Kuva: Tomi Kontio

Kuva: Tomi Kontio

Rauha S. Virtasen muistotilaisuudessa tänä keväänä käsitin, miten kirjallisuus rakentaa paikkoja meihin. Kun ystävät ja omaiset muistelivat vahvaa, lämmintä ja väkevästi kantaa ottanutta Rauhaa, minä ajattelin Seljan taloa. En koskaan tavannut sen luojaa, joka kuitenkin oli yksi elämäni tärkeistä vaikuttajista.

Seljan talossa oli paljon suruja. Sota oli päättynyt äskettäin ja isä oli toipilas. Tytöt – Kris, Virva ja Dodo – olivat puoliorpoja. Heidän äitinsä oli kuollut. Perheeseen adoptoitu Margarita oli kokenut biologisten vanhempien menetyksen lisäksi myös adoptiovanhemman kuoleman. Yksi tärkeistä teemoista Selja-kirjoissa on uusperheen kipu. Perheen kirjailijaisä avioitui uudestaan reippaan sairaanhoitaja-Rean kanssa, ja Rea sai käyttää kaiken viisautensa päästäkseen lähelle Seljan tyttöjä.

Ihmissuhdetarinan ohella Selja-kirjoissa kuvataan lämmöllä vanhaa taloa, jossa perhe asuu, ja sen ympäristöä esikaupungissa, puronotkon lähistöllä. Taloon luo turvallisuutta varsin epäsovinnainen asia – isän kirjoituskoneen naputus. Luovuus kannattelee koko perhettä ja on sen ytimessä.

Rauha S. Virtasen muistotilaisuuteen oli tuotu mielenkiintoisia dokumentteja kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta. Välirauhan aikana Virtasen äidin oli työskenneltävä maataloustöissä ja sisarussarja jäi huolehtimaan toinen toisistaan. Vanhimpana lapsena Rauha keksi keinon viihdyttää pienempiään: hän alkoi kertoa tarinoita ja vähitellen myös piirtää niitä. Tästä harrastuksesta kasvoi kokonainen maailma perheineen, taloineen, kaupunkeineen ja jopa sanomalehtineen. Vielä myöhäisinä teinivuosinaan Rauha S. Virtanen loi tätä mielikuvitusmaailmaa sisarustensa kanssa.

Tästä varhaisesta luovasta työstä on ollut luontevaa siirtyä rakentamaan tarinoita myös laajemman joukon luettaviksi. Selja-kirjoissa turvallisuus on keskeisessä osassa, aivan samoin kuin se oli niissä kertomuksissa, jotka Virtanen sisaruksineen loi sodan ja pula-ajan Suomessa.

”Olen tavattoman kiitollinen lasten- ja nuortenkirjallisuudelle niistä paikoista, joihin olen saanut mennä niinä aikoina, kun tosielämä on ollut kaoottista.”

Olen tavattoman kiitollinen lasten- ja nuortenkirjallisuudelle niistä paikoista, joihin olen saanut mennä niinä aikoina, kun tosielämä on ollut kaoottista. Suhteeni kuvitteellisiin maailmoihin kehittyi silloin hyvin intensiiviseksi. En nähnyt enkä kuullut sitä mitä ”todellisuudessa” tapahtui, mutta koin sitäkin elävämmin ”kuvitteellisen”.

Jos kysyttäisiin, mikä on tärkein noista paikoista, en varmaan raatsisi valita yhtä. On hienoa omistaa Seljan puronotko, Kalle Blomqvistin ullakko, Peppi Pitkätossun keittiö, Uuden kuun puutarha ja Totte Svenssonin Tukholma. Mutta eivät kirjallisuuden paikat aina huou pelkästään turvaa. On meissä kaikissa jälkiä myös kertomusten kauheuksista, noidan leivinuunin kaltaisia paikkoja. Maailma voi olla lapsille paitsi päivänpaisteinen pihamaa myös Hannun ja Kertun metsä, jossa täytyy selvitä omillaan. Silloin on tärkeää olla kertomusten piikiviä taskussa, välineitä, joilla löytää tien pois pelottavasta paikasta. Neuvokkuussadut ovat kautta aikojen opettaneet lapsille, että pieninkin voi ratkaista ongelmat sujuvasti älyllään.

”Tämä täytyy kerta kerran jälkeen sanoa ääneen: ei ole tärkeämpää työtä kuin se, joka tehdään lasten parissa.”

Tämä täytyy kerta kerran jälkeen sanoa ääneen: ei ole tärkeämpää työtä kuin se, joka tehdään lasten parissa. Erityisen tärkeitä kertomusten maailmat ovat niille lapsille, joiden vanhempien voimat jokin murros sitoo. Niin kuin sille sisarussarjalle, joka välirauhan kesänä 1940 kuunteli lumoutuneena isosiskonsa Rauhan tarinointia.

Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja