomiin balanssissa. Olen ajatellut, että täytyy elää aika tasapainoisesti, jotta voi hyvin ja jaksaa tehdä tätä hommaa. Pitää syödä terveellisesti, nukkua ja jumpata, muuten lähtee helposti paketti hajoamaan. Toki sitä alkaa sitten kapinoida sitäkin ja menee ja polttaa askillisen tupakkaa kerralla.

– En ehkä sitä mikawaltarimaisuutta näe itselleni, mutta jos olisi edes jonkinlainen varmuus ja vahvuus kirjoittamisen kanssa. Waltarin elämästä liikkuu paljon jännittäviä legendoja ja hänellä on valtavan hieno tuotanto.

Eräs pieni musta mies

– Ensinnä kirjailijan on ymmärrettävä, ettei hän voi olla kukaan toinen, Hannu Mäkelä siteeraa Erno Paasilinnaa. – Sillä tavoin syntyy kirjailijaksi, ja tietysti täytyy lukea kirjoja.

– Lastenkirjailija minusta tuli täysin vahingossa. Olin Laaksolahdessa juhlissa, jossa oli pieni poikani ja paljon lapsia ja myös ensimmäinen vaimoni. Istuin keittiössä emännän kanssa ja lirkuttelin, ja se oli varmaan virhe numero yksi, tai oliko se virhe numero kaksi, en tiedä monesko virhe se oli, ehkä kolmas. Vaimo tuli paikalle ja tietysti suuttui minulle ja sanoi, että tuolla on joukko lapsia, mitä sinä täällä istut, mene ja hoida ne. Menin sinne missä lapset olivat ja huusivat ja pitivät meteliä. Olin saanut opettajakoulutuksen, joten taputin käsiäni pari kertaa yhteen. Lapset hiljentyivät, ja aloin kertoa.

Hannu Mäkelä. Kuva: Tomi Kontio.

 

– Sanoin, että kuulkaa, oli kerran sellainen yksi pieni musta mies, sen nimi oli herra Huu. Ja siinä se oli, siitä se lähti. Kerroin vaikka mitä herra Huusta ja sitten – tämä on tärkeätä – minulla meni nilkka matkalla, kun harhailin metsän läpi kotiin, ja onnuin perille. Eli sekin vielä kaiken sen munaamisen jälkeen. Myöhemmin poika kuitenkin pyysi, että enkö voisi vielä kertoa siitä Herra Huusta, hän siis halusi kuulla niitä lisää. Silloin huomasin, etten enää muistanut, mitä olin jo kertonut, ja aloin kirjoittaa tarinoita ylös. Ja kun juttuja oli pinkka, annoin ne Otavaan Aili Palménille, hän oli vanhan polven toimittaja, sitten myöhemmin taloon tuli Marja Kemppinen.

– Aili ihastui heti siihen mitä luki, ja minä hämmästyin, että näinkö tässä kävi.


”Paavo Haavikko tuli paikalle ja
antoi ohjeen, että älä tee sitä,
sinulta menee maine.”


Paavo Haavikko tuli paikalle ja antoi ohjeen, että älä tee sitä, sinulta menee maine. Siihen aikaan 70-luvun alussa ajateltiin, että vain kiltit opettajatädit kirjoittavat lastenkirjallisuutta, joten hän varoitti ihan tosissaan. Julkaisin sen silti, ja vielä monta muuta myöhemmin lisää ja hyvin kävi. Siitä tuli jopa pientä mainetta.

 

Kirjoja tulevalle sukupolvelle

Herra Huusta on tullut yksi suomalaisen lastenkirjallisuuden kulttihahmoista.

– No, siitä en tiedä. Hän on sellainen pieni musta mies, joka yrittää tehdä duuninsa hyvin. Hän pelkää lapsia. Jälkiviisaana voisin kai sanoa, että mukana on myös omia pelkoja. Pienenä poikana aina mietin nukkumaan käydessäni, onko sängyn alla joku veitsen kanssa. Pelko oli hirveä, ja oli kamalaa joutua kurkistamaan reunan yli. Kurkistin sängyn alle kahdeksan-, yhdeksän-, ja vielä yksitoistakesäisenä ja ehkä tosiaan tein niin vielä kolmetoistavuotiaanakin, kun nukuin maalla yksin aitassa.


”Jälkiviisaana voisin kai sanoa,
että mukana on myös omia pelkoja.”


Mäkelä kertoo upottaneensa Herra Huu -kirjoihinsa elämänfilosofiaansa ja omaa oloaan.

– Kyllä siitä Herra Huun hahmosta tuli tavallaan alter ego. Hän yrittää hirveästi muttei aina onnistu. Mutta kuten sanottu, minun on hirveän vaikea kääntyä takaisin ja ajatella kirjoja. En yleensä tee niin. En palaa siihen, enkä muihinkaan kirjoihin.

– Nyt olen 75 vuotta ja täytän elokuussa 76. Minulla on ollut kohtuullisen pitkään jo ajatus, enkä koe sitä uhrautumiseksi vaan selviöksi, että pitää löytää tapa olla hyödyksi muille. Keinoja on tietysti tuhansia, joku voi lakaista vaikkapa jonkun portaita ja ajatella, että siinä se oli sitten, mutta minä kirjoitan ja teen kyllä muutakin. Vaan mitä lastenkirjoihin tulee, niissä pitää olla onnellinen loppu. En muista kuka niin sanoi, ehkä Tove Jansson. Onnellinen lopetus on äärettömän tärkeä jo sen takia, että kirjat kirjoitetaan tulevalle sukupolvelle, ja jos kirjassa olisi onneton loppu, niin miten tuleva sukupolvi voisi uskoa, että eläminen kannattaa ja kasvaminen kannattaa. Nyt, kun tuntuu, että tulevaisuuden uhkakuvia ja näitä nihilistisiä profeettoja on joka puolella, on tuo ajatus vieläkin tärkeämpi.

 

Kaksi juonta

Ensi vuonna Mäkelä julkaisee teoksen Herra Huu ja Unen valtakunta.

– Kyllä minä luulen, että tämä on viimeinen. Kirja on nyt hyväksytty Tammeen, ja lisäksi tulee ehkä myös yksi runokokoelma, siinä on ensi vuosi. Sitten seuraavasta en tiedä, ehkä tulee proosaa, en osaa sanoa vielä.

Tulevan Huu-kirjan juonesta Mäkelä paljastaa sen verran, että teoksessa mennään toiseen maailmaan. Unen maailma on kiehtova, koska siinä voi tapahtua ihan mitä tahansa.

– Yritän tehdä lastenkirjoihin aina kaksi juonta. Ensin on seikkailujuoni, ja toinen juoni on tämä aikuisfilosofia. Mutta se ei saa olla näkyvää. Ensimmäiset kolme Huu-kirjaa olivat jonkinmoinen menestys. Kun niitä pyydettiin lisää, en enää pystynyt. En vain pystynyt. Kun kukaan ei odottanut enää mitään, tein niitä lisää. Ketään ei enää kiinnostanut. Ja niin minä olen vaan niitä kirjoittanut, Mäkelä nauraa.

Hän kertoo elävänsä kirjailijana kohtuullisen hyvää aikaa.

– Minulla on pieni mahdollisuus olla riippumaton ja se on aika harvinaista, voin tehdä mitä haluan ja se on hieno tunne. Tämä on paras ikä. Ajattelen, että tulin ihmiseksi vasta kun täytin kuusikymmentä. Kirjoitin siitä myös kirjan, jonka nimi on Suunnitelma loppuelämän varalle. Tuntui, että elämänkokemus ja ymmärrys alkavat olla tasapainossa ja pystyn nauttimaan siitä, että olen olemassa ja että olen minä. Voin vapautua kaikista niistä rooleista, joita elämä antaa. Nyt on sellainen tunne, että minua ei saada enää kiinni. En siksi koskaan lue arvosteluja, vaan olen ja teen ja sen jälkeen menen ja jatkan, enkä jää odottelemaan mitä kirjoista sanotaan.


”Nyt on sellainen tunne,
että minua ei saada enää kiinni.”


Hannu Mäkelän lastenkirjoille tunnusomaista on luonnollinen ääni. Silti jokainen teos löytää aivan oman ilmaisunsa.

Miisan uusi perhe -teos esimerkiksi. Todellisuudessakin oli Miisa ja uusi perhe, mutta muutin tietysti kaiken. En koskaan kirjoita yksi yhteen tietenkään. Jos esikuva on olemassa, sotken siihen kymmenen muuta. Mutta esimerkki antaa henkilöhahmolle äänen.

– Kirjan ensimmäinen lause on avain tulevaan kerrontaan. Ja kun kirjalle muotoutuu hahmo ja rakenne, olen turvassa, eivätkä ne karkaa enää mihinkään. Se on vähän kuin rakentaisi taloa, perustukset ensin, sitten talo on jo olemassa, mutta sen ovet ovat tekemättä ja huoneet vielä auki, ja tulee miettimistä ja muuttamista. Ja kun talo on valmis, joku siihen muuttaa, lukija siis, jos muuttaa. Se ei koskaan enää ole kirjailijan vallassa.

