Kuva: Marjaana Malkamäki
Kirjailijan ja hiljaisuuden suhde lienee aina ollut ristiriitainen. Yhtäältä tarvitsemme kirjoittaessa rauhaa, jotta voimme keskittyä työhömme; toisaalta sen tulokset, kirjat, tarvitsevat huomiota ja näkyvyyttä löytääkseen lukijansa. Tämä on yksi kirjailijantyön perustavista paradokseista, jonka kanssa kukin meistä joutuu tekemään tuttavuutta, kuka mitenkin.
Asiaa ei helpota se, että kustantajat ovat lakanneet markkinoimasta suurinta osaa kustantamistaan kirjoista ja tulleet näin sysänneeksi vastuun kirjan julkisuudesta kirjailijan (tai median) harteille. Kirjailijan ja lukijan väliseltä taipaleelta on kadonnut tienviittoja ja kanssakulkijoita, rahaa ja työtunteja.
Tämä kaikki heijastuu väistämättä kirjailijoiden kokemukseen hiljaisuudesta ja sen arvosta.
Mitä introvertimpi on kirjailijan persoona, sitä vaikeampi hänen on kirjan valmistuttua heittäytyä informaatiotulvan aallokkoon ja some-todellisuuden estradeille. Siellä kirja saa entistä harvemmin julkisuutta ilman, ettei nähtäville kaivattaisi myös sen kirjoittajaa. Moni hieno teos jää huomiotta, jos sen kirjoittaja ei tee itseään tykö ja suostu rattaaksi huomiotalouden myllyyn. Kartesiolainen kiteytys ajattelun ja olemisen yhtäläisyydestä, jota kirjoittaminen edellyttää, muuttuu kirjan ilmestyttyä merkinnäksi, jossa piirretään yhtäsuuruusmerkki näkymisen ja olemisen väliin.
Tätä muutosta ruokkii sosiaalinen media. Se tekee käyttäjistään – myös kirjailijoista – yhä vahvemmin ulkoapäin ohjautuvia ja impulsiivisia. Mitä tapahtuu nyt sille sisäiselle maailmalle, jota sanataiteilijoina olemme tottuneet arvostamaan? Nähtäväksi jää, jos ilmaus sallitaan.
Yhä valtaosa meistä kuitenkin elää lihaksi luovan työn paradoksia: synnytämme teoksemme hiljaisuudessa kyetäksemme rauhassa ammentamaan kokemuksistamme, muististamme, tiedosta, tunteista ja mielikuvituksesta. Maailmaa luodessamme vetäydymme maailmasta. Mutta kun sepite on luotu ja käsikirjoituksesta valmistetaan tuote, joka on tarkoitettu luettavaksi, myytäväksi ja arvioitavaksi, aiemmin niin tarpeellinen ja lohduttava hiljaisuus voi alkaa tuntua piinaavalta ja ahdistavalta.
Viimeistään silloin moni kirjailija havahtuu huomaamaan, että hänen kirjoittamansa teos on hänen teoksensa vain sikäli, että hän on sen kirjoittanut. Työn merkityksellistämisestä ja arvottamisesta huolehtivat muut – kirjakauppojen sisäänostajat, kustantamoiden markkinointiosastot, media, palkintoraadit sekä maallikko- ja ammattilukijat. Kirjailijantyön tylyhkö paradoksi kuuluu, että kirjan julkaisemisen jälkeen ulkopuolinen maailma mittaa sen kirjoittajan sisäisen maailman arvon.
Siksi kirjan ilmestyttyä moni kirjailija kääntää kirjailijankammion ovessa roikkuneen Ei saa häiritä -kyltin toisinpäin ja järjestää arkensa kyltin kääntöpuolen tekstin mukaan: Avoimet ovet, tervetuloa! Jotkut tekevät niin omatoimisen innokkaasti, jotkut toiset pitkin hampain, mukautuen kustantajan toiveeseen.
Joskus vierailijoita tarvitsee odottaa vain hetki, joskus vähän kauemmin. Joskus he seisovat jo valmiiksi oven takana. Ja joskus heitä ei saavu lainkaan.
Siinä kirjailija sitten seisoo ja ihmettelee, kynnyksellä. Hän vilkuilee kahteen suuntaan, sisimmän huoneen hiljaisuuteen ja kadunpuoleiseen huoneeseen, johon kantautuu kadun ja maailman meteli. Hän tietää, että sisimmässä huoneessa luodaan tekstiä, uloimmassa uraa.
Luultavasti hän kaipaa kumpaankin huoneeseen ja haaveilee harvinaisesta ilmiöstä: äänekkäästä hiljaisuudesta.
Jyrki Vainonen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
