Anniina Mikama ja Essi Kytöhonka, kuva Tomi Kontio
Kirjoittaminen tapahtuu useimmiten yksin, mutta käsikirjoituksen tie maailmalle vaatii yhteyden. Parhaimmillaan kirjailijan ja kustannustoimittajan välille rakentuu luja luottamus.
Anniina Mikaman teoksissa liikutaan menneessä maailmassa, höyryvetureiden, kaasuvalojen ja hevoskiesien keskellä. Viimeisimmässä teoksessaan Mikama sukeltaa suomalaisten maagiseen muinaishistoriaan ja ottaa romaaninsa päähenkilöksi nuoren Niilon, josta tulee tietäjän oppipoika. Myrrys tarkoittaa tietäjää, joka taitaa parannuskeinot.
Kirjailijantyön lisäksi Mikama on kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Yhteistyö WSOY:n Essi Kytöhongan kanssa kannattelee eteenpäin.
– Jo kuusi vuotta olemme kulkeneet työparina. Melko pitkä aika intensiivistä vuorovaikutusta. Varsinaisesti en ajattele, että kustannustoimittajan kanssa pitää ystävystyä, mutta haluan hänen pitävän puoliani – tahtovan parastani, vaikka toimiihan hän samalla kustantamon parhaaksi.
Mikama ehti tehdä pitkään kirjojen kuvitustöitä, joten realistinen käsitys kustantajan ja kustannustoimittajan rooleista tuli selväksi. Kustantajan työ on ajatella ensisijaisesti bisnestä, kun taas kustannustoimittaja keskittyy enemmän taiteelliseen puoleen, hän tuumii. Kokemus tuo laajuutta. Mikama tekee myös lasten tietokirjoja yhdessä Carlos da Cruzin kanssa, mutta silloin kustantajana on Karisto.
– Suhtaudun kirjoittamiseen ammattimaisesti, vaikka tunteet ovatkin koko ajan pelissä. Työrauha ja toisen asiantuntijuuden kunnioittaminen merkitsevät paljon. Sovitusta ja luvatusta tulee pitää kiinni, aikataulut pitävät kutinsa ja haluan luottaa kustannustoimittajaan kuin sika limppuun.
– Yleensä prosessi alkaa kun varovaisesti kerron Kytöhongalle ideastani. Kuulostelen kustantamon kiinnostusta. Siinä vaiheessa olen mahdollisesti tehnyt taustatutkimuksia, koonnut muistiinpanoja. Jos kustantajaa kiinnostaa, vierähtää ehkä vuosi tai kaksi ja ryhdyn projektiin tosissani. Silloin teen synopsiksen, muutaman liuskan mutta en kuitenkaan täydellistä juonitiivistelmää. Kyselen millä aikataululla edettäisiin. Sitten kirjoitan ensimmäisen version käsikirjoituksestani, kuluu taas vuosi ja Kytöhonka saa tekstin luettavakseen. Siinä piilee vaara että projekti on elänyt, venynyt ja paukkunut synopsiksen lukemisen jälkeen. Voi olla, että hyvältä kuulostavan pääjuonen lisäksi olen liittänyt mukaan lukuisia ylimääräisiä sivujuonia.
Välillä kustannustoimittaja vahvistaa sen, mitä kirjailija on jo epäillyt.
– Kerran Kytöhonka ehdotti minulle lempeästi sivujuonien karsimista. Sanoi, että päähenkilöihin voisi keskittyä enemmän.
– Tärkeintä on, ettei kustannustoimittaja liikaa tuputa omia ideoitaan, mutta tarjoutuu auttamaan kaikessa, missä tarvitaan. Usein hän osoittaa ongelmakohdat, sanoo missä tökkii ja minun tehtäväni on päättää mitä tehdä. Joskus pitkä yksinäisyys työhuoneella tekee kirjailijasta kurittoman kakaran. Vaarana on, että menee hunningolle. Jossain vaiheessa sitä alkaa kaivata kustannustoimittajaa, turvallista aikuista, joka pistää rajoja, antaa punakynällä tehdyt kommentaarit, asettaa kuriin ja järjestykseen, muistuttaa deadlinesta. Kun on raamit, missä touhuta, kirjailija voi temmeltää turvallisesti.
Mikama ei halua luopua yhteistyöstä Kytöhongan kanssa. Kun toiveita kuunnellaan ja saa kehittyä vapaasti, kaikki on hyvin. Kirjailijan temmellyskentällä ovat kaikki tunteet pelissä, myös ne rankimmat. Sama pätee vaikeisiin matkoihin, joita ihminen tekee tullakseen omaksi itsekseen. Niillä taipaleilla punnitaan yhteistyön hedelmät.
Huikeat ideat
Lasten- ja nuortenkirjojen kustannustoimittajana 21 vuotta viihtynyt Kytöhonka valaisee omaa näkökulmaansa.
– Anniina Mikamassa mainiota on se, että hän palauttaa minulle aina valmiiksi kirjoitetun tekstin, jossa koko draaman kaari on valmis, vaikka tekstiä sitten muokataankin. Hän ei kerro minulle liikaa juonesta etukäteen, koska silloin saan aidosti kokea missä kohdin juoni yllättää lukijan. Hän todella osaa yllättää juonenkäänteillä. Mikään teksti ei ole huijannut minua niin täydellisesti ja vieläpä kahteen kertaan kuin Mikaman esikoisnuortenkirja Taikuri ja taskuvaras (WSOY, 2018). Mutta tähän romaaniin osui myös koko työurani vaikein paikka kirjoittaa takakannen tekstiä, koska kirjan viehätys perustuu pitkälti näille yllätyksille, joista ei kuitenkaan voinut hiiskua pilaamatta niitä samalla.
Kytöhonka kertoo inspiroituvansa kielestä ja tarinoista, jotka tempaavat mukaansa. – Aikoinaan haaveammattini oli psykologi. Tästä työstä löytyy paljon samaa. Fiktion kautta luen erilaisista ihmiskohtaloista. Ja työ on sopivassa määrin yksin tekemistä, sekä kahden kesken kirjailijan kanssa tapahtuvaa. En koe itseäni suureksi tiimipelaajaksi.
– Kirjailijat ovat kiinnostavia, lahjakkaita ihmisiä. Aloittaessani uutta yhteistyötä haluan herkkävireisesti saavuttaa luottamuksen: teksti on niin henkilökohtaista. Uusi ihminen pitää saada uskomaan, että teen käsikirjoitukselle hyvää. Osaan hahmottaa draaman kaarta ja tarinaa mutta itse en voisi olla kirjailija.
– Työssäni yksi tärkeimpiä osuuksia on luottamus ja täydellinen vaitiolovelvollisuus. Joillakin kirjailijoilla voi olla vaikkapa lievä lukihäiriö, toinen taas ei jaksa tehdä juurikaan faktantarkistusta, mutta tällaisista seikoista ei kerrota eteenpäin.
Keskustelemme kuudennesta aistista. Vaikka kustantajat tapaavat kulkea kansainvälisillä messuilla haistelemassa trendejä, kumpuavat parhaat ideat luovilta ihmisiltä. Kytöhonka tuntee kirjailijoita, joiden tarinat ovat ennustaneet tulevaisuutta. Kun kirja ilmestyy, saattaa se osua sellaiseen hetkeen, jolloin fiktio muuttuu todeksi.
– Olen kirjailijalähtöisesti ajatteleva kustannustoimittaja, hän toteaa. – En pidä itseäni markkinoinnin ammattilaisena, joten onneksi ne työt voi isossa talossa jättää muille. Jokaiselle kirjalle löytyy kuitenkin ydin, mikä me halutaan nostaa näkyviin – juonenpiirre tai slogan, millä lukija saadaan kiinnostumaan. Kustantaja Paula Halkola tekee lopulliset päätökset kirjojen julkaisemisesta, mutta kyllä minullekin jää aika iso sananvalta. Ja olen se portti, joka käsittelee käsikirjoitustulvaa. Isoa pinoa, joka nyt koronavuosina räjähti käsiin. Melkein tuplaantui.
– Anniina Mikaman kanssa työ alkaa usein juonen kommentoinnilla. Tai miettimällä, pitäisikö rakenteeseen tehdä muutoksia. Heivata vaikka joku henkilö pois, meneekö pari yhteen vai ei… Hauskaa kun tällaisiakin asioita saa kommentoida. Anniina kykenee tekemään isojakin muutoksia, eikä pidä viimeiseen asti kiinni omista kuvioistaan. Yleensä lukukierroksia tulee alun jälkeen vielä kahdesta neljään, hiotaan tyyliä ja kieltä, tiivistetään jotain. Kustannustoimittajana olen tunnettu siitä, kuinka pyydän tiivistämään tekstejä. Nuori pitää saada heti imaistua tarinaan, hidas maailman rakentelu ei mene enää läpi.
– Romaaneissa on parikin kertaa ollut jokin yksittäinen kohtaus, jota minä olen ehdottanut poistettavaksi, mutta josta Anniina on halunnut pitää kiinni. Muistan hänen kerran maininneen kuinka odotti kolmannelle lukukierrokselle asti, josko yhä jaksan nillittää samasta kohtauksesta niin hän poistaa sen. Minä jaksoin ja hän poisti.
– Kustannustoimittajana olen ensimmäisen lukijan silmät. Näen ne asiat, joita kirjailija ei erota, kun kulkee syvällä omassa maailmassaan. Hän ei välttämättä hahmota, ettei ole avannut jotain asiaa tarpeeksi tai päinvastoin, on kertonut liikaakin.
Uraa aloittaessa vanhempi kollega neuvoi Kytöhonkaa olemaan ystävystymättä kirjailijoiden kanssa mutta toisin kävi. Suhteeseen kuuluu kuitenkin se, että uskaltaa rehellisesti ilmaista mielipiteensä ja pysyä rinnalla niin ylä- ja alamäessä.
Talonvaihto kustannustoimittajan perässä
Hanna Pudas ja Minna Rytisalo, kuva Tomi Kontio
Minna Rytisalo kokee itsensä onnekkaaksi: hän on saanut kustannustoimittajakseen ihmisen, jonka kanssa suhde alkoi jo ennen kirjailijan uraa. – Tutustuimme 12 vuotta sitten kun pidin kirjablogia. Samaa teki Hanna Pudas tahollaan ja me ystävystyimme. Hanna tietää niiden aikojen pohjalta, minkälaista kirjallisuutta minärakastan ja missä kulkevat ne pohjavirrat, joihin koetan kirjailijana sukeltaa.
– Esikoisromaanini Lempin toimittaminen annettiin hänen tehtäväkseen, hän oli kaiken kaikkiaan ensimmäinen kustannustoimittaja, jonka kanssa ryhdyin töihin. Mutta kustannuspäätöstä hän ei tehnyt. Tuntui ihanalta ja hedelmälliseltä. Sitä ennen olin kyllä tehnyt käsikirjoitusta itsenäisesti yhdeksän kuukauden ajan ja luetuttanut sitä ystävilläni. Muistaakseni Hanna sai luettavakseen vasta kuudennen version.
– Alusta asti tiesin millä tavalla rakenne menee: mikään ei koskaan ole ollut yhtä helppoa kuin esikoisen kirjoittaminen, Rytisalo muistelee.
Tilanne kuulostaa kuitenkin vaativalta, sillä niihin aikoihin Rytisalo toimi vielä Kuusamossa äidinkielenopettajana. Oma aika kirjoittamiseen – vartti silloin toinen tällöin – piti vain ottaa. Mutta valmista tuli. Pyrkimyksenä oli kokeilla, voiko romaanin tehdä niin että kokonaisuus rakentuu eri kertojista, jotka eivät puhu vuorotellen, vaan vain yhden kerran niin, että tricolorista kuitenkin syntyy jännitteinen kokonaisuus. Niin että lukija viimeisellä sivulla haluaa palata alkuun.
Rytisalo on vaihtanut kustantajaa kustannustoimittajan, Hanna Pudaksen perässä. Gummerus vaihtui WSOY:ksi. Yhteistyö tuntui niin tärkeältä, että sen eteen piti tehdä siirtoja. Tärkeimmäksi nousi se, kuinka kustannustoimittajan kanssa erottuu yhteinen päämäärä. Toinen romaani Rouva C. kertoo Minna Canthin historiaa ja sitä aloittaessaan Rytisalo kertoo halunneensa kokeilla uusia kerrontatekniikoita. Näitä hän pystyi pohtimaan Pudaksen kanssa jo alkuvaiheessa.
– Nyt oli kyllä enemmän työtä kuin Lempiä kirjoittaessa. Minulta puuttui aluksi kronologia, ajattelin säkenöivääpilveä, josta joku kohta tulee vuorollaan esille. Pudas kyllä pystyi perustelemaan, miksi tässä tilanteessa kronologia kuitenkin saattaisi olla paras vaihtoehto. Kaikki tietävät Minna Canthin tarinan jollain tavalla entuudestaan. Mies kuolee, Minnalla on seitsemän lasta, kun hän jää leskeksi ja pitää lankapuotia. Nämä seikat opetettiin jo peruskoulussa.
Mutta Rytisalo muistaa kyllä miten vaikeaa hänen oli sopeutua ehdotukseen kronologiasta. Vierähti kaksi viikkoa ennen kuin hän pystyi puhumaan kustannustoimittajalleen aikamuotomuutoksiin taipumisesta.
– Ystävyyden takia uskallamme kyseenalaistaa toisen sanomisia ja pyytää perusteluja, puhua enemmän tunnepuhetta kuin kuvittelisin yleensä kirjailijoiden ja kustannustoimittajien välillä käytävän. Ja minä luotan häneen lukijana. Kun hän vaihtoi äitiyslomansa jälkeen töihin uuteen taloon, koin että minunkin oli mentävä. Onneksi Gummeruksella suhtauduttiin asiaan ymmärtäen ja kauniisti, he tajusivat pitkän yhteistyön arvon.
Haasteena ajan rajallisuus
Hanna Pudas vaikuttaa työhönsä intohimoisesti heittäytyvältä kustannustoimittajalta.
– Myös kirjailija opettaa minua, näen sen vastavuoroisena. Joskus saatan heittää Minna Rytisalolle jonkun tekstiin liittyvän ehdotuksen, mutta korostan ettei ajatukseeni tarvitse suhtautua Jumalan sanana – ja silloin hän keksii kolmannen vaihtoehdon. Se on melkein parasta tässä työssä! Uskomatonta miten staattinen teksti voi muuttua oivalluksen kautta paremmaksi.
– Toisinaan mietin, vaatiiko Minna itseltään liikoja, kohteleeko hän itseään liian ankarasti. Ulkoa tulevat visiot eivät saisi vaikuttaa tekstiin, joten kehotan luottamaan omiin vahvuuksiin. Kirjoittaminen sinänsä on ammattina hurja, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Paineet pään sisällä voivat kasvaa suuriksi. Kustannustoimittajana kannattelen sitäkin, kun vanhasta pitää luopua ja heittäytyä uuteen.
Nyt he työstävät yhdessä Rytisalon kolmatta romaania, nykynaiseutta luotaavaa Jenny Hilliä. Teemoina keski-ikä, vaihdevuodet ja vanheneminen. Keskustelut ovat kuuden yhteistyövuoden aikana monipuolistuneet, sillä paljon on tapahtunut. He juttelevat paljon myös lukemistaan kirjoista ja niiden ratkaisuista.
– Ehkä olen Minnalle välillä liiankin tiukka. En lähde mukaan hänen alhon hetkiinsä, sillä näen hänessä piilevän valtavan potentiaalin. Tiedän hänen ilmaisukykynsä vahvuudet. Ja hänen tunteikkuutensa. Minna kestää, vaikka sanon vastaan, hän arvostaa palautteita ja toivoo perusteluja, keskusteluja. Jo vuosia sitten meille syntyi ystäväporukka ja nyt osaamme erottaa ystävyyden työstä. Ennen porukan piti sietää enemmän meidän kahden jännitteitä. Tapaamme säännöllisesti. Olemme kummeja toistemme lapsille. Äskettäin kävimme kaikki Rouva C.:n ensi-illassa Lahden Kaupunginteatterissa.
Toisinaan tie kustannustoimittajaksi avautuu kuin itsestään. Hanna Pudas muistelee, miten haki opiskeluaikoinaan harjoittelupaikkaa ja pääsi 2003 perustettuun Avaimeen. Hän oli vaihtanut pääaineen japanin kielen opinnoista kirjallisuuteen ja toivoi pääsevänsä pieneen kustantamoon, missä pääsisi tekemään kaikenlaista. Niin tapahtuikin. Taustalla vaikuttivat myös vuodet kirjabloggarina, jolloin hän sai tutustua Anna-Riikka Carlsoniin, Avaimen perustajaan. Sen jälkeen seurasivat freelancer-työt Siltalassa, sitten Gummerus ja nyt WSOY.
– Olen aina halunnut kirjoittaa, mutta en haaveile kirjailijaksi ryhtymisestä. Ehkä se auttaa tässä työssä. Koen itseni lukijaksi ja kokijaksi, käyn mielelläni teatterissa, luen paljon, katson televisiota, mutta en yritä kertoa omaa tarinaani. Nautin ennen kaikkea tekstin editoimisesta ja mukana kulkemisesta.
– Kustannustoimittajana yritän adaptoitua kirjailijan työskentelytapaan. Jokaisen kirjailijan suhteen tulee toimia vähän eri lailla. Tänään olen lähdössä kävelylenkille Hanna Weseliuksen kanssa ja aion kertoa lukuprosessistani hänen käsikirjoituksensa äärellä. Tein tekstin marginaaleihin näkyväksi sitä, mistä erotan vääränlaisia aukkoja, missä tarvitaan lisää sanoja ja missä jokin teema taas tulee näkyväksi. Jonkun toisen kirjailijan kanssa työskentelen erilailla.
Pudas toimittaa erilaisia genrejä, mutta mieltää kuitenkin editoimisen periaatteet samanlaisiksi. Oleelliseksi nousee se, toimiiko käsikirjoitus, minkälaista kieltä käytetään, onko rakenne paras mahdollinen ja vaikuttavatko hahmot uskottavilta. Toimittajan ei tarvitse hallita kaikkia genrejä, kunhan osaa sopeutua käsikirjoituksen logiikkaan.
Kysymykseen siitä, kokeeko hän itsensä taiteellisen prosessin koutsiksi saan vastaukseksi naurahduksen. – Luontaisesti mie oon aika mukava ihminen. Luon jokaiseen ihmiseen suhdetta, välitän ihmisistä ja heidän töistään. Mutta tekstille ja prosessille pysyn tiukkana. Voin kyllä kanssakulkea – mutta parhaiten tuen, kun haastan, sparraan kirjailijaa. Olen mukana tsemppaamassa vähän kuin koutsi kentän laidalla.
– Kokonaisvaltaiseen työotteeseen kuuluu, että menen kuuntelemaan kirjailijoidemme esiintymisiä ja kerron ajatuksiani. Tapaamisia riittää. Näen yhdeksi tehtäväkseni kirjailijoiden yhdistämisen. Vien heitä yhtä aikaa lounaalle, sillä haluan mahdollistaa sen, että he tutustuvat toisiinsa. Syntyy keskustelua ja ollaan samaa joukkoa, tämän aikakauden WSOY:läisiä. Hyvän hengen luominen voi merkitä paljon.
Lukijana Pudas pitää itseään hahmokeskeisenä. Ihmisten tulisi vaikuttaa psykologisesti uskottavalta, ainakin kirjan maailmassa. Silloin lukija pystyy kulkemaan mukana tarinassa. Toki rakenne ja tekstin imu ovat tärkeitä, mutta vielä tarkemmin Pudas etsii todellisia ihmishahmoja. Vasta niiden myötä löytyy jotain merkityksellistä.
Yhteistyö kustantajan eli AnnaRiikka Carlsonin kanssa kulkee tiiviinä keskusteluina. Kustantaja tekee aina lopulliset päätökset, mutta kustannuspäällikkönä Pudas on mukana miettimässä keväällä tai syksyllä ilmestyvien listojen rakennetta. Samankaltaiset kirjat eivät saisi kilpailla keskenään – se liittyy markkinoinnin lainalaisuuksiin.
Teksti: Teksti Heli Hulmi
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 4/2022
