Kuva: Pixabay / Comfreak
Kuva: Pixabay / Comfreak
Ovatko suomalaiset yhä luontokansaa? Mitä luonto kirjailijoille merkitsee ja antaa? Liisa Marjatta Järvinen ja Markku Tanttu kirjoittavat luontosuhteestaan.
Lisää tekstejä Kirjailija-lehdessä 2/2019.
Kotikoivikko ja minä
Kaivan kameran esiin ja kiirehdin parvekkeelle. Kuva on otettava juuri nyt, illan suussa, juuri kun laskeva aurinko nostaa koivikon esiin taiteilijan otteella. Lännen puolella valo maalailee tuohta vahvalla siveltimellä, vastakkaisella puolella rungot varjostuvat kuin hiilellä raapustaen. Äsken vielä ympäristöönsä sulautunut koivikko ponnahtaa esiin taustastaan. Valkoiset puunrungot ja oksien hienot vitsakset saavat ilmeen ja liikkeen, niistä tulee yksilöllisiä.
Olen seurannut kotikoivikon elämää jo vuosia ja meille onkin kehittynyt vahva seurustelusuhde. Visuaalinen ja sanallinen kieli täydentävät toisiaan, rakentavat siltaa ihmisen ja luonnon välille.
Yhteyttä edistää tietty rytmi, jossa ajan askelluksella on oma roolinsa. Vuorokausi riittää kaiken ympäri kääntämiseen, kun aamulla kahvikuppini takaa katson koivikkoon, valo ja varjo on vaihtanut puolta. Vuodenaikojen rytmi on vielä kiihkeämpi. Keväällä herkät hiirenkorvat vaientavat ihmisen, silloin on puhuttava hiljaisella äänellä. Kesällä vahva vihreys vetäisee verhot monen murheen yli, mitä turhista, aikansa joka asialla taivaan alla. Sitten yksi keltainen lehti ilmestyy syksyn airuena ja kuin salaa koivikko pihtaa koko väripalettinsa. Talvella kuu nousee oksanhaarukkaan istumaan ja joulun aikaan enkelit käyttävät koivunoksia tikapuinaan matkalla ylös ja alas. Ikä, ihmisen ja koivikon, lämmittelee muistoissa. Sekin koivu, jonka oksien läpi lapsena saunareissulla katselin sadun koivua ja tähteä tai se pihapuu johon isä aina ripusti meille keinun.
Ei kotikoivikko suinkaan ole ainoa, vuorollaan jokin yksityiskohta luonnosta nousee tavallista vahvemmin esiin ja sitä on silloin jäätävä tarkkailemaan, sillä jokin viesti sillä aina on tuomisinaan.
Liisa Marjatta Järvinen on kirjailija ja pappi.
Tuotannon keskiössä ovat luonto, myytit, uskonto ja ihmiset.
Lohduttavat marjamaat
Varhaisin muistikuvani kesämökkimme ympäristöstä on mustikoita pursuava jylhäpuustoinen niemi. Toinen mieleeni tallentunut näkymä on seuraavalta kesältä. Niemen metsä oli hakattu. Sitten metsänpohja kulotettiin. Sain opin. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa.
Nuorukaisena olin vetämässä soille ojituslinjoja. Ryhmämme jäljessä katerpillari viilsi linjat ojiksi. Oli erityisen satoisa hillakesä. Tajusin hillamaitten katoavan, suohan kuivuu.
Tuona kesänä näin suoluonnon monipuolisuuden ja karun kauneuden, en kyllästynyt kurkien kailotukseen. Mutta olin mukana tehokkaassa tuhotyössä.
Nuo pikkulapsena ja nuorena kokemani tapahtumat kylvivät siemenen aatemaailmaani ja elämääni. Tiedonvälityksen taitoja opittuani hakeuduin luonnonsuojelu- ja luontojulkaisujen pariin. Kuvallinen ja kirjallinen tuotantoni käsittää näkyvästi luonto- ja ympäristöaiheita. Työelämän ankarimpina vuosina hengähdin metsissä, soilla ja tuntureilla.
Muistan mustikkaniemen tuhon ja elämykseni ojitettavilla soilla usein, mutta erityisesti pienessä suometsässä, jonka sammaleella mustikka marjoo mehevästi. Läheisen lammen turverannoilla on hieman hillaa.
Tuossa metsässä ja tuon pienen lammen rannoilla marjoja poimiessani näen selkeästi lapsena menetetyt ja soilta kadonneet marjamaat. Hiljaisuudessa, jonka korpin korahdus tai tikan nakutus joskus vaisusti rikkoo, saatan muistaa, mitä ympäristölle on varhaisten kokemusteni jälkeen kaikkialla tapahtunut.
Ahdistavaa, mutta hieman nuo pienetkin marjamaat lohduttavat.
Markku Tanttu on kirjailija ja kuvittaja-graafikko, jonka tuotanto on ollut ajoittain luonto- ja ympäristöpainotteista.
