Haltioitumista ja näkkileipää

Kuva: Tomi Kontio

Innostus, ilo, leikki. Mahtuvatko ne suomalaiseen mielenmaisemaan, mahtuvatko ne kirjalliseen kulttuuriin tai siihen, miten taiteilijat puhuvat itsestään ja työstään?

Teatterintekijät puhuvat usein leikistä; Ingmar Bergmanin elokuvassa Fanny ja Alexander harjoitellaan Hamletia, ja näyttelijät kokevat olevansa etuoikeutettuja saadessaan leikkiä kaiket päivät. Leikin lähtökohta on luovuuden rajoittamattomuus ja lupa uppoutua itse luotuun maailmaan niin pitkäksi aikaa kuin leikkijästä tai leikkijöistä oikealta tuntuu.

Leikissä luodaan mielikuvituksen avulla kokonainen maailma, joka on olemassa yhteisestä sopimuksesta; muu katoaa. Sopimus solmitaan käyttämällä leikin kielimuotoja: ”tää olis”, ”tää tekis”, ”nää menis”. Yhdessä luotuun maailmaan sitoudutaan ja uskotaan väkevästi. Sen vuoksi leikin keskeyttävä interventio (”Syömään!”) on punaposkisina huhkivista leikkijöistä pyhäinhäväistys.

Tämähän on tuttua meille. On osattava innostua, innoittua, antautua työlleen. Meissä on yhä haltioitumisen taito.

 

”Tämähän on tuttua meille. On osattava innostua, innoittua, antautua työlleen. Meissä on yhä haltioitumisen taito.”

 

 

Sen vuoksi tämän lehden teemana on fanifiktio, fan fiction, kirjallinen laji, jonka pohjana on lukijoiden syvä ihailu jotain kirjallista teosta tai teossarjaa kohtaan. Iina Karasti lähestyy aihetta tutkijan näkökulmasta ja kiertohaastattelussa kirjailijat kertovat kokemuksistaan fan fictionin kirjoittajina. Lisäksi gallup-osiossa saadaan tietää muutaman kirjailijan fanituksen kohteista.

Fanitukselle ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Fanitus eroaa arvostuksesta esimerkiksi siinä, että fanit muodostavat oman alakulttuurin jonkin ihmisen tai ilmiön ympärille. Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen kertovat tässä lehdessä siitä, miten L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarja on yhdistänyt heitä, kahden eri sukupolven kirjailijaa, ja lisäksi lukuisia journalisteja ja tutkijoita ympäri maailmaa.

Mutta yksinkin voi fanittaa. Lapsuudessani suhtauduin fanin tavoin näyttelijä Inger Nilssoniin, joka esitti Peppi Pitkätossua 1970-luvun televisiosarjassa. Hän oli idolini, koska hänessä ruumiillistui Astrid Lindgrenin tärkeä sanoma: myös tytöt voivat olla voimakkaita ja jokaiselle on maailmassa paikka, vaikka kengät olisivat eri paria ja piparkakkutaikinan kaulisi lattialankkujen päällä.

Aikuisuudessani olen fanittanut monia itselleni tärkeitä taiteilijoita. Fanitus on minulle sitä, mikä ylittää luontevan ihailun rajat. Kerron valaisevan esimerkin. 1990-luvun puolivälissä olin kirjailijakokouksessa Ruotsissa Biskops-Arnössa. Teemana oli historiallinen romaani ja paikalla oli myös Jaan Kross. Kävi niin, että en voinut seminaaripäivien aikana sanoa hänelle mitään, koska ihailuni oli niin suurta. Niinpä katselin mykän palvonnan vallassa, kuinka Jaan Kross söi lounaalla näkkileipää ja joi päälle pilsneriä. Päivätauon aikaan katselin ihaillen, kuinka Jaan Kross ja Ellen Niit kävelivät kahden hiekkatietä ja Kross kumartui nyppäämään Niitin hameenhelmasta langanpätkän.

En puhunut silloin Krossille – kuinka olisin sanoin voinut ilmaista ne sisäiset maailmat, joita hänen teoksensa olivat avanneet minulle? Vaikka en koskaan tutustunut häneen muuta kuin teosten kautta, hänen kuolemansa oli minulle suuri suru. Mutta tunnen hänet tasolla, joka on tärkein – olenhan hänen faninsa.

 

Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja