Nura Farah, kuva Tomi Kontio
Miten kirjailijan suhde kieleen muuttuu kun hän elää kahden kielen kulttuurissa? Kirjailijat Nura Farah, Emmi Itäranta ja Leo Ylitalo kertovat.
Kun kirjailija Nura Farah oli lapsi, äiti kertoi hänelle aavikon tarinoita, joissa seikkailivat kettu ja hyeena.
– Äideillä on tapana kertoa niitä lapsilleen Somaliassa. Suurimmalle osalle aavikko on ollut myös koti ja maisema sitä kautta tuttu. Nyt kaupungistuminen on tosin käynnissä Somaliassakin.
Nura Farah kirjoittaa romaaninsa alusta asti suomeksi ja on Suomen ensimmäinen somalialaistaustainen kirjailija.
– Joudun välillä kyllä miettimään pilkun paikkoja, ja suomen kielioppi on muutenkin haastava. Kustannustoimittajani Jaana Koistinen sanoo toisinaan, että romaanihenkilöni ovat liian teatraalisia, mutta sellaisia ihmiset meidän kulttuurissamme ovat. Me taputamme käsiämme ja kommunikaatio on äänekästä ja dramaattista.
Kirjailijan kotikielenä on somali, mutta hän lukee pojalleen suomeksi, muun muassa Anu Havukaisen ja Sami Toivosen Tatua ja Patua.
Farah oli 13-vuotias saapuessaan Suomeen vuonna 1993. Suomen kieli tuntui aluksi vaikealta, mutta pian hän löysi oman maailmansa Kontulan sivukirjastosta. Aluksi Farah luki Tintin seikkailuja ja siirtyi sitten sarjakuvista pikkuhiljaa romaanihyllyjen pariin.
– George Orwellin Eläinten vallankumous teki minuun suuren vaikutuksen. Suomalaisista kirjailijoista luin esimerkiksi Laila Hirvisaaren tuotantoa ja hänen tarinoitaan Karjalasta ja 1940–1950-luvun Suomesta. Hirvisaaren kirjat ovat kuin suomalaista mielenmaisemaa, Farah sanoo.
Trilogia aavikolta
Haave kirjailijuudesta syntyi kun Farah kiinnostui Somalian lähihistoriasta ja tajusi ettei siitä ollut juurikaan kirjoitettu.
– Nuruddin Farah, joka ei nimestään huolimatta ole sukua minulle, on ainoita kirjailijoita, joka on käsitellyt tuotannossaan Somalian historiaa. Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -romaani teki minuun suuren vaikutuksen. Sitä lukiessani tajusin, että voisin itse kirjoittaa romaanin, jonka halusin Somalian historiasta lukea.
”Sitä lukiessani tajusin, että voisin itse kirjoittaa romaanin, jonka halusin Somalian historiasta lukea.”
Farah aloitti kirjoittamisen jo kymmenisen vuotta sitten, mutta tarina eli ja muuttui matkan varrella. Kun esikoisromaani Aavikon tyttäret (Otava) näki päivänvalon vuonna 2014, se oli Nura Farahille monella tapaa unelmien täyttymys. Vuonna 2019 ilmestyi romaanin itsenäinen jatko-osa Aurinkotyttö, ja tällä hetkellä Farah kirjoittaa novelleja ja trilogian kolmatta osaa.
Romaanien taustatöiden tekeminen on ollut vaikeaa sillä somalin kielelle kehitettiin latinalaisiin aakkosiin perustuva kirjoitusasu vasta 1970-luvulla ja kirjoitettuja lähteitä on olemassa siksi vain vähän. Nura Farah on haastatellut puhelimitse Englannissa asuvia sukulaisiaan ja lukenut sikäläisen somalialaisen yhteisön tekstejä.
– Sukulaiset sanovat usein, että älä vaan laita tätä sitten kirjaasi, Farah nauraa. – Monelle lähihistorian tapahtumat ovat olleet niin kipeitä, että he eivät halua edes puhua niistä.
Rakkaus tarinoihin kantaa
Nura Farahin sisaret ja äiti asuvat Suomessa, isä kuoli Somaliassa perheen yhdistämistä odottaessaan.
– Sisareni lukee paljon ja on lukenut minunkin kirjani. Perheeni on suhtautunut kirjailijuuteeni positiivisesti, etenkin koska Somaliassa on harvinaista että nainen haluaa kirjailijaksi.
Vaikka Nura Farah on asunut valtaosan elämästään Suomessa, hänen odotetaan kirjailijanakin olevan maahanmuuttajien äänitorvi.
– Eräskin toimittaja kyseli minulta maahanmuuttajien työllistymisestä. Minun oli lopulta pakko sanoa, että en osaa vastata sillä en ole mikään tutkija.
”Eräskin toimittaja kyseli minulta maahanmuuttajien työllistymisestä. Minun oli lopulta pakko sanoa, että en osaa vastata sillä en ole mikään tutkija.”
Kategorisointi pitää sisällään myös oletuksen aiheista, joista ”maahanmuuttajakirjailijan” ajatellaan kirjoittavan. Jos Nura Farah kirjoittaisi esimerkiksi Suomen lähihistoriasta, rikkoisi se noita odotuksia.
– Kirjoitin kerran novellin nuoresta somalipojasta, joka käy Suomessa inttiä, ja nimesin novellin Tuntemattomaksi sotilaaksi. Pian huomasin, että jopa ystävättäreni suhtautui novelliin nuivasti. Ei ole ikään kuin sopivaa, että kirjoittaisin sellaisista aiheista.
Kun tätä haastattelua tehdään, maailma on koronaviruksen takia suljettu ja Helsingin kadut tyhjiä. Nura Farah tekee etätöitä muutamana päivänä viikossa.
– Koronavirus on vaikuttanut arkeeni siten, että töitä on entistä enemmän ja aikaa kirjoittamiselle vähemmän. Emme myöskään voi kyläillä sukulaisteni luona Kontulassa kuten tähän asti.
Nura Farah on myös viisivuotiaan pojan yksinhuoltaja ja päivätöissä Ruokavirastossa laboranttina. Mistä hän oikein löytää aikaa kirjoittamiselle?
– Samaa ihmettelevät työkaverinikin, Farah nauraa.
– Kirjoitan iltaisin pojan nukkuessa. Tykkään kirjoittaa ja kertoa tarinoita, ja rakkaus tarinoihin kantaa silloinkin kun olen väsynyt. Ja toisaalta myös asuntolaina pitää kiireisenä, ei voi vain istuskella lepäilemässä, kirjailija nauraa.
– Minulla on paljon muistikuvia Somaliasta ja tiedän miten paljon töitä perheeni teki sen eteen että pääsimme Suomeen. Kiitollisuus hiljentää ja sitä muistaa vain hyvät asiat ja kiltit ihmiset, joiden ansiosta asiat ovat menneet eteenpäin.
Romaani syntyy kahdella kielellä
Kirjailija Emmi Itäranta on asunut vuodesta 2007 Canterburyssa. Hän muutti sinne alun perin opiskellakseen luovaa kirjoittamista.
Emmi Itäranta, kuva Liisa Takala / Teos
– Olin jumiutunut Suomessa työttömyysjaksojen ja pätkätöiden vuorotteluun valmistuttuani maisteriksi Tampereen yliopistosta ja halusin tehdä ison elämänmuutoksen. Tiesin myös haluavani oppia lisää kirjoittamisesta. Kun pääsin Kentin yliopiston luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaan, aloin kirjoittaa englanniksi oppilastyönä tarinaa nuoresta naisesta vesipulan vaivaamassa maailmassa. Tarinasta tuli lopulta esikoisromaanini Teemestarin kirja, kirjailija kertoo. Hän kirjoittaa romaaninsa alusta loppuun rinnakkain suomeksi ja englanniksi.
– Siinä mielessä molemmat kielet muokkaavat lopputulosta koko ajan: kumpikaan ei ole alkuperäinen tai käännös, vaan molemmat versiot ovat kumpaakin. Suomi ja englanti ovat ikään kuin suodattimia, joiden läpi teksti valuu ja toivon mukaan kirkastuu ja tarkentuu matkan varrella. Kahden kielen käyttäminen työvälineinä on jollain tapaa vapauttanut kirjoittamistani siitä huolimatta, että metodi on työläs: se antaa minulle enemmän liikkumatilaa, tarjoaa väyliä ulos kirjoittamisen umpikujista. Kielen vaihtaminen voi ratkaista ja katkaista kirjoitusblokin.
– Englanti on minulle yhä vieras kieli siinä mielessä, etten koskaan tule hahmottamaan sen kaikkia ilmaisuja yhtä sujuvasti kuin suomen kielessä. Jos suomen kieli on minulle oma nahka, englannin kieli on parhaimmillaankin vain mukava ja hyvin istuva vaate. Sen voi pukea päälle tai riisua pois, oma nahka taas kulkee mukana aina. Samaan aikaan on ilmaisuja, joita käytän englanniksi arjessa niin usein ja suomeksi niin harvoin, että en välttämättä löydä suomenkielistä vastinetta heti.
”Jos suomen kieli on minulle oma nahka, englannin kieli on parhaimmillaankin vain mukava ja hyvin istuva vaate”
Itäranta kertoo että yhteys äidinkieleen säilyy vahvana sillä hän juttelee joka viikko ystäviensä ja vanhempiensa kanssa suomeksi Skypessä. Sen lisäksi hän lukee suomenkielistä kirjallisuutta jopa enemmän kuin Suomessa asuessaan.
– En tiedä, onko toisessa kieliympäristössä eläminen muuttanut suhdettani kieleen, mutta uskon, että se on muuttanut suhdettani todellisuuteen: maailmasta on tullut minulle laajempi, näen sen suurempana kuin jos käytössäni olisi vain yksi kieli. Kieli on niin vahvasti sidoksissa kulttuuriin, että sen oppiminen avaa myös kulttuuria aivan uudella tavalla. Se myös mahdollistaa asioiden katsomisen useammasta kulmasta ja näkemisen monelta kantilta, eri kielten kautta.
– Näen unia sekä suomeksi että englanniksi, mikä varmaankin kertoo siitä, että olen sisäistänyt molemmat kielet. Unissani suomi silti dominoi, kuten valve-elämässäkin.
Kun tarinasta tulee totta
Emmi Itärannan toisessa romaanissa Kudottujen kujien kaupunki eletään tulvien piinaamalla saarella, tarkasti säädellyssä yhteiskunnassa. ”Tulvien pahetessa myös aiemmin tuntematon sairaus on alkanut vaivata niin kasveja, eläimiä kuin ihmisiäkin”, tiivistää esittelyteksti kustantajan sivuilla. Millaiselta maailma kirjailijasta näyttää kun haastatteluhetkellä rajoja suljetaan koronan takia?
– Kudottujen kujien kaupungissa kuvattu sairaus ei ole tappava virus, vaan se on ainoastaan leimattu sellaiseksi kontrolloivan yhteiskunnan taholta. Yritin kuitenkin romaanissa kuvitella yhteisön reaktioita sairauteen, ja yksi määrittävä piirre oli juuri taudinkantajien eristäminen muista. Jollain tavoin tämänhetkinen tilanne resonoi vielä vahvemmin uuden, syksyllä ilmestyvän romaanini kanssa, joka kulkee työnimellä Kuunpäivän kirjeet. Karanteeneilla on keskeinen osa sen tarinassa. Juoni oli kohdillaan jo kaksi vuotta sitten, kauan ennen kuin koronaviruksesta tiedettiin mitään, joten on aika hämmentävää viimeistellä kirjaa näiden uutisten keskellä, kirjailija sanoo.
– Olen tähän asti ajatellut, että seuraava taidetta määrittävä laaja sukupolvikokemus on ilmastonmuutos, mutta nyt näyttää siltä, että koronapandemiasta saattaa tulla sellainen, Itäranta miettii.
”Taiteet heijastavat aina ympärillä tapahtuvia muutoksia, joten kriisi tulee jättämään jäljen kirjallisuuteen monissa eri muodoissa.”
Itäranta kertoo, ettei koronaepidemia ole muuttanut hänen perusarkeaan kovinkaan paljon sillä kirjailija työskentelee muutenkin kotona.
– Suurempi kysymysmerkki on syksy, sillä ei ole vielä mitään tietoa, pystytäänkö esimerkiksi kirjamessuja tai muita tapahtumia järjestämään. Keväällä ilmestyneet kirjat ovat hukkuneet pandemian keskelle, ja tilanne saattaa syksyllä olla sama. Toisaalta muutaman kirjan kohtalo on aika pientä tällaisessa maailmanlaajuisessa kriisissä.
– Kriisi vaikeuttaa lähes kaikkien – mukaan lukien kirjailijoiden – olosuhteita, joten uuden luominen saattaa jonkin aikaa takkuilla. Taiteet heijastavat aina ympärillä tapahtuvia muutoksia, joten kriisi tulee jättämään jäljen kirjallisuuteen monissa eri muodoissa.
Toivon kirjuri
Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja julkaistiin sen napanneen yhdysvaltalaiskustantaja HarperCollinsin kautta Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Australiassa. Se on myös käännetty useille eri kielille.
Itärannan toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki on sekin julkaistu jo useassa maassa. Menestys on tuonut mukanaan ulkomaanmatkoja ja esiintymisiä kansainvälisillä messuilla.
– Olen ollut vaikuttunein niistä kerroista, kun olen saanut tavata eri puolilla maailmaa ihmisiä, jotka tekevät väsymättä töitä kirjallisuuden ja lukemisen eteen, mutta eivät saa siitä mitään mainetta tai kunniaa: kirjastonhoitajia, opettajia, kirjakauppiaita. He tekevät työtään rakkaudesta kirjoihin ja omien yhteisöjensä hyväksi, ja heidän kanssaan löytyy yhteinen kieli silloinkin, kun emme puhu samaa kieltä.
”Olen ollut vaikuttunein niistä kerroista, kun olen saanut tavata eri puolilla maailmaa ihmisiä, jotka tekevät väsymättä töitä kirjallisuuden ja lukemisen eteen.”
– Olen myös oppinut ennen kaikkea sen, että menestys on suhteellinen käsite. Se, mikä saattaa näyttää ulkopuolelta kadehdittavalta – käännössopimukset, elokuvasopimukset, esiintymiset kansainvälisillä messuilla ja niin edespäin – voi käytännössä tarkoittaa stressiä, huijarisyndrooman kanssa painimista ja loppuunpalamista. Näitä kokevat myös erittäin menestyvät ja tunnetut kirjailijat, mutta harva puhuu niistä julkisesti. Olen joutunut hyväksymään omat rajoitukseni kirjoittajana, esimerkiksi sen, että julkaisutahtini on keskimääräistä hitaampi ja sen, että minun on kunnioitettava luontaista työrytmiäni, jos haluan pysyä työkykyisenä, Itäranta pohtii.
– Mielestäni ihmisen tärkein vastuu on aina kaikissa asioissa ymmärtää, että kyse ei ole vain hänestä itsestään, vaan maailma on herkkä verkosto, kuin hermojärjestelmä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kirjailija pystyy kuvittelemaan toivon sinnekin, missä sitä ei tunnu olevan, ja joskus se saattaa pelastaa henkiä.
Äidinkieli on sydämen kieli
Leo Ylitalo kuvaa romaaneissaan suomalaissiirtolaisten elämää Ruotsissa. Hänen esikoisromaaninsa Sururisti (Nordbooks) voitti Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistyksen (RSKY) joka toinen vuosi jakaman Kaisa Vilhuinen -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017.
Leo Ylitalo, kuva Anita Seppälä
Kirjailija on asunut 50 vuoden ajan Ruotsissa, alun perin hän lähti sinne töihin Maraboun tehtaalle ja aloitti venäjän opinnot ruotsalaisessa yliopistossa. Saapuessaan hän osasi ruotsia sen mitä lukiossa oli oppinut.
– Minua ei ole koskaan kutsuttu finnjäveliksi, mutta monet suomalaiset sanovat joutuneensa tämän alentavan nimittelyn kohteeksi ainakin vielä 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Ruotsiin muutti yli puoli miljoonaa suomalaista, suurin osa raskaisiin ja kuluttaviin tehdastöihin. Nykyään nokkimisjärjestys on muuttunut, kielitaitoiset toisen- ja kolmannen polven ruotsinsuomalaiset ovat assimiloituneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan eivätkä eroa kantaväestöstä juuri millään tavalla. Aivan erityisesti he ovat niittäneet mainetta musiikin tekijöinä, kuten vaikkapa Kent, Markoolio, Miriam Bryant, Anna Järvinen ja Frida Hyvönen muutamia mainitakseni.
Haastatteluhetkellä Ylitalon kotikaupungissa Göteborgissakin eletään koronan takia poikkeusaikoja.
– Näyttää siltä kuin maailma typistyisi. Valtiot ja kansakunnat alkavat lokeroitua omalle reviirilleen, samoin myös perheet. Toisaalta globaali taistelu yhteistä vihollista, koronaa, vastaan toimii myös valtioita yhdistävänä tekijänä. Jopa Ruotsin valtiopäivien eri puolueet ovat laidasta laitaan yksimielisiä lähes kaikista asioista, ”puhaltavat yhteen hiileen”.
”Puhun sujuvasti ruotsia, mutta vuosien ja vuosikymmenten saatossa äidinkieli tuntuu käyvän vain entistä rakkaammaksi.”
Ylitalon kirjailijan työhön koronalla ei ole toistaiseksi ollut vaikutusta.
– Istun kotona ja kirjoittelen, mitään kirjastovierailuja tuskin on odotettavissa.
Miltä tuntuu elää ruotsin kielen ympäröimänä ja kirjoittaa romaaneja omalla äidinkielellään suomeksi?
– Vaikea sanoa, koska olen asunut Ruotsissa jo lähes 50 vuotta ja näin ollen tottunut kirjoittamaan tässä kieliympäristössä. Puhun sujuvasti ruotsia, mutta vuosien ja vuosikymmenten saatossa äidinkieli tuntuu käyvän vain entistä rakkaammaksi.
Ylitalo saa usein virikkeitä omasta elinpiiristään ja siinä liikkuvista ihmisistä, ja siksi hänen teoksissaan liikutaan lähes poikkeuksetta Ruotsissa.
– Ja kumma kyllä usein myös Turussa, missä asuin 70-luvun alussa parisen vuotta. Yhteiskuntakritiikin kohteena on yleensä nykyinen asuinpaikkani Ruotsi. Kiinnostavaa seurata, miten Ruotsissa tehdyt päätökset saattavat astua Suomessa voimaan pienellä aikaviiveellä.
Kielen arkaismi
Kun elää pitkään toisessa kieliympäristössä kuulematta äidinkieltään, se alkaa usein kuulostaakin toisenlaiselta.
– Sointi tosiaankin kalskahtaa korvaan. Kun laskeudun lentokoneesta Suomen maankamaralle ja kuuntelen suomensuomalaisten puhetta, kieli ja koko kieliympäristö tuntuu tosi oudolta, ainakin parin ensimmäisen tunnin ajan. Yhteiskunnan kehityksen myötä jokaiseen kieleen syntyy tietenkin uusia sanoja ja harmittavan paljon niin suomen kuin ruotsin kielen käyttöön putkahtaa englannista lainattuja ilmaisuja. Katsellessani joskus Suomen television lähetyksiä täällä Ruotsissa olen hämmästellyt erityisesti kahta trendisanaa, joita poliitikot ja eri kulttuurialojen debatoijat viljelevät tuhka tiheään: itse asiassa ja sessio.
Vaikka ruotsin kieli ja sen puhuminen tuntuu Leo Ylitalosta kotoisalta, hän ei silti osaa kuvitella kirjoittavansa teoksiaan ruotsiksi.
– Voisin ehkä kirjoittaa faktakirjan ruotsiksi, mutta en koskaan kaunokirjallista teosta, sillä sehän kirjoitetaan tunteella, omalla äidinkielellä, sydämen kielellä. Minua on pyydetty joskus kääntämään omia kirjojani ruotsiksi, mutta vastaan oitis: en pysty, en osaa enkä haluakaan. Eihän edes Kjell Westö, vaikka molemmat kielet loistavasti taitaakin, suomenna omia teoksiaan.
”Suomesta näkemäni unet ovat usein värillisiä, Ruotsissa liikun yleensä mustavalkoisessa väriskaalassa.”
– Olen huomannut myös kieleni ”arkaismin” ja se vaatiikin oikolukuvaiheessa korjauksia ja muutoksia. Käytin eräässä käsikirjoituksessani sanaa raitsikka, kuten useimmat ruotsinsuomalaiset yhä kulkuneuvoa kutsuvat. Eräs Helsingissä asuva kollegani valisti minua, että vielä 1920- ja 1930-luvuilla saatettiin sanoa niin, mutta nykyään se on ratikka. Myös ruotsin kielen käänteinen sanajärjestys saattaa lipsahtaa joskus suomenkieliseen tekstiini. Olen kuitenkin tiedostanut tämän asian ja nykyään mokia ilmenee entistä harvemmin. Toisaalta saatan käyttää ruotsinsuomalaisia sanoja täysin tietoisesti dialogeissa, lähinnä tekstin autenttisuuden vuoksi. Tehokeinoiksi sopivat vaikkapa sairaskassa, skoijata, fiksata, missata tai fiikata.
– Ruotsi on kotimaani ja viihdyn täällä mainiosti, mutta Suomi on synnyinmaani ja isänmaani, yhä rakas ja tärkeä kiinnekohta elämässäni. Jostain syystä Suomesta näkemäni unet ovat usein värillisiä, Ruotsissa liikun yleensä mustavalkoisessa väriskaalassa.
——————–
Teksti: Venla Hiidensalo
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 2/2020
