Joutilaan mietteitä

Kuva: Tomi Kontio

Kuva: Tomi Kontio

Minulla on kotonani lukuisia kirjahyllyjä. Ja lisäksi minulla on Ihanimpien Kirjojen Hylly.

Ihanimmista kirjoista monet ovat runokokoelmia. Niihin voi palata aina uudestaan, ja monet niistä on rakastettu risoiksi. Miten monta kertaa olen ehtinyt kulkea Eeva-Liisa Mannerin seurassa Tämän matkan? Runon lukeminen ei vie kauan, mutta runossa viipyminen voi viedä koko elämän mitan.

Olen miettinyt runouden merkitystä paljon sen jälkeen kun haastattelin kesällä 2018 Virossa kirjailija Rein Raudia, joka sanoi: ”Paras tapa aloittaa aamu on kääntää runo jostakin kielestä.” Runous muistuttaa minua joka päivä siitä, minkä olen unohtanut sosiaalisen median myötä.


”Runous muistuttaa minua joka päivä siitä, minkä olen unohtanut sosiaalisen median myötä.”


En ole vuosiin muistanut niin konkreettisesti kuin viime keväänä, mitä runo merkitsee. Joka ikinen kevätaamu, Raudin rutiinia mukaillen, otin käteeni runokirjan, usein Tomas Tranströmeriä mutta muitakin. Ja luin, viipyilin.

Monelta meistä puuttuu viipyilyä, kotvimista, niin kuin Katri Rauanjoki sitä kutsuu lehden sivuilla. Puuttuu sen vuoksi, että on juostava kovaa pysyäkseen edes paikoillaan. Elämä on kustannettava, on maksettava laskut ja hankittava ruoka pöytään. Huoli ja stressi voivat näyttäytyä itkuna tai haavana tai depressiona joka lukitsee sanat – niistäkin tämän lehden sivuilla kirjoitetaan epävarman taiteilijaelämän ilmentyminä.

Mutta kirjoitetaan myös tortun paistamisesta ja saven muovailusta vastatekona voimattomuudelle, kerrotaan siitä ihmeellisestä hetkestä, kun teksti alkaa kulkea kirjoittajansa lävitse. Taide on elämän virtaa ja synnyttää tekijässään katoavaa, hetkellistä riemua. Sen riemun tavoitteleminen on merkityksellistä mutta se ei poista terveydenhuollon ja turvallisuuden tarpeita – kutsumus ei riitä korjaamaan väsyneitä jäseniä ja rasittunutta mieltä. Siksi tarvitaan antautumista levolle ja luottamusta siihen, että teos syntyy myös silloin kun emme pyri sitä kohti.


”Kutsumus ei riitä korjaamaan väsyneitä jäseniä ja rasittunutta mieltä.”


Me voimme auttaa toisiamme monin tavoin. Kollega Maritta Wist sanoi kerran professorinsa neuvoneen häntä näillä sanoilla: ”Teos syntyy yön valvottuina tunteina.” Sen jälkeen kun Maritta lausui nämä lohduttavat sanat, en ole koskaan enää surrut unettomia hetkiä vaan mietiskellyt yön syvyyksissä uutta kirjaa tai lukenut.

Ihanien Kirjojen Hyllyssä minulla yksi aivan erityinen aarre. Teoksen nimi on Joutilaan mietteitä, ja sen on kirjoittanut Yoshida Kenkō -niminen pappi 1300-luvulla. Suomentaja Kai Niemisen mukaan teos on ”omalaatuinen kokoelma toisiinsa löyhästi, jos ollenkaan, liittyviä pohdiskeluja, toteamuksia, huomioita ja anekdootteja”. Tekijä ei ole dogmaattinen, ei pyri olemaan täydellinen, toteaa Nieminen.

Maailma on Kenkōlle jatkuvan muutoksen tilassa, kaikki virtaa. Teos kirjoitettiin poliittisesti epävakaina aikoina – niitä on maailmassa riittänyt jokaisen kirjoittajasukupolven pohdittaviksi. Meillä murheena on ennennäkemätön ympäristökriisi – takakannen upeassa runossa kosketamme sitäkin aihetta muutamin säteilevin kuvin. Ne ovat surumielisyydestään huolimatta myös lohdullisia. Kirjoittaen meidän on elettävä tämä maailma, ja toisiamme lukien myös.

Itse avaan huomisaamunakin Kenkōn kirjan ja luen sen alkusanat, suureksi tyydytyksekseni: ”Oivallinen se mies, jonka käsiala on selvää ja sujuvaa, joka laulaa kauniisti ja pysyy tahdissa, ja joka ei ole täysraitis vaikka kieltäytyy, kun hänelle tyrkytetään viiniä.”

 

Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja