Emma Puikkonen. Kuva: Tomi Kontio
Ilmastonmuutos puhuttaa, ahdistaa ja aiheuttaa mielenosoituksia. Millainen on suomalaisen kirjailijan luontosuhde ekokatastrofien uhatessa? Voiko maailmaa muuttaa kaunokirjallisuuden keinoin?
”Ruokatauoilla hän katsoi verkosta uutispätkiä. Mielenosoitukset yltyivät, bensaverojen vastustajat ja ympäristöaktivistit ottivat yhteen Esplanadilla, niillä oli torilta kaivettuja mukulakiviä mukana. Supo varoitti radikalisoituneista ihmisryhmistä Suomessa, jakoi listaa siitä, miten tunnistaisi läheisistä ne, jotka olivat vaarassa ryhtyä rikkomaan kauppojen ikkunoita alennusmyyntien aikaan.”
Emma Puikkonen: Lupaus (WSOY, 2019)
Luonto ja kaunokirjallisuus ovat aina liittyneet Suomessa kiinteästi toisiinsa. Kun kansallista identiteettiä rakennettiin, avuksi otettiin romantiikan aikakauden ihanteiden mukaisesti villi luonto. Luonto oli puhdas ja aito ja sen vaikutus ihmisen sieluun oli kohottava. Luonnosta löytyi suomalaisuuden syvin olemus. Kun kaunokirjallisuus kuvasi suomalaisuutta, se kuvasi suhdettamme luontoon, aina Seitsemästä veljeksestä alkaen. Kansanrunoudessa luonnolla oli tärkeä osa sekä maagisena elementtinä että vertauskuvina. Kantelettaressa erilaisia tunteita kuvataan luonnon ilmiöiden kautta. Erityisen kiinteästi luonto on kuulunut suomalaiseen runouteen.
Mutta miten kuvata luontoa, kun ilmastonmuutos uhkaa? Miten kuvata ilmastokriisin vaikutusta ihmisiin? Taide ei saisi julistaa. Teatterikorkeakoulun paneelikeskustelussa Taide ekokriisin aikakaudella 17.2.2019 kirjailija Laura Gustafsson muistutti, ettei taide saa olla propagandaa. Jos taide julistaa lopullista totuutta, se menettää luovan perusolemuksensa.
Ei syytetä tai syyllistetä
Emma Puikkosen romaani Lupaus edustaa uutta kirjallisuuden lajia, clifiä. Cli-Fi, climate fiction, on nimensä mukaisesti ilmastonmuutosta käsittelevää kaunokirjallisuutta, jonka tapahtuma-aika voi olla yhtä hyvin nykyhetki kuin lähitulevaisuus. Aiemmin ilmastokatastrofeja on kirjallisuudessa käsitelty erityisesti dystopiaromaaneissa.
Puikkonen heräsi ilmastonmuutokseen jo vuonna 2008 työstäessään Turun ylioppilasteatterille näytelmää Nostalgia 1.0. Esitystä työstettiin yhteistyössä näyttelijöiden ja yleisön kanssa.
Vuonna 2016 Puikkonen jatkoi ilmastoteeman käsittelyä työryhmän kanssa Cirkon esityksessä Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille. Esitykseen pyydettiin kirjailijoilta ja runoilijoilta uusia sanoja, joilla jälkifossiilista aikaa voisi kuvailla. Esityksen oli alun perin tarkoitus olla dystopian vastakohta, utopia, mutta utopistisen tulevaisuuskuvan laatiminen osoittautui haastavaksi.
Emma Puikkonen. Kuva: Tomi Kontio
Ilmastoteema alkoi pyrkiä myös romaaniksi, kun Puikkonen ryhtyi miettimään, miten aiheesta voisi puhua lapselle. Miten luoda lapselle turvallisuudentunne, kun maailma on kriisissä? Lupauksessa eletään lähitulevaisuudessa: ilmastopakolaiset pyrkivät Suomeen ja jäätiköt sulavat.
Panu Pihkalan kirja Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja, 2017) oli Puikkoselle tärkeä teos romaania kirjoittaessa.
– Ilmastonmuutos aiheuttaa ahdistusta ja surua, joita pitää käsitellä. Pihkalan mukaan käsittelemme kuolemanpelkoa tarttumalla tiettyihin ajatuksiin, jotka liittyvät uskontoon ja hengellisyyteen, omaan jälkikasvuun, luontoon, taiteeseen ja kulttuuriin. Ilmastonmuutos ahdistaa, koska se uhkaa kaikkia näitä, Puikkonen sanoo.
Lupauksen kirjoittamisprosessi oli emotionaalisesti raskas.
– Välillä jouduin pakottamaan itseni työhön. Tuntui, etten voi syventyä tällaiseen aiheeseen perheeni lähellä. Kävin välillä kirjoittamassa esimerkiksi Villa Sarkiassa ja Villa Kiven vierashuoneessa.
”Romaanin on tärkeää sanoittaa
tunteita ja ajatuksia.”
Lupaus on lukukokemuksenakin haastava, koska sen kuvaus lähitulevaisuudesta on niin uskottava. Yksinhuoltajaäiti Rinna haluaisi suojella lastaan Seelaa ekokatastrofilta ja päätyy hankkimaan puutarhaansa bunkkerin, jonne suojautua sitten, kun kriisi iskee.
– Olisi tärkeää, ettei syytellä ja syyllistetä, vaan etsitään tietoa, Puikkonen sanoo. – Aikanaan Rachel Carsonin kirja Hiljainen kevät (1962) muutti maailmaa, se sai aikaan DDT:n kieltämisen, mutta en usko, että kaunokirjallinen teos pystyy samaan. Romaanin on tärkeää sanoittaa tunteita ja ajatuksia.
Kasveissa on toivo
Synkästä aiheesta huolimatta Lupaus on kaunis ja sisältää myös toivoa. Toivon symboli romaanissa ovat kasvit.
– Jos me katoaisimme, se ei kasveja haittaisi, Puikkonen sanoo. – Kun minulla oli puutarhapalsta, tajusin, miten ihmeellinen asia kasvu on. Miten valtavan hienoja puut ovat. Elämme puiden keskellä, mutta emme kunnolla ymmärrä niitä.
Puikkosen omaan ilmastoahdistukseen auttaa ryhmässä toimiminen, opettelu ja tiedon hankkiminen.
”Ei pitäisi laatia ehdottomia sääntöjä,
sillä asiat ovat hyvin monimutkaisia.”
– Ei pitäisi laatia ehdottomia sääntöjä, sillä asiat ovat hyvin monimutkaisia. Toisaalta tuntuu, että ihmiset, jotka sanovat, ettei ilmastonmuutoksella saa pelotella, reagoivat itse voimakkaasti, eli pelko on jo olemassa. Tunteet eivät mene pois sillä, että niistä ei puhuta.
Entä kirjailijan oma luontosuhde?
– Kasvoin maalla ja olen huomannut, että lapsuuden luontokokemukset ovat siirtyneet kirjoihini. Aikuisena olen tutustunut puolisoni kautta Ahvenanmaahan ja Turun saaristoon erityisesti pyöräretkillä, mutta niitä elämyksiä en ole käsitellyt kirjoissani.
Ilmastoteemaisista kirjoista Puikkoseen ovat tehneet vaikutuksen esimerkiksi Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät (WSOY, 2017), Kim Stanley Robinsonin teokset ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos, 2012).
Kaupunkiluonto elää runoissa
– Luonto merkitsee kirjailijuudelleni kaikkea, runoilija Katja Seutu sanoo.
– Siksi kaikki, mitä luonnossa tapahtuu, osuu kirjailijaidentiteettiini. Kirjoitan luonnon keskellä, kesäisin ulkona ja talvisin kasvitieteellisessä puutarhassa.
Edellisellä kokoelmallaan Kuusilla mittaan aikaa (WSOY, 2017) Seutu liittyi suomalaisen runouden luontotraditioon. Runoissa kuvataan kaupunkiluonnon sytyttämiä pieniä elämyksiä. Kaupunkiluonto liittyy Seudun elämysmaailmassa erityisesti Helsinkiin. Seutu kasvoi Riihimäellä, mutta luonto tuli erityisen tärkeäksi, kun hän muutti Helsinkiin opiskelemaan 1990-luvun alussa.
– Ihastuin Etelä-Helsingin maisemiin, mereen, saariin ja Kaivopuistoon. Jo ensimmäisestä runokirjastani Minä olen hänen asuinsijansa (Sanasato, 2015) lähtien minulle oli selvää, että runoni syntyvät maisemassa. En kuitenkaan kuvita maisemaa, vaan haen mielentilaa.
Katja Seutu. Kuva: Tomi Kontio
Seutu pitää Mirkka Rekolan ja Antti Hyryn tuotannon luontosuhteesta. Hän on tutkinut molempia kirjailijoita.
– Myös Mirkka Rekolan runoissa maisema näkyy mielentilana. Hyryn henkilöhahmot kokevat maiseman metafyysisesti. Maila Pylkkösen ja Aleksis Kiven runot ovat myös minulle tärkeitä.
Kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan työ on auttanut elämään ekologisesti, koska varoja ei ole koskaan ollut paljon. Perheessä ei ole autoa ja lentämistä yritetään välttää.
– Tosin olimme joulun aikaan residenssissä Ateenassa. Huomasin, että hävetti kertoa siitä ihmisille, koska olisi parempi välttää lentämistä.
Uusin teos, elokuussa ilmestyvä Jäätyväinen (WSOY) käsittelee ilmastoahdistusta erityisesti nuorten kannalta. Teema syntyi itsestään.
– Tapani kirjoittaa on sellainen, että kirjoitan muutaman vuoden ajan tekstejä, enkä tilaa itseltäni mitään. Minulla ei ole teema etukäteen mielessä. Kun nyt kokosin runoja, niitä yhdisti ilmastoteema.
”Varsinkin loppu oli vaikea,
en tiennyt olisiko se ahdistava,
vai pitäisikö kirja päättää toivoon.”
Jäätyväisen tekeminen ei ollut helppoa.
– Keskimmäinen kirjani syntyi kevyesti, mutta nyt en olisi millään halunnut ryhtyä muokkaamaan tekstiä. Välillä ahdisti paljon ja kaipasin vertaistukea, että voisin jutella samojen aiheiden kanssa painivan kirjailijan kanssa. Varsinkin loppu oli vaikea, en tiennyt olisiko se ahdistava, vai pitäisikö kirja päättää toivoon.
Samalla Seutu joutui miettimään omaa asemaansa kirjoittajana.
– Näin, että teoksessa on kirjaajan hahmo, hän kirjaa muistiin luonnon muutoksia ja havaintoja. Välillä hahmo ahdisti minua. Mietin, mikä on oma asemani luonnon kiertokulussa. Mietin, voiko kaunokirjallisuus vaikuttaa mihinkään. Toivon, että voisin vaikuttaa ihmisten asenteisiin edes vähän.
Planeetta meissä kaikissa
Seutu ei ole ainoa ympäristöteemasta kirjoittava runoilija. Syyskuussa ilmestyy Vesa Haapalan kokoelma Hämärä ei tanssi enää (Otava), joka käsittelee ekokatastrofia ja kansainvaelluksia. Miika Osamitsun Kuin keinoveden pinnalla (Basam Books, 2019) käsittelee teemaa yhdistämällä japanilaisen perinteen nykyrunouden keinoihin.
Viime aikoina Seutu on kiinnostunut itkuvirsien keinoista. Hän osallistui Karjalatalolla tapahtumaan, jossa keskusteltiin itkuvirsistä. Mukana oli tutkija Eila Stepanova, jonka väitöskirja Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit – Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä analysoi itkuvirsien keinoja perusteellisesti.
– En tiennyt, että itkuvirret ovat niin elävä käytäntö. Moni kertoo saavansa terapeuttista lohtua itkuvirsistä, ehkä niiden avulla voisi purkaa myös ilmastoahdistusta. Stepanovan väitöskirja on erittäin kiinnostavaa ja lohdullista luettavaa.
”Saan lohdun siitä, kun ymmärrän,
että voin asettua luonnon kiertokulkuun.”
Uutta kokoelmaa työstäessään Seutu törmäsi Perthin yliopiston kestävän kehityksen professorin Glenn Albrechtin termiin eco-paralysis.
– Se liittyy kirjan nimeen Jäätyväinen, joka viittaa henkiseen halvaantumiseen. En kuitenkaan halua jähmettyä. Kirjoittaessani tajusin, että sininen planeettamme on meissä kaikissa, sanotaan vaikka asenteena ja vaatteena, jonka puemme yllemme ja jonka kanssa lähdemme joka päivä ratkaisemaan ongelmia, emme jähmettymään pelosta paikoillemme.
Jäätyväisen johtoajatus on sama kuin Emma Puikkosen romaanissa:
– Saan lohdun siitä, kun ymmärrän, että voin asettua luonnon kiertokulkuun. Samalla ymmärrän, että en merkitse luonnolle mitään, Seutu sanoo.
Erämaaluonnon kuvaaja
Suomessa elää erityinen luontokirjallisuuden laji, eräkirjat. Inarinjärven Nanguvuonolla asuva Seppo Saraspää koukuttui lajiin jo nuorena.
– Isäukko oli ahkera lukija ja hän kantoi kirjastosta luettavaa myös minulle: K. M. Walleniusta, Yrjö Kokkoa, A. E. Järvistä, Veikko Huovista. Kun nuori ihminen herkimmässä iässään lukee jotain todella satuttavaa, se voi muokata koko hänen loppuelämänsä suunnan. Näiden kirjailijoiden ansiosta tai syystä olen viettänyt oikeastaan koko elämäni jossain pöpelikössä. Olen välillä asunut Helsingissäkin, mutta enää en pystyisi palaamaan kaupunkiin.
– Vanhoihin Lapin klassikoihin palaan aina uudelleen. Nuorena niissä kiinnostivat eniten seikkailut ja jännitys, nykyään makustelen kerta kerran jälkeen niiden loistavia luontokuvauksia: Walleniuksen puuttoman tunturiylängön tai Jäämeren autiuden kuvaus lähentelee suorasanaista runoutta. Vähemmän tunnetun E. N. Mannisen tuotannossa esimerkiksi Inarijärven kevätilta piirtyy niin tarkkana esiin, että tuntuu kuin katsoisin ikkunasta ulos.
Seppo Saraspää. Kuva: Pertti Turunen
Saraspää ja hänen vaimonsa viettävät aikaa metsissä ja järvillä, metsästävät ja kalastavat.
– Oma kirjoittamiseni on osa tätä elämänmuotoa. En usko, että olisi toista ilman toista. Kirjoittaessani tarvitsen ympärilleni hiljaisuutta ja ainakin viitisen kilometriä metsää joka suuntaan. Luonto, erityisesti erämaaluonto, on minulle tärkeä ja siellä saatuja kokemuksia ja tunnelmia koetan välittää myös lukijalle.
”Kirjoittaessani tarvitsen ympärilleni
hiljaisuutta ja ainakin
viitisen kilometriä metsää joka suuntaan.”
Suomalaisilla on Saraspään mukaan kaipuu luontoon, mutta samalla siitä on vieraannuttu. Luontoa mystifioidaan ja metsäläisyys nähdään kielteisenä.
– Sehän on aidoin ja paras osa suomalaisuutta! Nykyajan hyörinän, kiireen ja teennäisen tehokkuuden tavoittelun keskellä saattaisi olla hyvä katsoa taakseen, kuusimetsän siimekseen, missä esi-isämme ovat muutamia vuosituhansia asustelleet ja mistä me kaikki olemme aivan äsken ulos tepastelleet. Kaupungistunut elämänmuoto ei tarjoa paljoakaan aitoja luontokokemuksia.
Sukset vinttiin yhä aiemmin
Lapissa ilmastonmuutos ei ole uskonasia.
– Entinen puolen vuoden talvi on lyhentynyt neljään kuukauteen. Huhtikuun lopulla Inarissa pitäisi olla hanget ja pakkasyöt, mutta tänä vuonna lumi oli tuolloin jo melkein sulanut, joutsenet uiskentelivat Kenkäniemen sulassa ja muurahaiset vilistelivät kekojansa korjaamassa. Sukset kannetaan vinttiin aina vain aiemmin. Nyt vaaditaan tekoja kaikilta. On älyllistä epärehellisyyttä lymytä sen taakse, että suomalaisten osuus maailman saastekuormasta on vain niin ja niin monta prosenttia. Kyllä kaikki lähtee siitä, että itse tekee jotain ja on rehellinen kierrätysasioissa.
– Tietysti maapallon historiassa on aina ollut lämpimämpiä ja kylmempiä jaksoja, mutta se mikä nyt huolestuttaa on ihmisen osuus. Kivikirveellä ei saatu kummoisia muutoksia aikaan, mutta nyt muutos on selvästi ihmisen – sinun ja minun – aikaansaama. Jos me olemme sen toimillamme ja elintavoillamme saaneet aikaan, kyllä meidän on tehtävä kaikkemme kehityksen hidastamiseksi.
Saraspää ei usko, että kaunokirjallisuus voisi suoraan vaikuttaa globaaleihin talousrakenteisiin.
– Mutta yhteen ihmiseen kirja voi vaikuttaa ja sitä kautta kaikkeen. Eikö kirjallisuuden tehtävä ole ennemmin kysyä kysymyksiä kuin tarjoilla vastauksia? Jos kirja antaa lukijalle syyn tarkastaa omia luutuneita käsityksiään, niin kirjailija on ainakin jossain määrin onnistunut.
”Yhteen ihmiseen kirja voi vaikuttaa
ja sitä kautta kaikkeen.”
– Nyt puhutaan vihdoin oikeista asioista: ikimetsiemme kohtalosta, maatalouden ja teollisuuden päästöistä, kyseenalaistetaan jatkuva kasvu ja kertakäyttökulutus. Vaikeinta ilmastokeskustelussa on, että suurin syyllinen katselee vastaan peilistä.
– Aikoinaan unelmani oli, että saisin katsella oman eräkämppäni ikkunasta yhden kokonaisen vuodenkierron. Nyt olen katsellut niitä yli kolmekymmentä ja yhä vain vahvistuu käsitys siitä, että tämä on minun paikkani, minun maisemani ja minun elämäni.
———————–
Lukemista:
Lassila, Pertti: Metsän autuus – Luonto suomalaisessa kaunokirjallisuudessa 1700–1950 (SKS, 2011)
Pihkala, Panu: Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja, 2017)
Stepanova, Eila: Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit: Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä (Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, 2014)
Teatterikorkeakoulun 17.2.2019 järjestämän keskustelutilaisuuden Taide ekokriisin aikakaudella voi katsoa kokonaisuudessaan YouTubesta.
———————–
Teksti: Laura Honkasalo
kuvat Tomi Kontio, Pertti Turunen ja Antti Kangassalo
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 2/2019