 

Rakentamisen konkretiaa

Kirjailija Roope Lipasti on kunnostanut taloa elämäntapanaan. Kotivinkin kolumnissa (”Kun jostain vuotaa verta, tietää elävänsä – kirjailija Roope Lipasti jäi koukkuun remontoimiseen” 15.3.2019) hän kirjoittaa: ”Rakentaminen on konkreettista. Talossa voi asua ja siellä voi olla koti. Hyvällä tuurilla talo suojaa hieman pakkasilta (tästä ei vanhoissa taloissa voi olla ihan varma). Talo voi olla kaunis. Siellä voi odottaa hyvä elämä. Vertailun vuoksi: jos kirjoittaa jotain typerää kirjaa, sellaista tunnetta ei tule ikinä.”

Jälkeenpäin Lipasti nauraa tekstilleen.

– Kirjoittaessa lähtee usein liikkeelle hirveällä innolla. Jossain vaiheessa alkaa tökkiä, ja loppu on kompurointia, kohta jo miettii, eikö tämä lopu ikinä. Kun kirja on valmis, on kymmenen minuutin hetki, jolloin on mukavaa, kunnes ajattelee, että ei helvetti, täytyy aloittaa uusi.

Roope Lipasti. Kuva: Tomi Kontio.

 

Lipasti on kirjoittanut jo 25 kirjaa. Joukkoon mahtuu monenlaista, muiden muassa historiallinen viikinkisarja nuorille, Virtasen historia -kirjasarja, jossa käydään läpi Suomen historiaa, sekä juuri julkaistu teos Jälkikasvukausi, joka kertoo humoristisesti elämästä kolmen erilaisessa teini-iän vaiheessa elävän nuoren kanssa.

Lipastin teoksille on ominaista huumori ja lähestyttävyys.

– Kirjoitan aina siitä näkökulmasta, mikä on huvittavaa. Ehkä se on minun tapani katsoa, pikemminkin siten, mikä on hauskaa, kuin että silmä jäisi kiinni siihen, mikä ahdistaa. Tykkään lukea myös historiallisia romaaneja ja tietokirjoja, ja kun näitä yhdistelee voi kirjoittajana matkustella ajassa.


”Kirjoitan aina siitä näkökulmasta,
mikä on huvittavaa.
Ehkä se on minun tapani katsoa.”


Lipasti tekee myös toimittajan työtä ja kertoo kirjoittavansa, mitä pyydetään.

– Ajattelen kirjoittamista käsityöammattina. Tilata voidaan mitä tahansa. Teksteissä kerrotaan aina tarina, oli se sitten runo tai sanomalehtijuttu. Ja jos ajattelee kirjoittamista tarinan näkökulmasta, siirtyminen eri kertomislajeihin ja tyyleihin on helppoa, koska tarina kuitenkin säilyy keskiössä. Ajatus tarinasta laskee kynnystä, enkä siksi koe eri tyylilajeja kovin erilaisina tai vaikeina kirjoittaa.

Koko kirja-alan tilanteen Lipasti näkee haastavana.

–  Huonostihan menee ja vuosi vuodelta huonommin, siis myynnit laskevat koko ajan. Muutama myy ja sitten on paariaporukka, joilta myydään vain jokunen kirja, eikä sillä kukaan elä. Mutta jos ajattelen asiaa henkilökohtaisemmin, ei minulla ole mitään valittamista. Olen saanut kirjoja ihan hyvin läpi, ja joskus joku on niitä muutaman kappaleen ostanutkin. Jonkun vaan pitäisi kirjoittaa meille se uusi harrypotter, jolla sitten mentäisiin seuraava kymmenen vuotta.

– Olen tehnyt aikuisten kirjoja Atenalle ja Karistolle, sekä lastenkirjoja WSOY:lle. On ollut kiva systeemi, että lasten- ja aikuistenkirjat ovat eri kustantamoissa.

Kirjallisten töiden parista mies haluaa levätä ihan toisaalla.

– On ihanaa tehdä fyysistä työtä. Jos jossain on paljon raskaita betonisäkkejä niin kyllä niitä kantaa mielellään niin monta kuin jaksaa. On hienoa tehdä fyysistä työtä niin, että koko kehoon sattuu kun tulee illalla kotiin, se on mahtava tunne. Sitä kaatuu sänkyyn, ja joka paikkaa särkee. Kirjan kanssa sitä tunnetta ei tule.

– Jos joku sanoo, että kirjan kirjoittaminen on kuin taloa tekisi, niin talo se vasta onkin talo! Siinä vasta pääsee jotenkin sellaiseen täyteyteen kiinni, että on osannut tehdä jonkun asian oikein.

 

 

Teksti: Essi Kummu
Kuvat: Tomi Kontio

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3/2019