Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio
Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio
Kun pohdimme Kirjailija-lehden teemoja viime vuonna, emme osanneet odottaa, mihin asentoon maailma heilahtaisi. Ajattelimme silloin teemaa ”kirjailijan polut” enemmän symboliselta kannalta.
Nythän rajat ovat sulkeutuneet tiukasti ympärillemme. Polut tuntuvat kiertävän kehää tai päättyvän umpikujaan. Piintyneinkin kulkija on saanut havaita, että matkaan lähteminen on vaikeaa tai mahdotonta.
Olennaista on siis nyt tarkastella paitsi kirjailijan tietä ammattiinsa ja ammatissaan, myös konkreettisia paikan vaihdoksia. Ne ovat koronarajoitusten aikaan keväällä 2020 tuntuneet hetkittäin virvatulilta tai menneen maailman heijastuksilta vankilan seinillä.
”Olennaista on siis nyt tarkastella paitsi kirjailijan tietä ammattiinsa ja ammatissaan, myös konkreettisia paikan vaihdoksia.”
Matkustaminen ei toki ole elinehto taiteelle. Tiedämme taidetta syntyneen hyvinkin ahtaissa oloissa. Mutta jo pitkään nimenomaan uusien vaikutelmien hakeminen on ollut yksi taiteilija-ammatin keskeisistä tavoitteista. Matka uuteen paikkaan on ollut samalla matka itseen, mahdollisuus vapautua totutusta ja sukeltaa kokonaan uuteen. Mutta matka on jättänyt jälkeensä myös kaipuun, joka ei koskaan voi tyydyttyä; uuden matkan siemenen.
Kuten Sami Hilvo sanoo Venla Hiidensalon haastattelussa: ”Kysymyksessä on kaipaus sinne, mistä on jo pois tai sinne, missä ei ole ikinä ollutkaan ja mihin ei enää pääse. Olla pois on hyvin hedelmällinen mielentila.”
”Ihailen teoksen rohkeaa, arkaa, päättäväistä kertojaminää, ja olen kiitollinen siitä, että hän teki matkan puolestani.”
Olla pois -mielentilaa meiltä ei ole otettu, vaikka monin tavoin meitä rajataankin. Mia Kankimäki kuvaa toisaalla lehdessämme, kuinka hän matkusti koronaeristyksen aikaan lukemalla. Matkakirjallisuus onkin jo satojen vuosien ajan tuonut toiset seudut kaikkien niiden ulottuville, joilla ei ole mahdollisuutta lähteä. Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on minulle, kuten monelle muullekin, hyvin tärkeä teos – sen Afrikka-kuvaus on suorastaan vavahduttavaa, kenties eniten sen vuoksi, että tiedän, etten itse tule koskaan nukkumaan yötä teltassa savannilla. Ihailen teoksen rohkeaa, arkaa, päättäväistä kertojaminää, ja olen kiitollinen siitä, että hän teki matkan puolestani.
Kari Kovalainen puolestaan kuvaa esseessään eräkokemuksiaan – Lapissa kuljetaan hanhijängillä ja vedetään ahkiota narisevassa pakkaslumessa; kaikki se on vierasta ja uutta etelän ihmiselle, joka jo sanojen kautta solahtaa toiseen maailmaan. Kovalainen kuvaa sitä, kuinka liikkuessa löytyy rytmi lauseisiin ja kuinka tekstiin puhaltuu henki pakkasen terävyydestä ja maiseman avaruudesta. Tästä on työssämme myös kyse; siitä kuinka sijaitsemme tilassa ja kuinka siinä liikkuessamme mielteet, mietteet, hengitys ja verenkäynti muovautuvat sanoiksi. Kirjoittaessa ei voi erottaa henkeä ruumiista.
”Polkuja on edelleen olemassa. Ne aukeavat tuntemattomaan, mutta sehän ei meille kirjailijoille ole vierasta.”
Yksi koronakriisin seurauksista on osalle kirjailijakunnasta ollut kalenterien tyhjeneminen. Esiintymisiä ja muita tilaisuuksia ei ole ollut kaikilla liiaksi ennen koronaakaan; nyt niitä ei ole juuri kellään. Aika on vaatinut paluuta ammatin keskeisimpiin rakennusosasiin: lukemiseen ja kirjoittamiseen. Kuitenkin huoli tulevasta, huoli omaisista ja ystävistä sekä esimerkiksi lasten etäkoulun tapaiset uudet järjestelyt ovat hajottaneet monien keskittymiskykyä. Liitto on reagoinut tilanteeseen muun muassa järjestämällä virtuaalisia kahvihetkiä, joissa on purettu eristyksen ja kriisin aiheuttamia huolia ja oltu vapaasti yhdessä. Yhteen tuleminen on elintärkeää ammatissamme, jossa niin paljon olemme yksin.
Polkuja on edelleen olemassa. Ne aukeavat tuntemattomaan, mutta sehän ei meille kirjailijoille ole vierasta. Sami Hilvon sanoin työmme on tavoittamattoman tavoittelua. Sitähän koko elämäkin on.
Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
